keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Adébáyó: Älä mene pois

Minusta ei tuntunut paremmalta. Minusta ei tuntuisi paremmalta hyvin pitkään aikaan. Tunsin katoavani, kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.



Älä mene pois on nigerialaisen Ayóbámi Adébáyón (s. 1988) esikoisteos. Kirja käsittelee parisuhdetta ja perheen perustamista, ja näihin liittyviä fyysisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia. On äärimmäisen hienoa, miten täysin eri kulttuurista tulevan kirjailijan teos onnistuu puhuttelemaan maapallon toisella puolella olevaa lukijaa. Äitiyden kaipaaminen, avioliittopohdinta ja petos ja valehtelu ovat universaaleja ilmiöitä, samoin kuin toivo, kateus, yhteiskunnan vaatimukset, sosiaalinen paine, halu, kaipaus, menetys, suru ja petos. Kietoutuessaan yhteen nämä luovat vaikuttavan ja kauniin tarinan.




Koko kehoni oli koppurassa kuin niveltulehduksen runtelema käsi, enkä kerta kaikkiaan pystynyt pakottamaan sitä asentoihin, joihin se ei tahtonut. Niinpä viis veisasin ensimmäisen kerran mieheni sukulaisten tyytymättömyydestä ja nousin seisomaan, vaikka minun odotettiin polvistuvan. Tunsin itseni pidemmäksi ojentautuessani täyteen mittaani.




Hän vietti iltansa laulamalla itse keksimiään lauluja Olamidelle ja lukemalle tälle ääneen lehtiä. Tyttäreni tiesi alle kolmen kuukauden ikäisenä kaiken perustuslain tarkistamiskomitean ja perustuslakia säätävän kokouksen edistymisestä. Oli aivan ihanaa katsella, kuinka aviomieheni kertoi tyttärelleni asioita, joita tämä ei voinut ymmärtää.




Mutta suurimmat valheet olivat usein niitä, joita kerroimme itsellemme. Purin kieltäni, koska en tahtonut esittää kysymyksiä. En esittänyt kysymyksiä, koska en tahtonut tietää vastauksia. Oli mukavinta uskoa, että aviomieheni oli luotettava, ja joskus luottamus oli helpompaa kuin epäily.



tiistai 9. huhtikuuta 2019

Behm: Pehmolelutyttö

Behmin Pehmolelutyttö voitti wsoy:n kirjoituskilpailun Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta vuonna 2017. Kilpailun tavoitteena oli löytää uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän Suomessa.

"Raadin mukaan teos erottui joukosta vahvalla kaunokirjallisella äänellä sekä voimakkaita tunteita ja ajatuksia herättävällä aiheella, jota nuortenkirjallisuudessa ei ole paljon käsitelty."

Romaani kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, jonka salaisuuden vain hänen pehmolelunsa tietävät. Hän myy aikaansa miehille - milloin kuvia, milloin itsetyydytyksen katselua. Vanhemmat ovat etäisiä ja paras kaverikin poikaystävänsä lumoissa. Emilia tuntee kerrankin olevansa jonkin tilanteen hallitsija, mutta hän päätyykin huomaamaan, että on ollut koko ajan vain aikuisten lelu.

Pehmolelutyttö on sikäli onnistunut ja arvostettu teos, että se oli ilmestymisvuotenaan 2017 Finlandia Junior - palkintoehdokas. Teosta on kiitelty ja pohdittu laajasti, mutta minulle siitä jäi vähän tyhjä olo. En tiedä olisinko ajatellut teosta läheisemmin ja ymmärtäväisemmin jos olisin olisin voinut lukea tämän vaikka 15-vuotiaana, mutta nyt se ei herättänyt mitään voimakkaita tunteita rankasta aihevalinnastaan huolimatta. Emilia tuntuu hahmona hyvin yksiulotteiselta, jolla ei ole mitään muita ajatuksia tai kiinnostuksen kohteita kuin romaanin aihevalintaan liittyvät.

Hän on kympin tyttö, mutta koulunkäynnistä, sen vaatimuksista tai onnistumisen hetkistä, ei puhuta mitään? Hänellä on etäinen perhe ja vain yksi kaveri, eikä mistään muista ihmissuhteista alkoholiin taipuvan mummon lisäksi puhuta. Lilaa, parasta ystävää, ahdistellaan kotibileissä, mutta se ei nouse tarinassa mitenkään esiin tapahtumisensa jälkeen. Miksi?  Tuo on vakava asia eikä se voi tapahtua edes kirjassa vain siksi, että saadaan nostettua esiin viesti lukijalle: arvostuksen merkitys toiseen ihmiseen ja tämän kehoon, rajojen ylittämistä ja niin edelleen. Miksei yksinäisyydestä puhuta enempää? Mielestäni Pehmolelutyttö voisi kuvata yhteiskuntamme ja aikuisten ja nuorten väliset suhteet paljon terävämminkin.

Huudan, ettei tarvitse tulla ja että haluan olla rauhassa, mutta rakkaat pehmoni, teille minä voin sanoa mitä minä oikeasti toivon. Toivon että se joka on ovella ei säikähtäisi raivoamistani eikä kääntyisi pois vaan sanoisi, että älähän nyt, ei mitään hätää, kyllä tämä tästä, me keksimme kyllä jotakin ja kaikki järjestyy, ei tarvitse pelätä yhtään, emme me syytä sinua mistään, ja että äiti rakastaa sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin ja että isäkin rakastaa.