lauantai 30. joulukuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Holly Bournen nuorten aikuisten romaani Oonko ihan normaali? avaa kolmesta ystävyksestä kertovan Normaali - trilogian. Olen aikaisemmin lukenut häneltä trilogian toisen osan, Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Sen pääset lukemaan tästä.
Oonko ihan normaali?
Holly Bourne
Oonko ihan normaali?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Evie, joka haluaisi kuulua joukkoon ja elää tavallisen nuoren arkea opiskellen, deittaillen ja viettäen ystävien kanssa aikaa. Se on kuitenkin päivittäistä kamppailua, sillä Evie on juuri toipumassa kolme vuotta kestäneestä taistelusta OCD:tä vastaan. (pakko-oireinen häiriö, faktatietoa pääset lukemaan tästä.) Lisäksi uudessa koulussa, vanhan ystävän hylätessä, ja yrittäessään niin kovasti olla yksi muista nämä paineet alkavat ajaa häntä takaisin sairauden pariin.

"Kaikki se pettymys ja hukassa olemisen tunne- niin hukassa-, ja minulla oli vain yksi keino saada se tunne pois...
Työnsin kämmenselällä kyyneleet takaisin silmiin ja kävelin hitaasti lähimmälle lavuaarille.
Pesin käteni taas.
Se tuntui niin hyvältä. Niin niin hyvältä."

Evie kokee häpeää, syyllisyyttä ja pelkää hylätyksi tulemista sairautensa takia. Tytön vanhemmat eivät osaa kohdata kunnolla apua tarvitsevaa lastaan, vaan uskovat rajojen olevan rakkautta. Perheen arkea on kuvattu luontevasti, kun samaan aikaan sattuvat sekä tavanomaiset nuorten ihastumiset ja deittailukuviot että kaikkien varpaillaanolo sairauden takia.


"Olin hermona ja epävarma, ja olin laihtunut muutamassa päivässä, kun huolehtiminen vei kaikki kalorini. 
Minun olisi pitänyt soittaa hätälääkäri-ihmiselle. Minun olisi pitänyt kertoa perheelleni. Minun ei olisi edes tarvinnut kertoa heille kasvokkain, olisin voinut jättää lapun keittiön pöydälle.

Hyvä perhe,
Se on palannut. En pärjää. Lähettäkää apua.
Evie.

Mutta en tehnyt sitä."


Mielestäni on erittäin hyvä, että lasten ja nuorten psyykkisistä sairauksista ja pahasta olosta puhutaan ja kirjoitetaan, sillä ne ovat kuitenkin niin maailmanlaajuisesti iso ilmiö kuin suuren ihmismäärän päivittäiseen elämäänkin vaikuttava asia. En löytänyt suoraan tilastoja nuorten psyykkisten sairauksien määrästä ja terapiassa käyvistä, mutta esimerkiksi tämän WHO:n dataan perustuvan tutkimuksen mukaan pelkästään 15-19-vuotiaat tekivät maailmanlaajuisesti yli 12 000 itsemurhaa vuodessa. Tähän määrään kun lisää itsemurhaa yrittävät tai "vain" ahdistuksesta tai mielenterveyden ongelmista kärsivät, määrä on varmasti paljon, paljon suurempi. Ei kuitenkaan hätää, tässä tarinassa ei ole mitään viitteitä itsemurhaan!


"Koska ei ole mitään niin lohduttavaa kuin se, että joku oikeasti tajuaa. Oikeasti tajuaa, koska on käynyt läpi saman helvetin, jonka itse on käynyt läpi, ja voi todistaa, ettei se ole keksittyä."


Toinen sarjan oleellinen teema, feminismi, alkaa tässä teoksessa jo nousta esiin. Tytöt perustavat feministisen keskustelupiirin Vanhatpiiat, jossa he ottavat käsittelynsä niin tamponien veron, naisten haukkumanimet kuin seksisminkin. On mahtavaa miten svyällisellä tasolla tytöt pohtivat, mutta silti kaikkea ei pureskella lukijan puolesta valmiiksi, ja kysymyksiä jätetään myös avoimeksi. Evie, Amber ja Lottie esimerkiksi pohtivat omaa postitiivista seksismiään, eli näinollen teemaa ei jätetä liian pinnalliseksi, vaan he jopa pohtivat omaa käytöstään ja omia valintojaan sen valossa.


"Silti näyttää olevan okei käyttää kevyttä kieltä ihmisten sisäisestä helvetistä. - - "Ai, sulla on OCD. Se on se juttu, että tykkää pestä käsiä tosi usein, eikö?" 
Minua ärsyttää, että minulla on kaikkein kliseisin versio OCD:stä.- - Mutta en minä ole sitä valinnut.- - Minä myös laihduin kymmenen kiloa, kun kieltäydyin syömästä mitään sen pelossa, että ruoka sairastuttaisi minut ja minä kuolisin.
Ja minulla on aivot, jotka ovat pysyvässä pahojen ajatusten silmukassa, jota en pääse pakoon, eli olen periaatteessa oman mieleni vanki. Ja kerran en käynyt ulkona kahdeksaan viikkoon.
Se ei ole sama kuin että haluaa vain pestä käsiään.- - 

Mielisairaudet tarttuvat kirkuen ihmistä jalasta ja syövät kokonaan.- -

Ja vain se, että ihmiset tietävät nykyään oikeat sanat, ei tarkoita sitä että he tulisivat toimeen mielenterveysongelmaisten kanssa yhtään sen paremmin.- - Silloin kun heidän pitäisi oikeasti ilmaista ymmärtämystä, he ottavat lopulta esiin vanhat suosikit kuten "älähän nyt, ota itseäsi niskasta kiinni", tai "ei se niin kamalaa ole".

Ja siksi en voi kertoa Lottielle ja Amberille. Siksi minun täytyy pitää se sisälläni.

Sillä jos tulee vielä yksikin ihminen, joka ei tajua sitä... Ei tajua minua... En usko, että kestän sitä enää."

Helmet-lukuhaasteessa Oonko ihan normaali? menee kohtaan 23. Käännöskirja.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Doerr: Davidin uni

Kirjan kansikuva
Anthony Doerr
Davidin uni
wsoy
suom Hanna Tarkka
Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe-teoksestaan tunnetun Anthony Doerrin esikoisromaani vuodelta 2004. Se on romaani rakkaudesta, pelosta ja anteeksiannosta. Kohtalon toteutumisesta ja toteutumattomuudesta. Lapsen elämästä ja kuolemasta.

David Winkler on romaanin alussa kolmikymppinen hydrologi, joka tapaa viehättävän naisen, Sandyn. He tutustuvat hiljalleen, ja lopulta karkaavat yhdessä Sandyn jättäen miehensä. Sandy synnyttää heille tyttären, mutta pian vauvan syntymän jälkeen David näkee enneunen tulvan nousemisesta. Unessa hän yrittää pelastaa heidät, mutta tyttö hukkuu silti. Koska David on aiemminkin nähnyt enneunia, hän päättää olla riskeeraamatta tyttärensä henkeä ja pakenee.

David on poissa yli kaksikymmentä vuotta, mutta sitten hän päättää lähteä selvittämään miten Sandyn kävi, ja kasvoiko Grace aikuiseksi. Vastaukset eivät vain löydy niin helposti että hän tekee päätöksen tulla hakemaan ne,


Teos lähtee melko hitaasti käyntiin, ja se pohjustaa tapahtumia todella kaukaa, vähän liiankin kaukaa. Lukija saa todistaa David Winklerin elämästä noin kolmekymmentä vuotta, mikä ei ole kovin tavanomainen määrä yhteen romaaniin. Kirjan loppuosa, jonka väittäisin olevan lukijan kannalta kiinnostavin, saadaan lukea tosiaankin vasta noin 25 vuoden päästä alusta.

"Pitävätkö unet saapuessaan ääntä? hän mietti. Pienintä mahdollista ääntä, samanlaista kuin syntyy ihmisalkion sikiämisestä tai lumihiutaeen osumisesta maahan?"

Teoksessa on tärkeitä sivujuonia ja -hahmoja, mikä on tavallaan virkistävää vaihtelua, sillä yleensä ne puuttuvat. Tässä kuitenkin merkityksen saa Davidin koko matka, ei niinkään punainen lanka Gracen, Davidin tyttären luota pois ja taas takaisin. Sen takia näitä sivujuonenkäänteitä oli välillä vähän raskasta lukea. Koko kirjan ajan David ajatteli lastaan, mutta puuhasi kuitenkin kaikkea muuta ennen kuin edes lähti etsimään tätä. Näinollen lukija hämmentyy kirjan todellisesta päämäärästä. Verrokkina mainittakoon vaikkapa John Greenin Arvoitus nimeltä Margo, jossa myös päähenkilö etsii läheistään: siinä Quentin lähtee heti selvittämään mitä Margolle on käynyt, tutkii ystävineen vihjeitä ja ajaa maan poikki löytääkseen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Ja siinä kyse oli vain teinirakkaudesta, ei omasta lapsesta.

"Winkler nousi pintaan. Naaliyahin silmät olivat auki mutta eivät räpytelleet, eikä hengityskään tahtonut käynnistyä. "Ei", Winkler äännähti. "Ei, ei. Ei, ei, ei", eikä hän kieltänyt vain tuota hetkeä vaan jokaisen sitä edeltävän, ajan kaikki talot ja sillat, oman sätkivän sydämensä, räjähtämäisillään olevat keuhkonsa; George DelPreten, Sandyn, Gracen - ja itsensäkin hän kieltäisi, kieltäisi kaiken säännönmukaisen rakenteen, sulautuisi mereen, pyörisi pienenä, erillisenä pilvenä jossakin sen syvyyksissä."

Kaiken kaikkiaan Davidin uni on kuitenkin oikein näppärä esikoisromaani. Se on monipuolinen ja polveileva, eikä jumitu varsinkaan kielensä ansiosta vain yhdelle tasolle. Koska se on Doerrin tuotannosta järjestyksessään vasta toinen, ja hänen viimeisin teoksensa on voittanut Pulitzer-palkinnon,  odotan innolla seuraavaa teosta luettavakseni.

