torstai 23. heinäkuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones
Ehkä rakkaus oli totta
(The Fallout)
2014/2015
Otava
suom. Marianna Kurtto
Ehkä rakkaus oli totta on britti Sadie Jonesin läpimurron tehnyt romaani. Se on järjestyksessään neljäs, aiemmat ovat The Outcast (2008), Small wars (2009) ja The Uninvited Guests (2012).

Kustantajan sivulta kopioitu:

Nämä ihmiset muuttavat sydämeesi. Neljä nuorta etsii paikkaansa 1970-luvun Lontoon teatterimaailmassa. Syvälle syöpyvä romaani nuoruudesta ja taiteesta, rakkaudesta ja intohimon tuhovoimasta.
Luke kirjoittaa yökaudet. Kun hän sattumalta kohtaa teatterilaiset Paulin ja Leighin, hän tietää tulleensa kotiin. Poikkeuksellisen lahjakkaasta Lukesta tulee Lontoossa tähti.
Sitten Luke rakastuu hurjalla voimalla. Toissijaisilta tuntuvat niin sitoumukset ja oma ura kuin ystävätkin. Minkä kaiken Luke on valmis uhraamaan pitääkseen Ninan ihollaan?




Teoksen päähenkilö on 25-vuotias Luke, joka tavattuaan teatterilaiset Paulin ja Leighin lähtee pikkukylästä etäisen isän ja mielisairaan äidin luota Lontooseen kokeilemaan siipiään teatterissa. Kolmikko muuttaa yhteen, ystävystyy ja aloittaa yhteisen elämän: Leigh toimii näyttämömestarina muualla palkkatyössä, kun Paul perustaa omaa teatteria tuottajana ja Luke kirjoittaa näytelmiä. Sitten Luke näkee Ninan ja rakastuu jerjettömästi. Hän on valmis antamaan mitä tahansa Ninan vuoksi, mutta mihin Nina on valmis?

Ihmissuhteet ovat tärkeä teema teoksessa. Luke rakastaa Ninaa järjettömästi, mutta se ei ole hyväksi hänelle; hän kamppailee itsensä toteuttamisen ja muille antamiensa lupausten ja Ninan välillä. Luke päätyy jopa haavoittamaan parhaita ystäviään Paulia ja Leighiä Ninan vuoksi. Nina taas haluaisi kaiken: sekä menestyksellisen uran että rakkauden ja hyväksymisen. Vaikka Ninan avioliitto ei ole onnellinen, hän ei kuitenkaan osaa lähteä. Nousee esiin kysymys siitä, että miten paljon voi tehdä rakkaansa eteen? Voiko olla onnellinen ihmisen kanssa, joka pyytää ehtona yhdessäololle jättämään kaiken muun? Rakastaa voi silloinkin, mutta onko se pidemmän päälle sen arvoista?

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun Lontooseen, ja aikakausi onkin elävästi kuvattu. Teosta lukiessaan tuntee todella katsovansa toiseen aikaan. Jones on siis tehnyt taustatyönsä hyvin. Luin juuri Riikka Pulkkisen Totan, joka sijoittui myös 60-luvulle, mutta siinä kuvaus oli paljon, paljon ylimakaisempaa. Tässä romaanissa todella tunsi seuraavansa eri aikakauden tapahtumia.

Sivuhenkilöt jäivät valitettavasti vähän yksiulotteisiksi. Hahmot olivat mielenkiintoisia, heidän luomiseensa oli nähty vaivaa ja he todella tuntuivat oikeilta ihmisiltä. He kuitenkin olisivat voineet olla esillä enemmänkin, olisin mielelläni lukenut lisää Luken äidistä ja isästä, Leighistä, Ninan tädistä ja Ninan puolisosta Tonysta. He tuntuivat valitettavasti vain yhden ominaisuuden omaavilta. Pääasiassa kirjassa siis keskityttiin Luken ja Ninan suhteeseen, kun olisin halunnut tietää heidän elämästään enemmän kaikkien näiden muiden ihmisten ympäröiminä. Toisaalta ehkä kirjoittaja juuri siksi teki heidät "ohuiksi", jotta lukija voisi itse täydentää loput aukoista.

Kaiken kaikkiaan minusta Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä teos, mutta kaiken kuulemani kehun jälkeen odotin siltä enemmän. Teos vähän junnaa paikoillaan; tuntuu kuin siinä toisteltaisiin samoja asioita. Mainiota kesälukemista se on siitä huolimatta.


http://www.otava.fi/kirjat/9789511284987/#.Va9i9Pntmko

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Riikka Pulkkinen: Totta

TottaTotta on Riikka Pulkkisen toinen teos, ja hänen ensimmäistä teostaan Rajaa kehuttiin todella paljon. Totta ilmestyi vuonna 2010 Otavan kustantamana.

