perjantai 18. toukokuuta 2018

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Kirjan kansikuva
Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010
Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.
         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."


Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.


Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Murakami: Kafka rannalla

Kirjan kansikuva
Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi
Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"


Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.