Tässä vielä Anthony Doerrin tuotanto selkiyttämään:

The shell collector, novellikokoelma, 2002.
Davidin uni, romaani, 2004.
Four seasons in Rome: On twins, Insomnia and the biggest funeral in the history of the world, muistelma, 2007.
The Memory Wall, novellikokoelma, 2010.
Kaikki se valo jota emme näe, romaani, 2014.


"Winkler [David] ojentaisi kätensä pöytäliinan yli; ehkä Grace jopa antaisi hänen tarttua käteensä. He puhuisivat ajan taipuisuudesta, suhteellisuudesta, aavistuksista. Hän sanoisi uskovansa, että tapahtumia voitiin nähdä ennalta, että yhteen ainoaan hetkeen  tavallaan sisältyi tuhat vaihtoehtoa, että hän oli aina rakastanut tytärtään, silloinkin kun ei kestänyt rakastaa, että tämäkin oli ennalta määrättyä ja väistämätöntä, häneen poltettua, samaan tapaan kuin lumikiteen kuusi sivua oli upotettu sen atomeihin saakka."


Helmet-lukuhaasteessa Davidin uni menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden teoksen ja se on siis Kaikki se valo jota emme näe. Tästä pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Tartt: Tikli

Donna Tartt (s. 1963, Mississippi) on maailmankuulu kirjailija ja tunnettu erityisesti esikoisromaanistaan Jumalat juhlivat öisin, joka ilmestyi vuonna 1992. Hänen muut romaaninsa ovat Pieni ystävä (2003) ja tämä Tikli, josta hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013!
Kuvahaun tulos haulle tikli taulu
Donna Tartt
Tikli
suom. Hilkka Pekkanen
WSOY 2014

Tikli kertoo newyorkilaisesta Theosta, joka on 13-vuotiaana käymässä äitinsä kanssa taidemuseossa, kun siellä tapahtuu vakava räjähdys tappaen Theon äidin ja muita ihmisiä. Theo selviytyy nipin napin itse elävänä ulos pölyn ja sortuneiden seinien keskeltä, mutta yhtäkkiä maailmassa mikään ei käy järkeen. Museossa hän tapaa kuolevan miehen, joka pyytää Theoa viemään tämän sormuksen miehen yhtiökumppanille. Lisäksi sekavassa mielentilassaan Theo päätyy nappaamaan mukaansa pienen taulun, Carel Fabritiuksen 1600-luvulla maalaaman Tiklin. Theo lopulta vie sormuksen, ja silloin hän tutustuu entisöijä Hobieen. Poika ei kuitenkaan pysy pitkään New Yorkissa ennen kuin hänen isänsä tulee hakemaan hänet luokseen asumaan Las Vegasiin.

Isä on tehnyt työn uhkapelaamisesta, ja hän on paljon poissa kotoa pelireissuilla. Tämän ajan Theo on ilman vanhemman huolenpitoa, parhaan ja ainoan ystävänsä Borisin kanssa. Kahdestaan jääneet pojat pitävät itsestään huolta miten parhain taitavat, näpistävät ruokaa kaupasta, polttavat tupakkaa ja juovat limun puutteessa kaljaa autiomaan paahtavassa kuumuudessa.

Sattuman oikusta Theo joutuu kuitenkin palaamaan New Yorkiin, ja hänen tiensä erkanevat Borisista useiksi vuosiksi. Tänä aikana Theo aikuistuu asuen Hobien luona ja oppien tältä kaiken antiikkiesineistä sekä niiden myymisestä ja restauroinnista. Elämä kulkee jotenkuten uomissaan, kunnes eräs tarkkailija yhdistää pisteet ja huomaa maalauksen olevan Theolla, ja näin hän joutuu tukalaan tilanteeseen. Tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohti yllätysten seuratessa toisiaan.


Tikliä on mahdotonta kuvailla lyhyesti. Se on kasvutarina: päähenkilö Theon yli kymmenen vuoden aikuistumismatka ympäri Yhdysvaltoja keskiluokkien päivällispöydistä Vegasin aavikolle haistelemaan liimaa ja takaisin yksi maailman tunnetuimmista maalauksista salaisuutenaan.

Tartt onnistuu vangitsemaan lukijansa huomion ja viemään tämän kokonaan omaan maailmaansa; maailmaan, jossa kieli on runollista ja tapahtumia ei vain lätkäistä sellaisenaan lukijan eteen. Hänen kuvailunsa on henkeäsalpaavan kaunista:

"ja kun katsoimme toisiamme, minusta tuntui, että se hetki piirsi uudestaan tarkkarajaisesti ja lasinkirkkaasti esiin koko menneisyyden--"


Pidin siitä, kuinka tarinassa oli niin pituutta, syvyyttä kuin leveyttäkin. Theoa seurataan kolmetoistavuotiaasta noin 25-vuotiaaksi asti melkein vuosi vuodelta, välissä on vain muutama vuosi joisa ei kerrota. Theon päähän sukelletaan todella syvälle, mitään ei sensuroida. Theo ajattelee syvästi, kuin kuka tahasa meistä. Henkilöhahmot ovat syviä:

"- - mieleeni juolahti, että huolimatta Borisin silmäänpistävistä ja lukuisista vioista olin pitänyt hänestä ja viihtynyt hänen seurassaan melkein ensi hetkestä alkaen siksi, ettei hän pelännt koskaan. Elämässä tapasi harvoin ihmisiä, jotka liikkuivat maailmassa vapaasti ja tunsivat sitä kohtaan niin voimakasta ylenkatsetta ja samaan aikaan niin omituista ja järkkymätöntä uskoa siihen, mitä Boris oli lapsuudessamme sanonut planeetta Maaksi."


Kaiken muun hyvän lisäksi hienoa on, kuinka Tartt onnistuu tavoittamaan masennuksesta jotain olennaista:

 "--ja vaikka pimeys toisinaan hellitti sen verran, että pystyin näkemään ympäristöni, ja tutut muodot kiinteytyivät niin kuin makuuhuoneen kalusto aamunkoitteessa, helpotus oli aina vain tilapäinen, sillä aamu ei koskaan koittanut kunnolla, kaikki musteni aina ennen kuin ehdin hahmottaa ympäristöni, ja siinä minä taas hortoilin silmät täynnä mustetta pimeyden keskellä."


oma lukunsa on romaanin osien aluissa olevat lainaukset: esimerkiksi viidennen osan alussa lainataan Nietzscheä:
"Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen."


Helmet-lukuhaasteessa Tikli menee kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä se onsaanut inspiraatiota aiemmin mainitsemastani Fabritiuksen Tikli-maalauksesta.


Kuvahaun tulos haulle tikli taulu



lauantai 7. lokakuuta 2017

Yoon: Kaikki kaikessa

Kuvahaun tulos haulle nicola yoonKaikki kaikessa (alk. Everything, everyhting) on alkujaan Jamaikalta ja Brooklynistä lähtöisin olevan, nykyisin Los Anglesissa asuvan Nicola Yoonin esikoisteos. Se julkaistiin vuonna 2015, ja tänä keväänä siitä tehtiin Amandla Stenbergin ja Nick Robinsonin tähdittämä elokuva.


Maddy on vakavasti sairas, maailmalle allerginen tyttö. Hän viettää päivänsä steriileissä sisätiloissa sairaanhoitajansa ja äitinsä kanssa opiskellen ja lukien, ja on melko tyytyväinen, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen poika Olly on jotain täysin uutta, Maddyn elämän huterat rajat rikkovaa. Olly on elävä ja vauhdikas, Olly hyppii ja seisoo käsillään. Maddy tietää tulevansa rakastumaan Ollyyn, mutta voiko rakkaus toimia kuplan läpi, riskeeraamatta Maddyn henkeä?


 Teos lähtee liikkeelle melko kliseisestä kuvastosta: vitivalkosiessa kuplassa elävä, kiltti ja vähään tyytynyt tyttö tutustuu elämää ja seikkailua hengittävään poikaan. Maddyn kaikki vaatteetkin ovat valkoisia ja toistensa kopioita, ja hän alkaa käyttää värikkäitä ja eloisia vaatteita vasta kun hän rakastuu poikaan ja uskaltaa alkaa haaveilla. Elämän merkityksellisyyttä ei määritäkään sen pituus vaan kokemukset jotka ehtii kokea.

Nuoren sairaudesta ja rakastumisesta kertovana kirjana Kaikki kaikessa kuuluu samaan kategoriaan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa, mutta valitettavasti on todettava edellä mainitun häviävän huomattavasti Greenin romaanille. Vaikka en tarkoituksella aseta kirjoja paremmuusjärjestykseen, on helpompaa pohtia tätä teosta osana genreään, isompaa viitekehystä, joko nuortenkirjailijoiden esikoisteoksiin suhteuttaen tai teemojensa mukaan. Ja Greenin romaanissa päähenkilö Hazel puhuu sairaudestaan, hän muun muassa vertaa voimakkaasti itseään varmistamattomaan käsikranaattiin, ja hän pohtii monenlaisia asioita sairauteensa liittyen. Tässä teoksessa Maddy kuitenkin on tyytyväinen elämäänsä, hän ei edes kaipaa ulos tutkimaan maailmaa. Hän on hyväksynyt kohtalonsa, ja älykkyydestään huolimatta hän ei ole yhtään utelias esimerkiksi tutkimaan maailmaa ihan vaikkapa youtubevideoiden tai googlen katunäkymän avulla. Kuinka moni 18-vuotias tyytyy elämään tällaisessa kuplassa? Maddy ei kuitenkaan ole tuskainen, hänellä olisi energiaa jota suunnata ulospäin. Kuinka monelle 18-vuotiaalle riittää kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen?