Totta kertoo Ahlqvistin perheen historiasta ja nykytilanteesta: isoäiti Elsa on arvostettu psykologian professori, joka on sairastunut syöpään. Hän haluaa viettää viimeiset hetkensä kotona perheensä kanssa. Isoisä Martti taasen on jo eläköitynyt taiteilija, arvostettu sellainen. Heidän lapsensa on Eleonoora, lääkäri joka kätkee huolensa äidistä komenteluun. Eleonooran lapset ovat Anna ja Maria; Maria opiskelee äitinsä tavoin lääkäriksi, Anna taas kirjoittaa graduaan. Anna on teoksessa yksi tärkeä kertoja; hän saa kuulla oman äitinsä lastenhoitajana toimineesta Eevasta, isoisänsä entisestä rakastajattaresta. Lukija sukeltaa monimutkaiseen kuvioon, jossa linkittyvät 1960-luku ja nykyaika: kuka teki ja mitä, kuka rakasti ja ketä.

Teoksen teemoina ovat kielletty rakkaus, läheisen kuolemaan valmistautuminen, rakkaus hoitolapseen ja nuorena oman maailmankuvansa rakentaminen. Pidin jäsennystavasta: Anna saa kuulla 2010-luvulla asioista, joista seuraavassa luvussa kerrotaan Eevan näkökulmasta niiden tapahtumahetkellä 1960-luvulla. Välillä se on vähän sekavaa, mutta pääasiassa se toimii. Tarinaan jää aukkoja, mikä vähän harmittaa ainakin minua. Esimerkiksi mitä Annalle ja Lindalle kävi, mikä Eevalle tuli, miksi yksi maalaus oli toisen alla, miksi Kerttu ei ollutkaan oikeasti nimeltään Kerttu. Kaikenkaikkiaan rakenne kuitenkin on toimiva.

Sitten pari sanaa henkilöhahmojen yhteiskuntaluokasta. He kuulunevat ylempään keskiluokkaan akateemisine kuolutuksineen ja Stockmannin Delin lounassalaatteineen. Näen kuitenkin teoksen todellisuuden aika yksinkertaistettuna ja jopa kärjistettynä: mitään muuta kauppaa ei mainita nimeltä, mutta Stockmann tai sen Deli mainitaan ainakin viidesti. Anna kirjoittaa graduaan, mutta hän vain huokailee ystävälleen puistossa että pitää lukea enemmän. Itsekin vain muutaman yliopisto-opintopisteen suorittaneena voin sanoa, ettei todellisuus ole noin helppoa.  Ei sanaakaan ahdistuksesta, pitkiksi venyvistä illoista lukien, ei opiskelutavoista, ei professoreista. Aika outoa, koska kirjailijan omien nettisivujen mukaan Pulkkinen itse opiskelee Helsingin yliopistossa, joten ammennuspohjaa luulisi riittävän. Kokonaan toinen asia on vielä syöpäsairauden kuvaaminen. Teoksessa Elsa alkaa olla aika loppuvaiheessa, häntä ei leikata tai mitään. Siitä huolimatta hän vain järjestelee puutarhajuhlia, tekee salaattia korkokengät jalassa ja ui meressä. Totta kai syöpää on erilaista ja sairaus etenee eri ihmisillä eri tavoin, mutta koin kuvauksen epärealistisena. Kaksi läheistäni ovat kuolleet syöpään vuoden sisällä, eivätkä he todellakaan juoneet viiniä puutarhassa loppuaikoina.

Teoksesta ei voi puhua puhumatta sen kielestä. Pikaisen gallupin jälkeen romaanin lukeneihin kieli joko iskee tai sitten ei. Jotkut pitävät siitä kovasti, minä valitettavasti en. Ehkä olen vain liian proosallinen.


 ..."Taivaalla on alkukesän ujosteleva kuu. Nauru ulottuu sen hullunkurisesti vinkottavaan sirppiin"...
"Hämmästyneet männyt..."

Miksi kuu on ujo? Se on taivaankappale, joka on kiertänyt maapalloa aina; sen asema on täysin varma. Mitä männyt taas hämmästelisivät? Ne ovat pitkäikäisiä ja nähneet jo yhtä jos toista. Kieli tuntuu mutenkin liian laskelmoidulta ja tarkkaan harkitulta, kuin jokaista sanaa olisi erikseen harkittu. Se on "täydellinen", ja juuri siksi sitä ei ole niin miellyttävää lukea, koska elämäkään ei ole täydellistä. Ihmiset sanovat vahingossa väärin, ja he korjaavat sitten.

Kaikkineen en valitettavasti pitänyt Totasta. Aion kuitenkin lukea myös Pulkkisen Rajan ja Vieraan
laajentaakseni näkökulmaani. Suosittelen myös sinua, tämän postauksen lukijaa tutustumaan ja päättämään itse :)

kuva: http://riikkapulkkinen.com/