Tarina oli valitettavasti melko yksiulotteinen. Hahmoja oli vain muutama, ja hekin olivat vähän etäisiä. Emme saa tietää sivuhenkilöiden vaiheista eikä heillä ole oikeastaan Maddyyn liittymättömiä aikeita, mitä nyt välillä ainoastaan mainitaan sairaanhoitaja Carlan kiukutteleva tytär Rosa tai Ollyn perheessä tapahtuva väkivalta. Teoksessa ei myöskään nostettu esiin mitään muita teemoja kuin sairastuminen, toisin kuin vaikkapa Will Grayson, Will Graysonissa on homous ja mielenterveysongelmat rakkaussuhteiden lisäksi, Dumplinissa on kehonkuvapohdintaa ihastumisen lisäksi ja Mikä kaikki voi mennä pieleen?-teoksessa käsitellään feminismiä ja vanhemman alkoholismia ihastumisen lisäksi. Tässä oli vain ja ainoastaan ihastuminen ja heppoisesti kuvattu sairaus. Maddy tuntuu epäinhimillisen vahvalta voidessaan vain päättää ettei halua ulkomaailmaan ja siten olematta tuntematta kipuakaan.

Teoksen loppupuolella on yksi suuri juonenkäänne, joka muuttaa kaiken, mutta on outoa ettei sen esilletulo johda mihinkään toimenpiteisiin. Tämä henkilö pääsee kuin koira veräjästä, ja se, ketä se koskee antaa anteeksi tuosta noin vain. Tämä tuntuu ihan yhtä epäuskottavalta kuin Maddyn mielenkiinnottomuus ulkomaailmaa kohtaan.

Valitettavasti tarinan yksiulotteisuus ulottuu myös ulkoasun tasolle: luvuilla on otsikot, ja ne ovat todella yksinkertaisia (Uimapuku, Tulehtunut, Muita maailmoja). Nuortenkirjallisuuden mestareiden esikoisteosten (Harry Potter ja viisasten kivi, Kaikki viimeiset sanat) tasolle tämä ei yllä, mutta huono kirja tämä ei kaikesta huolimatta ole, ja toivon ihmisten edelleen julkaisevan tarinoitaan ja kirjoittavan nuorille.

Helmet-lukuhaasteessa Kaikki kaikessa menee kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani, sillä se on todella nopealukuinen ja mielestäni sen voi lukea yhdessä päivässä tai vaikkapa viikonlopussa.


"Joten jos voisin muuttaa yhden hetken, minkä minä valitsisin? Ja johtaisiko se toivomaani lopputulokseen? Olisinko silti yhä Maddy? Olisinko asunut tässä talossa? Olisiko naapuriin muuttanut poika nimeltä Olly? Olisimmeko me rakastuneet? 
Kaaosteorian mukaan pienikin muutos alkuperäisissä olosuhteissa voi johtaa täysin ennakoimattomiin tuloksiin.- -
Minusta tuntuu, että jos vain tietäisin oikean hetken, voisin hajottaa sen osiinsa, molekyyli molekyyliltä, kunnes pääsisin ehjään ja olennaiseen ytimeen. Jos voisin purkaa sen ja ymmärtää sitä, voisin ehkä tehdä juuri oikean muutoksen.- -
Voisin ymmärtää, miten päädyin istumaan tälle katolle kaiken alussa ja lopussa."

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
suom. Helene Butzow
Tammi 2017

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bourne on englantilainen kirjailija, bloggaaja ja feministi. Hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja, joista on suomennettu Normaali-trilogian aloittava Oonko ihan normaali? ja nyt sen jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? Linkit ovat Gummeruksen kirjailijasivulle, Bournen blogiin ja Gummeruksen kirjasivuille.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on  kertomus Amberista, joka kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä, meni naimisiin perseleuka-Kevinin kanssa ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä äidin kanssa voisi muuttaa kaiken. Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, varsinainen sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, cheerleaderin täysi vastakohta, todella ihastua prom kingiin? Moisesta ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.


Teos oli mielenkiintoinen yhdistelmä tavallista nuortenkirjakuvastoa melontaretkistä iltanuotioon ja uusien ystävien saamisesta ja pikkuveljen kanssa tappelemisesta "toivottomaan" ihastukseen ja kuitenkin isoja, tärkeitä teemoja kuten feminismiä ja rehellistä kuvausta vanhemman alkoholismista.

"Mä olen aina halunnut tulla käymään Englannissa, joten mä pommitan sua kysymyksillä huomenna vastapalvelukseksi..."
Hän näki ilmeeni. "...älä huolestu, mä tiedän jo perusjutut. Englanti on muutakin kuin Lontoo, ja te kaikki ette vietä aikaa kuningattaren kanssa."
Virnistin ja pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
"Vain sunnuntaisin. Hän on kiireinen muulloin."

En muista ihan heti lukeneeni tällaista nuortenkirjaa. Feminismiä ei ole ennen tuotu näin selvästi esille, päähenkilö Amber pitääkin kahden parhaan ystävänsä kanssa säännöllisesti kokoutuvaa "Vanhojenpiikojen" feministipiiriä, ja tämä aate on hänelle yksi tärkeä osa identiteettiä. Bourne myös kuvaa oivallisesti vanhemman juomisesta ja siitä irrottatumisen yrittämisestä nuoressa syntyviä reaktioita. Hän osaa sanallistaa loistavasti nämä ristiriitaiset ja ahdistavat tunteet, joihin valitettavasti moni nuori osaa samaistua.

"Se poltti kurkkuani, korvensi tien alas mahaani, jähmettäen sen välittömästi. Sitä minä halusin. Tuntui hyvältä, että  se sattui. Että oli olemassa yksinkertaista fyysistä kipua, jolle oli yksinkertainen fyysinen selitys- toisin kuin tämä kieroutunut selittämätön kivun vääntö sisuksissani- - "

Amberin äiti on tosiaan muuttanut uuden miehensä perässä uudelle mantereelle, ja jättänyt Amberin asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse, ja kirjan alkaessa on mennyt kaksi vuotta siitä kun Amber on nähnyt äitinsä viimeksi. Tästä aiheutuu tytölle suuria hylätyksi tulemisen tunteita, mikä vaikeuttaa Amberin ihmissuhteita. Kiitän edelleen Bournea kaiken tämän vaikean hienosta sanoittamisesta. Hän löytää sanat tälle inhimilliselle, vaikeasti selitettävälle tunteelle.

"Ja minun tyhmään sydämeeni sattui, ja kaikki hyvä mieli katosi.
Niin kuin aina käy. Kun vahingossa päästää ihmisen lähelle."

"Ja... mä luulen, että mä en kestäisi että mua sattuu... Musta tuntuu niin kuin mut olisi tehty lasista jo muutenkin."


Parasta kaikessa tässä kivunkuvauksessa on kuitenkin se, kuinka Bourne  tekee Amberista tarinan sankarin: pelostaan ja nuoresta iästään huolimatta hän pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja nousemaan hänelle haitallisten asioiden yläpuolelle; Amber pystyy saavuttamaan rauhan ja vapauden elää omaa elämäänsä.

Teokseen olisin ehkä kaivannut vielä vähän tarkempia ja syvempiä huomioita, mutta toisaalta on muistettava sen kohderyhmä, sanotaanko noin 13-17-vuotiaat. Tällöin on ihan ok että kirja pysyy nuorille helposti luettavana. Kieli sisälsi myös paljon huumoria, mikä sopivasti kevensi rankkoja teemoja.


Kyle raapi niskaansa eikä korjannut minua. "Mä sain stipendin."
"Ai jalkapallostipendin tai jotain? Niinku, Forrest Gump?"
Lisää naurua. "Ei, ihan vaan tavallisen fiksujen stipendin."

"Ja tyttö, Bryony- - hän oli brunettiversio Melodysta - pelkkiä jalkoja ja kiiltävää tukkaa. Ja minä olin jo tuomitsemaisillani hänet, kun hän sanoi: "Mä olen niin vihainen, että ne poistivat Luihuisen, mä tarkoitan, Kalkaros oli, niinku, paras", kävellessään luoksemme, ja minä opin läksyn, ettei ihmisiä saanut tuomita ennen kuin on selvittänyt, ovatko he lukeneet Harry Potteria."


Holly Bourne
Mikä kaikki voi mennä pieleen?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017

Helmet-lukuhaasteessa Mikä kaikki voi mennä pieleen? menee kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, sillä siinä istutaan iltanuotiolla, käydään melontaretkellä ja vaelletaan Yosemiten kansallispuistossa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.


Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.


Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle


Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 


Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.


Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virheArvoitus nimeltä MargoKaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Donoghue: Huone

Huone (alk. The Room) on Irlannista kotoisin olevan, nykyään Kanadassa asuvan Emma Donoghuen setsemäs romaani. Se kertoo viisivuotiaan Jackin silmin hänen ja Äidin elämästä pienessä puutarhavajassa, jossa heitä pidetään vankeina. Jack ei tiedä sitä, ja hän luulee, että Huone on koko maailma.


"Äiti sanoo että ihmiset on täällä Cumberlandin klinikalla koska ne on vähän pipejä päästään mutta ei paljon. Jotkut on niin huolissaan ettei pysty nukkumaan tai syömään ja jotkut pesee liikaa käsiään, en tiennyt että voi pestä liikaa. Jotkut on lyöneet päänsä eikä tiedä enää, keitä ne on, ja jotkut on koko ajan surullisia tai naarmuttaa käsivarsiaan jopa veitsillä, en ymmärrä miksi. Lääkärit ja hoitajat ja Pilar ja näkymättömät siivoojat ei ole pipejä, ne on täällä auttamassa. Äiti ja minäkään ei olla sairaita, me vain levätään täällä vähän aikaa- -"


Viisivuotiaan kertomana järkyttävä tarina saa vielä uudenlaista syvyyttä, lapsiparka kun ei tiedä paremmasta, lukijan kuitenkin huomatessa miten äiti sinnittelee luodakseen Jackille inhimillisen elämän. On langasta ja kananmunankuorista tehty käärme, muutamat moneen kertaan luetut lastenkirjat ja säännölliset rutiinit.


Donoghue onnistuu loistavasti luomaan lukijan silmien eteen avautuvan maailman, joka on niin kovin tosi kaikkine yksityiskohtineen ja moniulotteisine hahmoineen. Tämä maailma on synkkä, mutta myös rakkaudentäyteinen ja toivoa pilkahteleva.



Emma Donoghue
Huone
suom. Sari Karhulahti
Tammi


Helmet-lukuhaasteessa Huone täyttää kohdan 21. Sankaritarina, koska näen Jackin suurena sankarina.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicker
Baltimoren sukuhaaran tragedia
suom. Kira Poutanen
Tammi
Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta- romaanistaan tunnetun Joel Dickerin toinen suomennettu teos. Täältä pääset lukemaan blogikirjoitukseni Harry Quebert-romaanista.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ilmestynyt vuonna 2015, ja sen on suomentanut Tammelle Kira Poutanen vuonna 2016. Romaanin päähenkilönä on Harry Quebertista tuttu Marcus Goldman ennen kirjallista läpimurtoaan ja huimaan suosioon kavunnutta uraansa. Nyt hän on vielä aloitteleva kirjailija, joka elää muistoissaan vuosientakaista Tragediaa.

Marcus Goldman on kotoisin Montclairista tavallisesta, työväenluokkaisesta perheestä, mutta hänen isänsä veli Saul-setä ja tämän vaimo Anita-täti ovat varakkaita ja tasokkaita, menestyviä ja kadehdittuja. Heillä on suuri koti, uusi auto ja Saulilla maine lyömättömänä juristina. On lomaosake siellä ja kakkoskoti täällä sekä isovanhempien suosio. Kun Marcus siis vierailee Baltimoressa Saul-sedän, Anita-tädin ja serkkujensa ja parhaiden ystäviensä Hillellin ja Woodyn luona, on elämä niin makoisaa kuin vain olla ja voi.

Aina Tragediaan asti.

Lukijalle paljastuu vasta aivan kirjan loppupuolella tämä suuri Tragedia, jonka seurauksena Woody jäi kiinni dopingista ja menetti ammattilaisuran amerikkalaisen jalkapallon parissa, Anita-täti jäi väärinkäsityksen takia kuorma-auton alle, talot piti myydä, Saul menetti uransa ja joutui muuttamaan muualle ja Hillel ja Woody kokivat vielä äitiäänkin hirvittävämmän kohtalon.

Teoksessa liikutaan useammalla aikatasolla: Marcuksen lapsuudessa ja nuoruudessa, heti Tragedian jälkeisessä ajassa, muutama vuosi siitä eteenpäin, muutama vuosi nykyisestä taaksepäin ja nykyajassa, kahdeksan vuotta Tragedian jälkeen.

Kirjassa oli siis paljon takaumia, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta ne eivät toimineet. Olisi ollut selkeämpää jos olisi ollut vain yksi mennyt aika johon aina palattiin nykytodellisuudesta, mutta eri tapahtuma-aikoja oli paljon, ja kaikista kerrottiin pirstaleisesti. Kun kauimmassa ajassa paljastettiin jotain, hypättiin hetkeksi takaisin nykytodellisuuteen ja siitä jonnekin keskelle jossa tapahtui jotain ihan muuta. Tavallaan voisi siis jopa sanoa, että teoksessa on monta yhtä aikaa etenevää tarinaa: kauimpana päähenkilö Marcus on lapsi ja leikkii serkkujensa kanssa ihailemiensa Baltimoren sukulaisten luona, jossain välimaailmassa jokin tuntematon Tragedia on tapahtunut, ja Marcus viettää paljon aikaa Baltimoren Saul-sedän luona, joka jostain syystä on kuitenkin menettänyt kaiken, ja nykyajassa Saul-setäkin on kuollut jo, ja Marcus kohtaa menneisyytensä kohtaamalla yllättäen senaikaisen tyttöystävänsä. Muistiinpanovälineitä tai vähintään keskittynyttä huomiokykyä siis tarvitaan teoksen parissa.

Tarinassa on valitettavasti melko paljon kliseitä ja hahmoista on vaikeaa saada otetta kuvan ollessa melko kaksiulotteinen.

Tässä kiteytyy kliseisyys: eikö palkittu kirjailija oikeasti pystynyt parempaan?

"Kun tuona päivänä ajoin Kevinin talon portista ulos, en huomannut kadulle pysäköityä mustaa pakettiautoa enkä miestä, joka tarkkaili minua ohjauspyörän takaa.
Lähdin matkaan, mies seurasi minua."

Onneksi teoksessa myös pilkahteli huumoria, johon ainakin minä pystyin tarttumaan:

- Mitä kirjoitat?
-Kirjaan ylös epäilyttäviä merkkejä. Hullu lenkkeilijänainen, pesukarhut...


- Voisin ajaa nurmikkonne, jos haluatte.
- En tarvitse nurmikonleikkausapua.
Woody yritti uudestaan. Hänestä nurmikon ajaminen oli loistava idea. 
- Ette varmaan, mutta minä leikkaan ruohikon täydellisesti. Saatte aivan upean nurmikon.
- Nurmikkoni on jo loistavassa kunnossa. Miksi et ole koulussa?
- Nurmikkonne takia, herra Goldman. Minusta olisi hurjan hauskaa ajaa nurmikkonne kiitokseksi ystävällisyydestänne.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 26. Sukutarina, koska sitä jos mitä se todellakin on.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Forman: Where she went

Kuvahaun tulos haulle where she went
Gayle Forman
Where she went
Gayle Formanin teos Where she went on jatko-osa elokuvaksikin tehdylle Jos vielä jään-romaanille. (Linkit youtubeen elokuvan traileriin ja #kirjaan.) Kerrattakoon sen verran, että Jos vielä jään-teoksessa 17- vuotiaan Mian lukio lähenee loppuaan ja hän miettii toteuttaisiko utopistisen unelmansa ja hakisi opiskelemaan ammattilaismuusikoksi Juilliardiin maan toiselle puolelle, vai jäisikö hän opiskelemaan tavalliseen yliopistoon kotikulmille, jossa hänen poikaystävänsä Adamin bändi on tekemässä läpimurtoa. Mia joutuu kuitenkin auto-onnettomuuteen menettäen koko perheensä ja vaipuu koomaan. Nyt hänen on yhtäkkiä tehtävä elämänsä suurin valinta: lähteäkö muun perheensä mukana vai jäädä?

Kuvahaun tulosJatko-osa tarkastelee Mian ja Adamin elämää Adamin kertomana kolme vuotta Mian onnettomuuden jälkeen. Adamista on tullut supersuosittu rocktähti ja Mia valmistui Juilliardista ennätysajassa aloittaakseen ammattilaisuransa sellistinä. Mia päätti elää, ja valitsi Juilliardin, jättäen Adamin. Adam murtui tästä päätöksestä, ja se sai hänet kirjoittamaan läpimurtohitiksi tulleen bändin levyn Collateral damage.

Adam ja Mia kohtaavat yllättäen New Yorkissa, ja he viettävät yön kahdestaan kulkien pitkin kaupungin katuja, Mian esitellessä lempipaikkojansa nykyisessä kotikaupungissaan. Heillä on vain tämä yksi yö aikaa selvittää välinsä ennen kuin kiertueet vievät heidät eri puolille maailmaa.


"Will a few hours in this magical city be enough to lay their past to rest, for good - 
or can you really have a second chance at first love?"


Itsenäisenä teoksena Where she went ei mielestäni toimi niin hyvin kuin Jos vielä jään, mutta se annettakoon anteeksi. Sen sijaan se antaa kaivattuja vastauksia ensimmäisen teoksen faneille, ja onnistuu mielestäni tässä tehtävässä hyvin. Where she went ei päästä lukijaansa liian helpolla; Forman on tehnyt hyvää työtä sen eteen ettei juoni ole liian ennalta-arvattava, jännitys pysyy yllä loppuun asti. Pidin myös hahmojen luonnollisuudesta ja elävyydestä.

"Sometimes I'm scared to look
Afraid of the stories they'll tell
Afraid that in those eyes
Is a return ticket to hell"

Rakenteessa en pitänyt takaumista, ne katkaisivat tarinaa ja eivät aina edes tuoneet siihen mitään lisää. Jos kuitenkin osaa jättää nämä omaan arvoonsa (tai jopa hypätä yli) voi kirjan taianomaisuudesta nauttia. Varsinkin lopussa olevat Adamin kirjoittamat kappaleet ovat todella kauniita.

"Nothing, she tells me, is ever really gone
Not you, not me, not him, it all just rolls along
An object never disappears without any trace
In its absence, there still exists a kind of negative space
Fill it up, she says, with love, with song, with candles on a cake
Light the darkness, take my hand, it will all be okay"

Mietin pitkään laitanko Where she wentiä Helmet-lukuhaasteeseen, koska se ei ole suomenkielistä kirjallisuutta, mutta lukuhaasteen sivulta tarkistettuani missään ei kielletty käyttämästä muuta kuin suomenkielistä kirjallisuutta. Tällöin Where she went täyttää kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Jos kiinnostuit kirjasta, sitä ei tietääkseni myydä Suomessa missään, minä tilasin omani ebaysta muutamalla eurolla. Sitä kannattaa kokeilla! Tässä vielä linkki Jos vielä jään- blogikirjoitukseeni.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Murakami: 1Q84

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami 1q84 1-3 keltainen pokkari
Haruki Murakami
1Q84
suom. Aleksi Milonoff
Tammi
Haruki Murakami on tunnettu japanilainen kirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty yli 40 kielelle. Suomessa hänet tunnetaan muun muassa romaaneistaan Värittömän miehen vaellusvuodet, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik - rakastettuni. 1Q84 on hänen pääteoksensa.


1Q84:ä on vaikeaa kuvailla lyhyesti. Se on fantasiakirja, jännityskertomus ja rakkaustarina, mutta myös niin paljon enemmän kuin näihin kategorioihin mahtuu. Kun kirjalla on pituutta
1224 sivua, tarina saa todella monia ulottuvuuksia ja syvyyttä.

Tarina alkaa siitä, kun Tengo, kolmikymppinen matematiikanopettaja ja amatöörikirjailija, saa muokattavakseen 17-vuotiaan tytön Fuka-Erin kirjan Ilmakotelon. Fuka-Erillä on mahtavan mielikuvituksekas tarina jonka kieli valitettavsti ontuu, joten kustannustoimittaja lähettää tekstin Tengolle paranneltavaksi. Ilmakotelon tarina huumaa Tengon niin voimakkaasti, että hän alkaa kirjoittaa itse omaa kirjaa joka sijoittuu samaan, kahden kuun maailmaan.

Samaan aikaan toisaalla Aomame työskentelee kuntokeskuksen liikunnanohjaajana ja fysioterapeuttina, ja siinä sivussa hän tappaa väkivaltaisia miehiä. Eräänä päivänä istuessaan taksissa ruuhkaisella moottoritiellä kuljettaja neuvoo hänelle tien alas hätätikkaita pitkin, ja kiivetessään niitä Aomame päätyy rinnakkaistodellisuuteen, vuodesta 1984 vuoteen 1Q84. Hän saa pian huomata, että uudessa todellisuudessa paistaa taivaalta kaksi kuuta, aivan kuten Ilmakotelon tarinassa.

Lukija huomaa pian, että Tengolla ja Aomamella on yhteys: he olivat lapsena samalla luokalla. Kumpikin viihtyi omissa oloissaan ja jäi kaveriporukoiden ulkopuolelle taustansa takia, sillä Aomamen vanhemmat olivat hartaita uskovaisia, Tengon isä taas oli kiihkeä televisiolupamaksujen kerääjä. Viikonloppuisin muiden lasten huvitellessa tämä kaksikko joutui kulkemaan vanhempiensa mukana pitkin ja poikin kaupunkia ovelta ovelle; Aomame vanhempiensa perässä saarnaamassa Jumalasta ja Tengo isänsä kanssa lupamaksujen perässä. Yhden ainoan, merkityksellisen kerran Aomame tarttuu Tengoa kädestä ja he katsovat toisiaan suoraan silmiin. Pian sen jälkeen Aomame vaihtaa koulua, mutta kumpikin muistaa tulevat vuodet tämän kohtaamisen ja vaalii sitä muistoissaan.

Kirjan viimeisellä kolmanneksella tapahtumien tahti kiihtyy, kun pahikset lähtevät Aomamen perään. He palkkaavat Ushikawan, rujon mutta taitavan miehen jäljittämään naista. Lukijan hermot ovat koetuksella kun verkko kiristyy pikku hiljaa ja Ushikawa pääsee lähemmäs ja lähemmäs piileskelevää Aomamea.

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami
Haruki Murakami
kuva: The Guardian
1Q84 on kaunis fantasiakirja, sillä se jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Pikkuväen, ilmakoteloiden ja äänien merkitystä ei lopultakaan selitetä tyhjentävästi, vaan salaisuuden verho pysyy näiden yllä loppuun asti. Toisaalta tämä vähän häiritsi minua, mutta toisaalta taas se vain pitää hyväksyä romaanin tyylinä.

1Q84 on jopa vähän filosofinen: teoksessa käsitellään niin eksistentialismia rinnakkaistodellisuusmiljöönsä takia:

"Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää."
Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi: 
"Mistä sen tietää?"

"Rahojen kanssa tuskailu aiheutti hänelle päänsärkyä, joten hän päätti unohtaa koko asian. Rahoja hän voisi miettiä paremmalla ajalla. Raha ei ollut elävä olento. Se ei karkaisi mihinkään, jos sitä ei vahtisi. Tai mistä sitä tiesi."

kuin myös koska Aomame on palkkatappaja, teoksessa luonnollisesti pohditaan mikä on oikein ja mikä väärin:

"Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa. Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin.-- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää."


Pidin siitä miten 1Q84:ssä kohdataan ihmisen rikkinäisyys. Monella hahmolla on synkkä menneisyys: yksi on kasvanut orpokodissa, toinen karkasi kotoa, on perheväkivaltaa, lapsen tahdon tukahduttamista, ihmisen kohtaamattomuutta, tyhjyyttä sisällä, murhia ja itsemurhia. Kaikki nämä esiintyvät tälläkin hetkellä tässä maailmassa eikä sitä saa unohtaa.


"Sitä hän vain kaipasi - että joku tukisi ja halaisi häntä ehdoitta, 
että joku lohduttaisi häntä edes hetken." 



Rakastan 1Q84:n kieltä! Siinäkin näkyy teoksen fantasiamaisuus: Murakamilla on taito kuvata asioita kuten kukaan muu ei kuvaa, mutta teksti säilyy silti edelleen täysin helposti luettavana. 1Q84 ei briljeeraa kielenkäytöllä vaan viljelee sopivissa paikoissa sopivia lausahduksia, joita lukija saa jäädä nautiskelemaan.

"Maisema ikkunan ulkopuolella näytti siltä kuin maialma olisi asettunut jonnekin 'kurjan' ja 'ilottoman' välimaastoon ja koostunut loputtomasta rykelmästä erimuotoisia mikrokosmoksia."


Kirjassa pidin juuri sen syvyydestä. Kerronta välillä jopa polki paikallaan, mutta kirjailija ei valinnut nopeaa tietä ulos vaan otti laajasti sivuhenkilöitä mukaan ja kehitti kaikenlaisia sivujuonenkäänteitä. Myös yllättävää oli se, kuinka hahmojen kohtaloita kiedotaan yhteen: esimerkiksi lukijalle paljastetaan että sekä Aomamelle että Tengolle läheinen henkilö on kuollut samalla tavalla. Sattumaako? Se jätetään lukijan päätettäväksi.


 Helmet-lukuhaasteessa 1Q84 täyttää kohdan 31. Fantasiakirja.


"Siksi on erittäin tärkeää maadoittaa tunteensa - 
tukevasti, niin kuin ankkuroisi kuumailmapallon."

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Teckman: Tavallinen Joe

Tavallinen Joe on britti Jon Teckmanin (s.1963) esikoisteos. Hän on tehnyt menestyksekään uran elokuvapolitiikassa: hän on toiminut Britannian hallituksessa elokuvapoliittisena neuvonantajana ja hän oli kolme vuotta Britannian elokuvainstituutin johtaja.

Romaanikin sijoittuu elokuvamaailmaan: päähenkilö Joe West on elokuvien parissa työskentelevä kirjanpitäjä, jolla on tavallisen miehen tavalliset murheet pompottelevine työkavereineen ja unohtuvine pistorasia-adaptereineen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän päätyy sänkyyn Hollywoodin kauneimman ja halutuimman näyttelijättären Olivia Finchin kanssa. Joe pääsee toteuttamaan jokaisen miehen unelman, mutta kokee kunniallisena aviomiehenä ja kahden lapsen isänä valtavaa syyllisyyttä. Säilyykö salaisuus, pelastuuko avioliitto?

Minä en pitänyt Tavallisesta Joesta. Hahmoja oli vähän ja kaikki olivat yksiulotteisia, juoni oli pelkkää paljastuuko - eikö paljastu - kissanhännänvetoa, kaunis kieli, älykkyys ja syvä pohdinta puuttuivat. Esimerkiksi Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla on paljon vivahteikkaampi ja elävämpi kirja pettämisteemasta. Teos oli valitettavan yksiulotteinen, ja olisin odottanut enemmän elokuvien ja näin taiteen ja kerronnan parissa pitkään työskenneeltä ihmiseltä.

En pitänyt siitä, kuinka hahmot eivät kehity, kukaan ei tee mitään kokonaan kirjan suuntaa muuttavaa ratkaisua. Joen tavallisuutta korostetaan niin paljon, että kaikki ajoittain vähän pilkahteleva inhimillisyys katoaa sen alle. Mitään muita ominaispiirteitä Teckman ei liiemmälti olekaan Joelle kehittänyt. Kirjassa oli myös yksi, tässä nimeämättömäksi jäävä, hyvin epäuskottava ristiriitaa aiheuttava tekijä. On vain mahdotonta uskoa ettei tuo asia selviäisi oikeassa elämässä ja että se jopa veisi yhden hahmoista hulluuden partaalle. Kertakaikkiaan sielutonta ja kaukana lukijan samaistuttavuudesta.

Tässä on kohta jossa Teckman kuvaa jotakin oikeaa: jotakin olemassa olevaa johon lukija voi samaistua:

"Vein juomat ja leivonnaiset pöytään ja istuuduin. Katsoessani ympärilleni huomasin, että melkein jokainen pöytä oli samanlainen kuin omani: reissussa rähjääntynyt isä yhden, kahden tai kolmen lapsen kanssa --. Oli mahdollista, että minun tapaani nämä miehet pitivät linnaketta pystyssä paremman puoliskonsa ollessa ostoksilla tai rentoutuessa kotona, mutta en uskonut niin. Useasta hahmosta huokui epätoivoa, ja he näkivät liian paljon vaivaa sen varmistamiseksi, ettei heidän suojateiltaan puuttunut mitään, että jokainen hetki olisi niin hyvä kuin mahdollista, että muistot siitä aamusta antaisivat heille voimaa - heille kaikille, niin isille kuin lapsillekin, kunnes he tapaisivat jälleen seuraavana viikonlopuna.-- Tämä, minä pohdin, oli sitä, miltä avioero näytti. Tämä tapahtui miehille, jotka eivät pystyneet olemaan uskollisia yhdelle naiselle--."



9789150907483
Jon Teckman
Tavallinen Joe
HarperCollins
suom. Hanna Arvonen
2015

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquistin romaani Joka hetki olemme yhä elossa on yksi tämän vuoden merkittävimmistä teoksista, ja sain sen nyt kirjaston varausjonosta. Lähdin lukemaan kirjaa suurin odotuksin, sillä olin kuullut siitä valtavasti kehuja; tässä on esimerkiksi Helmi Kekkosen ylistävä kirjoitus. Teosta kuvataan "vahvaksi, tunteilemattomaksi, uskomattoman kauniiksi" ja "virtuoosimaiseksi".

Joka hetki olemme yhä elossa on tositarina Tom Malmquistin elämästä: esikoislapsi syntyy hätäsektiolla yli kuukauden etuajassa, ja Malmquistin vaimolla paljastuu sairaalassa vakava sairaus, akuutti leukemia. Vastasyntyneiden ja teho-osaston välillä päiviä juostuaan mies palaa kotiin pienen tytön isänä, ilman tämän äitiä.

Valitettavasti minä kuitenkin petyin teokseen, lähinnä sen rakenteen takia: lauseet ovat niin pitkiä etten pystynyt hengittämään niiden välissä. Sivulauseita ketjutetaan epätavallisen monta putkeen, ja lukiessa minulta hukkuu lauseen punainen lanka: jään miettimään kesken lauseen mistä tässä nyt kerrottiinkaan. Esimerkiksi tämän yhden ainoan virkkeen olisi voinut jakaa kahteen tai kolmeen palaan:

"Neljä naista istuu pihapöydän ääressä, he juttelevat kovaäänisesti, heillä kaikilla on lyhyet valkoiset hiukset ja mustat aurinkolasit, he ovat ilmeisesti syöneet juuri aamiaista, pöydän alla nurmikolla näkyy kaksi avattua roseeviinipulloa."

Lause olisi voinut jatkua tätä samaa rataa vielä loputtomasti (vaikkapa "- -,ohi kulkiessani kuulin heidän päättävän kuinka he menisivät Britt-Marien luokse päiväkahville, tosin ei olisi varmaa oliko hänen kaapeissaan jäljellä gluteenittomia keksejä Annen pojalle- -") mutta kuinka informatiivinen se olisi enää ollut? Kuinka informatiivinen se on tuollaisenakaan kuin se on? Minäkertojassa ja tajunnanvirrassa ei ole mitään vikaa, mutta tästä tekstistä puuttui ainakin minulle oikeanlainen rytmi; teoksen kasassa pitävä selkäranka, joka olisi antanut tilaa lukijalle hengittää välissä.

Kehutusta "kaikenkattavasta surusta, ihmisyydestä ja vain hetki kerrallaan elämisestä" sain kiinni vain pari kertaa kun kun kirjailija malttoi ottaa kuvailua mukaan:

"Livia herää auringonnousuun, minä olen hänelle Isä, hän huutaa minua taas eikä minulla ole aikaa murehtia tai edes tuntea mitään. Sinun laillasi hän huomaa kaikki elämän pikkuasiat, värispektrin öljylammikossa, karviaispunkin oksalla, naarmun minun kyynärpäässäni, hämähäkinseitin kristallikruunussa, jopa ruosteisessa korkissa on hänen silmissään jotain taianomaista.- -, ja olen opetellut sanomaan: Muruseni, isä ei ole surullinen mistään mitä sinä olet tehnyt."

Tällöin minäkin saan maistaa palan siitä uskomattomasta kauneudesta joka on salvannut hengen monelta muulta lukijalta.


Koska teoksen nimessä on viisi sanaa, sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.


Joka hetki olemme yhä elossa
Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Knight: Shoe dog - Niken perustajan muistelmat

Shoe Dog
Phil Knight
Shoe dog -
Niken perustajan muistelmat
suom. Simo Liikanen
Gummerus
Shoe dog - Niken perustajan muistelmat on Niken perustajan, Phil Knightin teos maailman suurimman urheilukenkä- ja -vaatebrändin luomisesta. Hän käy läpi hyvinkin yksityiskohtaisesti kaiken yrityksen perustamisesta aina ensimmäisen hullun ideansa saamisesta ensimmäisen lainan lainaamiseen, ensimmäiseen Japaninmatkaan kenkätehtaalle ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaamiseen.

On aivan hullua, miten Knight loi Niken tyhjästä. Kirjassa kerrotaan miten firman ydintiimillä oli vaikeuksia keksiä omalle kenkämerkilleen nimeä, ja miten swoosh syntyi. Miten Knight heitettiin ulos pankeista ja miten hän valtasi Kiinan markkinat. Miten hän alkoi jakaa ensimmäisille juoksijoille kenkiä ja miten Tiger Woodsista tuli yksi Niken urheilijoista.

Teoksesta todella oppii sen, ettei koskaan saa luovuttaa. Knightilla oli tuhat ja yksi paikkaa lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa hulutuksensa, mutta hän jatkoi aina sitkeästi eteenpän. Huolimatta Yhdysvaltain tullin 25 miljoonan dollarin laskusta, räjähtävistä kengistä, vehkeilevistä liikekumppaneista ja oikeustaisteluista hän jatkoi eteenpäin. Rahat revittiin aina jostain, työtä tehtiin ensin toisen työn ohessa tunteja laskematta. Usko omaan visioon kantoi maailman suurimmaksi. Ja Knight kuvaa ettei firma silti koskaan sen aikana myynyt sieluaan. Se jos mikä on arvostettavaa.

Rakastan huumoria jolla Knight kuvaa ihmisiä ja tapahtumia:

"Mikään ei ilahduttanut häntä enempää kuin patongin hävittäminen  ja pullollinen votkaa, paitsi jos siinä sivussa saattoi tarkistaa tilejä."

Kuvahaun tulos haulle swoosh
swoosh
Tässä Knight kertoo ensimmäisen kenkämyymälän perustamisesta:

"Juoksijoiden johtava kultinjohtaja Johnson oli lopultakin saanut temppelinsä. Jumalanpalvelus toimitettiin ma-la klo 9-18."

"Miehen maineen tuntien odotin jonkinlaista jumalallista olentoa ja viittätoista käsivartta, joista jokainen heiluttasi leisteistä tehtyä taikasauvaa."

"Koetimme lyödä Goljatin, ja vaikka Strasser oli kahden Goljatin kokoinen, sisimmältään hän oli perin pohjin Daavid."

Suomennoksen on tehnyt Simo Liikanen, ja hänelle on kyllä nostettava hattua mahtavasta työstä. Hän löysi moneen kohtaan niin osuvan sanan, ettei asiaa olisi voinut sen paremmin ilmaista.

"Tehtaan väki vakuutti minulle, että he kykenisivät tuuttaamaan näytteet ja toimittamaan ne muutamassa päivässä."

"Me olimme sellaista porukkaa, joka ei yksinkertaisesti kestänyt korporaatiolässytystä."

Matkalla esiintyneitä ongelmia käsitellään rehellisesti: onko aviomies ja isä tarpeeksi kotona perheelleen, korjaako burnout? Pystyykö nukkumaan, valuuko elämäntyö käsistä? Itse mietin näyttikö Knight tarpeeksi kunnioitusta työkavereilleen; hän kuvaa useasti esimerkiksi jättääneensä vastaamatta tärkeän työntekijänsä kirjeisiin ja jättämään kannustamatta tätä vaikka tämä työntekijä sitä nimenomaan pyysi. Ihmiset Knightin ympärillä kuitenkin pysyivät uskollisesti hänen  rinnallaan eivätkä jättäneet uppoavaa laivaa, joten mielestäni he olisivat ansaitseet kunnioituksen näyttämistä. Tämä ei ole kuitenkaan minun asiani arvioida, ja on hienoa ettei Knight valehtele käytöksestään.

Helmet-lukuhaasteessa Shoe dog menee kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, sillä Knight käy siinä usein juoksemassa, ja kirja kertoo siitä kuinka luotiin yksi maailman suurimmista urheilubrändeistä.

Kuvahaun tulos haulle nike athletes
Tiger Woods, Niken urheilija

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Heippa kaikki! Alkujaan jo 2000-luvun alkupuolella Etelä-Koreassa kirjallisuuslehdissä ketjuromaanina julkaistu ja nyt keväällä suomennettu eteläkorealaisen Han Kangin teos Vegetaristi on herättänyt paljon keskustelua, eikä mikään ihme. Vegetaristi on tumma, raju ja provosoiva. Se on kirjailijansa valtion kulttuuriministeriön mustalle listalle vienyt kuvaus Korean verisestä lähihistoriasta kuten myös kuvaus henkilökohtaisesta ahdingosta. Romaanin sanat kumpuavat kuin suoraan painajaisunesta. Meissä kaikissa on joskus ajatuksia joita emme pääse pakoon.

"Jos hän käpertyy tyhjään kylpyammeeseen ja sulkee silmät, pimeä metsä saartaa hänet."

Romaani kertoo eteläkorealaisesta Yeong-hyesta, joka näkee raa'an, pelon täyttämän unen itsestään eksyksissä ja ahtamassa verisiä lihanriekaleita suuhunsa vieraassa karjasuojassa. Hän alkaa yhä enemmän vieraantua miehestään ja kadota omasta elämästään. Hän seisoo käsillään ja haluaa muuttua puuksi; koska korealaiset uskovat sielunvaellukseen, ei ole aivan kummallista alkaa haluta muuttua kasviksi väkivaltaisen ihmisyyden sijaan.

"Mutta rintaan koskee. Jotain on takertunut sydänalaan. En tiedä mitä. Se häiritsee tätä nykyä jatkuvasti. Vaikka en enää käytä rintaliivejä, palleassa tuntuu koko aja möykky. Se ei häviä, hengitänpä miten syvään tahansa.
          Möykky on muodostunut pidätellyistä huudoista ja kirkaisuista, jotka ovat limittyneet ja lomittuneet. Liha takia."

Teos kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: ensimmäisenä Yeong-hyen aviomiehen, sitten langon ja viimeisenä tämän siskon näkökulmasta. Yeong-hyen itsensä ajatuksia kuullaan pääosin vain alussa, sen jälkeen hän heikkenee niin paljon ettei hänen näkökulmaansa enää kuulla, ainoastaan ulkopuolisten vaikutteita hänestä.

Teos on on hyvin synkkä ja suora kuvaus kaatuvasta maailmasta. Se kertoo siitä mitä mieleterveysongelmat pahimmillaan ovat. Se kuvaa hengenvievää ahdistusta:

"Tämä ei varmaankaan vain jaksanut riisuutua. Ei yksinkertaisesti jaksanut säätää veden lämpötilaa eikä peseytyä suihkussa."

Vegetaristi on myös sydäntäsärkevän kauniisti kirjoitettu:

"- - ellei kaikki olisi hajonnut sirpaleiksi, hän itse olisi saattanut murtua. Ja jos hän olisi antanut niin käydä, jos hä olisi päästänyt irti säikeestä, joka yhdistää hänet jokapäiväiseen elämään, hän ei välttämättä olisi koskaan enää löytänyt sitä."

Romaanissa perhesuhteet ovat tärkeässä roolissa: miten oma aviomies ei välitä vaimonsa pahasta olosta, isä syöttää hänelle väkisin lihaa ja sisarukset ja muut perheenjäsenet katsovat vaivaantuneina sivusta.

"Hetki, jona Yeong-hye oli yrittänyt riistää itseltään hengen, oli ollut käännekohta. Yeong-hye oli jäänyt oman onnensa nojaan. Kaikki muut - - olivat käyttäytyneet kuin ventovieraat tai peräti kuin viholliset. Jos Yeong-hye tulisi tajuihinsa, mikään ei olisi muuttunut niiltä osin."

Lopulta kirja kertoo ihmisyydestä ja perustavimmista kysymyksistä: mitä jää jäljelle kun riisutaan kaikki muu ja edessäsi on ihminen johon sattuu?

"- - hän oli ollut tuntevinaan napsahduksen ikään kuin jotakin olisi mennt poikki hänen sisällään. Hän ei pystynyt vieläkään kuvailemaan läheskään tarkasti, miltä hänestä oli tuntunut. Toinen ihminen oli tehnyt itselleen pahaa hänen silmiensä edessä- - "


Helmet-lukuhaasteessa Vegetaristi menee kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Se on myös käännöskirja ja voittanut ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon, ja kirjailija elää erilaisessa kulttuurissa kuin minä.

Vegetaristi
Han Kang
Vegetaristi
suom. Sari Karhulahti
Gummerus

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suom. Helene Butzow
WSOY
Olenkin jo aiemmin kirjoittanut täällä blogissa australialaisen Liane Moriartyn teoksista Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti ja viimeisimpänä Tavalliset pikku pihajuhlat. Tässä tulee viimeinkin postaus Hyvästä aviomiehestä.

Hyvä aviomies on kertomus kolmesta sydneyläisestä naisesta: Ceciliasta, Tessistä ja Rachelista joiden elämät kietoutuvat eräällä pääsiäisviikolla peruuttamattomasti yhteen. Heillä kaikilla on jokin vakava ongelma käsiteltävänään: Cecilia löytää ullakolta aviomiehensä kirjeen josta paljastuu kauhistuttava salaisuus, ja Cecilian on päätettävä mitä hän tekee tämän tiedon kanssa;

"John-Paul oli sanonut kirjoittaneensa kirjeen heti Isabelin syntymän jälkeen eikä kuulemma muistanut tarkasti, mitä siinä sanottiin. Senhän ymmärsi. Isabel oli kahdentoista, ja John-Paul unohti asioita. Hän luotti aina siihen, että Cecilia muisti.
    Pulma oli vain siinä, että Cecilia epäili vahvasti hänen valehtelevan."

Tessillä on kaikki mitä toivoa saattaa: ihana aviomies Will, kuusivuotias poika Liam ja yhteinen firma miehensä ja serkkunsa/lähimmän ystävänsä Felicityn kanssa. Will ja Felicity kuitenkin rakastuvat, ja Tess päättää ottaa aikalisän ja lähteä poikansa kanssa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa.

"Hän käyttäisi Felicityn kanssa samaa hammasharjaa, joten hän antaisi Felicityn käyttää miestäänkin, niinkö? Se teki petoksen myös paljon pahemmaksi. Miljoona kertaa pahemmaksi."

 Rachel taas on parikymmentä vuotta näitä pienten lasten äitejä vanhempi; hänen tyttärensä Janie murhattiin kaksikymmentä vuotta sitten, ja Rachel suree tyttöään edelleen. Nyt hänen poikansa taas on muuttamassa vaimonsa Australiasta New Yorkiin vieden pienen lapsenlapsen mukanaan.

"Oliko Rachel itkenyt aiemmin Janien takia, vai oliko itku todellisuudessa johtunut Jacobista? Hän tiesi varmasti vain sen, että kun Jacob vietäisiin häneltä, elämä muuttuisi taas sietämättömäksi, paitsi että - ja se olikin kaikken pahinta - hän sietäisi sitä, se ei veisi häneltä henkeä, hän eläisi päivästä toiseen, päättymättömässä kehässä suurenmoisia auringonnousuja ja auringonlaskuja, joita Janie ei koskaan näkisi."


Teoksessa on Moriartylle tyypillistä hienostelematon kieli: ylimääräiset taiteellisuudet jätetään pois ja teosta on todella nopeaa lukea kielensä puolesta. Teemat annetaan lukijalle helposti pureksittavalla tasolla, jolloin lukijan tehtäväksi jää elää mukana eloisassa draamassa ja selvittää mitä menneisyydessä tapahtui, minkä takia nykyhetki on sellainen kuin on.


Helmet-lukuhaasteessa Hyvä aviomies menee kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos, sillä siinä selvitetään kuka murhasi nuoren Janie Crowleyn ja miksi.

"Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajansa arkunkantajaa?"

tiistai 23. toukokuuta 2017

Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Butzow
WSOY
Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin esikoisteos on nimeltään Kaikki viimeiset sanat (alk. Looking for Alaska). Luin sen, ja vau mikä kirja! Kirjan lopetettuani olin aivan hengästynyt kun olin elänyt käänteet niin tiivisti hahmojen mukana.

Teos on kaikkien muidenkin Greenin teosten mukaisesti nuortenkirja, ja se käsittelee nuorille jokapäiväisiä aiheita, kuten rakkaus, ystävyys, ihastuminen ja yhteenkuuluvuus, mutta siinä on myös filosofisempaa pohdintaa.

Tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, ja oli mukavaa lukea tarinaa kun miljöö oli suljettu: se mahdollisti monia tempauksia hahmojen asuessa yhdessä ja näin nähdessään toisiaan päivittäin. Tapahtumia tosin olisi tosin voinut olla mukana vähän enemmän, ja varsinkin hahmokattaus olisi voinut olla laajempi (verratkaa vaikka Harry Potteriin jossa on tuhat ja yksi hahmoa ja sivujuonta).

"Matikan valmistavan kurssin ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseen oli enää kaksi päivää, joten Alaska keräsi kuusi matikanlukijaa, joita ei laskenut snobeiksi, ja pakkasi meidät kaikki pieneen kaksioviseen autoonsa.- - Vajaan viiden kilometrin matka McDonaldsiin taittui nopeasti joskin hyvin suruttomasti, tilasimme seitsemän isoa annosta rankalaisia ja menimme nurmikolle istumaan. Istuimme piirissä ranskalaisannosten ympärilä, ja Alaska opetti tupakka suussa."

Kaikki viimeiset sanat on kaunis esikoisteos; yhdistelmä arkipäiväisyyttä ja syvempää pohdintaa symbolismeista.

"- - en ehtinyt päästää ääntäkään, kun Alaska sanoi: "Labyrintissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta."
"Ahaa, okei. Mistä sitten?"
"Kärsimyksestä", hän sanoi. "Siitä että tekee väärin ja joutuu vääryyksien kohteeksi. Ongelma on juuri siinä. Bolivar puhui tuskasta, ei elämästä eikä kuolemasta. Miten kärsimyksen labyrintista pääsee pois?" "

Tarina on herkkä ja koskettava, sillä kirjassa käy jotakin joka muuttaa kaiken ja laittaa nuoret miettimään elämänsä uusiksi.


"Uskon, että olemme enemmän kuin osiemme summa."


Helmet-lukuhaateessa Kaikki viimeiset sanat menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Kirjoitukseni muista John Greenin kirjoista löydät täältä:
Arvoitus nimeltä Margo, Teoria Katherinesta ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

torstai 11. toukokuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen
Astrid Lindgren:
Tämä päivä, yksi elämä
suom. Kari Koski
Hei taas kaikki! Tällä kertaa olen lukenyt Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Tove Janssonin elämäkerran ja Pekka Vasalan omaelämäkerran, joten tämä oli mukavaa vaihtelua muuten niin proosapainoitteiseen lukemiseeni. Muita ihmisiä, joiden elämäkerrat haluaisin lukea ovat esimerkiksi Usain Bolt, Barack Obama, Hillary Clinton, Steve Jobs, Walt Disney ja Zlatan Ibrahimovic.

Idean lukea Astrid Lindgrenin elämäkerran sain yliopiston ruotsinkurssilta. Eräs esitelmä käsitteli häntä, ja tajusin lukeneeni lapsena paljonkin hänen kirjojaan, kuten Pepin ja Eemelin, mutta myös Lotan ja Melukylän lapset. Sen takia päätin haluavani selvittää hänestä kaiken muunkin.

Astrid Lindgren on varmasti joka ikisen pohjoismaalaisen ihmisen tuntema ja rakastama lastenkirjailija. Mutta miten Peppi Pitkätossu ja Vaahteranmäen Eemeli syntyivät?

Astrid Lindgren, omaa sukuaan Ericsson, tuli raskaaksi vain 18-vuotiaana esimiehelleen, naimisissa olleelle miehelle. Aviottomasta lapsesta olisi syntynyt skandaali 20-luvun ruotsalaisessa pikkukylässä, joten nuori Astrid lähti Tukholmaan ja lopulta Tanskaan synnyttämään. Hän ei pystynyt heti huolehtimaan lapsestaan, joten Lars-poika vietti ensimmäiset kolme elinvuottansa sijaisvanhempien luona ja hetken Astridin vanhemmilla ennen kuin äiti ja poika pystyivät lopulta asumaan yhdessä.

Opin valtavasti Astrid Lindgrenistä, ja minut yllätti esimerkiksi hänen myöhemmän ikänsä poliittinen aktiivisuus. Hän touhusi koko ajan jotain, kirjoitti kirjoja kirjojen perään, esiintyi, osallistui ja vaikutti. Kirjassa kuitenkin kerrotaan hänen kärsineen yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta; tämä tuli minulle yllätyksenä. Avioliiton ongelmista ja poikansa ikävästä huolimatta hän aina selvisi lopulta kaikesta ja pystyi olemaan todella tuottelias ja aktiivinen. Hän teki kustannustoimittajan töitä, vastasi ihailijoidensa lähettämiin kirjeisiin, kirjoitti päiväkirjaa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa perheensä ja ystäviensä kanssa.

"Kun Astrid Lindgren oli vuonna 1977 Motalassa juhlistamassa radioaseman syntymäpäivää, hän kapusi valokuvaajien suureksi riemuksi houkuttelevaan radiomastoon. Ja 70-vuotiaana hän valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä leikkisän ja julkisuustemput hallitsevan Elsa Oleniuksen kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun."

Suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, Lindgren on todellinen voimanainen ja mahtava esikuva!

Helmet-lukuhaasteessa Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä menee luonnollisesti kohtaan 36. Elämäkerta.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Lipasti & Korhonen: Elovena-tyttö

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipasti
Roope Lipasti
Karoliina Korhonen
Elovena-tyttö
Elovena-tyttö on lietolaisen, tuotannoltaan monipuolisen kirjailijan ja kolumnistin Roope Lipastin kirjoittama ja Finnish nightmares-sarjakuvistaan tutun Karoliina Korhosen kuvittama "suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille". Se on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirja, eli sitä jaettiin muiden kirjaostosten yhteydessä yhden viikonlopun ajan huhtikuun loppupuolella. Postaukseni Kirjan ja ruusun päivästä löydät tästä.

Teos on, kuten kirjailija itsekin sitä kuvailee tässä Ylen jutussa, varsinainen sekoilukohellusromaani. Siinä tuikitavallisen suomalaisen Pekan naapuriin muuttaa ulkomaalainen mies, ja Pekka päättää auttaa tätä kotiutumaan Suomeen. Tiedä mitä kauhuja tämä on siellä jossain kaukana joutunut kokemaan, toinen jalkakin kun on amputoitu. Pekka lähtee Jussufin kanssa ajamaan kohti Rovaniemeä tarkoituksena löytää Jussufin aiemmin tapaama Marja, mutta matkaan tulee muutama mutka käsittäen niin käsirysyn etsivän nuorisotoimen kanssa kuin hirvipeijaisetkin naisporukan mukana. Marja on auttanut Jussufia pommi-iskun jälkeen, ja siksi Jussuf haluaa tavata hänet uudestaan. Muistoksi Marjasta hän on tatuoinut jalantynkäänsä elovena-tytön, joka kiinnittääkin Pekan huomion heidän ensikohtaamisellaan.

Kirjassa on ilahduttavaa huumoria suomalaisuudesta: mukaan vedetään niin jonottamiskulttuuri, pitkä talvi, henkilökohtainen tila kuin byrokratiakin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos kaipaat pientä huumoriruisketta arkeesi!

Karoliina Korhosen kuvitukset rytmittävät mukavasti romaania ja tuovat siihen lisää painoarvoa, pisteen i:n päälle. Kerrassaan mahtava yhdistelmä! Ylipäätään suomalaisuus Kirjan ja ruusun päivän teoksen teemana näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna on lähes ainoa oikea valinta teemaksi.


"Ilman vietävää ei yllätyskylään mennä, joten aioin leipoa mustikkapiirakan. Se saa unohtamaan kidutuksen, toisin kuin esimerkiksi silakkalaatikko, jolla on päinvastainen vaikutus. Siitäkin huolimatta molemmat ovat kunnollista suomalaista superruokaa. Puhtaasta luonnosta ja kirkkaista suomalaisista vesistä hankittuja. Paitsi tietenkin piirakka."


Elovena-tyttö menee Karoliina Korhosen kuvitusten ansiosta Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Paasilinna: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna on yksi tunnetuimmista suomalaisista kirjailijoista, onhan hän kirjoittanut yli 30 teosta joita on sittemmin käännetty lähes 50 kielelle, ja joista on tehty elokuva- ja teatterisovituksia. Kansainälisesti Paasilinnan teoksia on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta! Jäniksen vuosi on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 1975, ja senkin oikeudet on myyty yli 30 kielialueelle, ja valittiinpa teos WSOY:n Suomi 100- juhlavuoden 12-klassikkoa-sarjaankin.

Jäniksen vuosi on sekä veijariromaani että matkakertomus. Se on tarina Vatasesta, joka törmää maalla juttukeikalla autolla jäniksenpoikaseen, ja lähdettyään tarkastamaan eläimen vointia hän päättääkin olla palaamatta autoon sanomalehden valokuvaajan kyytiin. Vatanen jättää työnsä, vaimonsa ja vanhan elämänsä ja lähtee jäniksenpoika kainalossaan kulkemaan metsään minne nenä näyttää. Tällä matkalla Vatanen ajautuukin seikkailusta toiseen: aina kiskomaan lehmää ylös suonsilmäkkeestä pohjoiseen sotaharjoituksiin, karhunkaatoon ja korpinmetsästykseen.

Teos muistutti minua Jonas Jonassonin veijariromaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, tässä oli vähän samankaltaisia kommelluksia. Jäniksen vuosi on kuitenkin vähän riisutumpi, Satavuotiaassa tapahtumat ja kohtaamiset vedetään kunnolla överiksi aina atomipommista lemmikkonorsuun ja päiväkahveihin presidentti Nixonin kanssa.

Romaani oli hyvin lyhyt ja nopealukuinen, kieli oli konstailematonta ja helposti ymmärrettävää. Kiireettömyys, leppoisuus ja oravanpyörästä irtautuminen ovatkin vuosikymmenestä toiseen kestäviä universaaleja teemoja.

"Aamulla Vatanen heräsi virkeänä. Kello oli kahdeksan. Hannikaisen laveri oli tyhjä. Kalamiehet olivat kai heränneet hetkeä aikaisemmin, ulkona he virittelivät kynsitulia. Kahvipannu ripustettiin keitinselkään, Hannikainen kaatoi muovipussista voirinkeleitä. Kahlaajat huutelivat järvellä. Veden yllä makasi aamusumu, tulisi kirkas päivä."

Aiheeseen liittyvä kuva
Arto Paasilinna
Jäniksen vuosi
Gummerus
1975

Helmet- lukuhaasteessa sijoitan Jäniksen vuoden kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Tänään on Kirjan ja ruusun päivä, ja sitä on juhlittu espanjalaisen kirjailijan Vicente Clavel Andresin ideasta lähtöisin jo vuodesta 1930. 23. huhtikuuta valittiin päiväksi sen ollessa tärkeä kirjallisuudelle Miguel de Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivänä. Päivän nimen kerrotaan tulevan Pyhän Yrjänän legendasta: Pyhä Yrjö pelasti prinsessan lohikäärmeeltä ja tämän surmatun lohikäärmeen verestä olisi versonut punaisia ruusuja. Tämän perinteen mukaan mies on antanut naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan.

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipastiUNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän vuonna 1995 kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi: kirjoja juhlitaan yhteenkuuluvuuden, vapauden ja rauhan symboleina. Suomessa taas on vuodesta 2012 lähtien valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija, joka kirjoittaa päivää varten kirjan. Tätä erikoisteosta saa yleensä vain pari päivää samalla kun ostaa muita kirjoja. Tällä erikoisteoksella kirjakauppiaat haluavat juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaan kulttuuriperinteen välittäjänä ja korostaa kirjan roolia yhteiskunnalliseten ilmiöiden kertojina.

Tänä vuonna tämä erikoisteos on Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Teos pohtii suomalaisuutta päähenkilö Pekan yrittäessä kotouttaa naapuriin muuttaneen ulkomaalaisen miehen. Kirjasta kuitenkin lisää muutaman päivään päästä ehdittyäni lukemaan sen!

Kuvahaun tulos haulle tikliMinä osallistuin tänä vuonna shoppailemalla Donna Tarttin Tiklin ja Antoine de Saint-Exuperyn klassikon Pikku prinssin. Aloitin lukemaan Tikliä pari vuotta sitten, mutta luku-urakkani jäi kesken kun minun piti palauttaa teos kirjastoon. Pitkään harkitsin että olisin ostanut sen omaksi ja näin viimeistelisin sen kaikessa rauhassa, mutta neljänkympin tienoilla pyörivä hinta oli liian suolainen yhdestä kirjasta maksettavaksi. Nyt kuitenkin löysin sen sattumalta paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta tarjoushyllystä parillakympillä, joten en voinut jättää sitä enää sinne!

Kuvahaun tulos haulle pikku prinssiPikku prinssin olen lukenut muutama vuosi sitten, ja pari päivää sitten keksin että voisi olla hyvä idea ostaa se omaksi ja lukea uudestaan. Hyvä ostos kieltämättä, Pikku Prinssi on kuitenkin kirja jonka ehdottomasti pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä!

Lähteet: http://kirjaruusu.fi/tietoa-kirjan-ja-ruusun-paivasta/
http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow
Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.


"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."



Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.