perjantai 28. kesäkuuta 2019

Obama: Minun tarinani

Minun tarinaniOdotin Michelle Obaman elämäkertaa kirjaston jonossa pari kuukautta, ja sain sen nyt luettavakseni pikalainana. Rakastuin tähän kirjaan! Se henkii ihanasti vilpittömyyttä ja toivoa. Obamat tuntuvat parhailta mahdollisilta johtajilta, jota toivoa saattaa

Toisaalta Minun tarinani kuulostaa kuitenkin suomalaiseen korvaan vähän vieraalta: esimerkiksi suku ja asuinalue muodostavat tiiviin ja lämpimän yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kokoontuvat yhteen. Huippuyliopistoihin on mahdollista päästä, kun vain yrittää tarpeeksi. Sain nyt samoihin aikoihin Minun tarinani kanssa luettua suomalaisen naisen omaelämäkerran: Maria Veitolan Veitolan. Veitolassa tunnistin ilmapiirin suomalaiseksi ja Minun tarinani alkoi tuntua ennemminkin kauniilta sadulta kuin arkitodellisuudelta.

Toivon mahdollisimman monen amerikkalaisen lukevan tämän teoksen, koska Obama nostaa tässä esiin äärimmäisen tärkeitä huomioita koko kansakuntaan liittyen seurattuaan tapahtumia aitiopaikalta.

Amerikkalaisten mielessä oli etualalla terrorismin uhka, joten monilta jäi huomaamatta maatamme repivä rasismi ja heimokuntaisuus.

Lontoossa olin kyyneliin asti liikuttuneena astunut alas lavalta puhuttuani Elizabeth Garrett Andersonin koulun tytöille ja kuullut, että muuan tapahtumaa seurannut toimittaja oli ensimmäiseksi kysynyt alaiseltani: Kenen suunnittelema hänen mekkonsa on?

Kuvahaun tulos haulle michelle obama white house gardenInspiroiduin Michellen peräänantamattomasta halusta tehdä hyvää ja luovuudesta keksiä keinoja siihen: hän istututti Valkoisen Talon pihalle kasvimaan ja rupesi viljelemään vihanneksia koululuokkien kanssa tutustuttaakseen lapsia prosessoimattomaan ruokaan. Kuinka monta nykyistä johtajaa tai heidän puolisoaan näkee möyrimässä sormet mullassa lasten lihavuuden vähentämiseksi? Lisäksi hän nosti esiin muun muassa sotaveteraanien elinoloja ja loi kampanjan Reach Higher kannustaakseen nuoria opiskelemaan ja parantamaan siten tulevaisuuttaan.

Kirjan mukaan Michelle Obaman ideologia pääsi käyttöön myös heidän omassa perhe-elämässään:

Minulle tässä aikataulussa oli paljon enemmän järkeä kuin siinä, että lykkäisin illallista tai panisin tytöt odottamaan iltahaleja, vaikka heitä nukuttaisi. Pohjalla oli toiveeni, että heistä kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.


Tiesin kyllä, millaista roolia minun odotettiin esittävän, viimeisen päälle puunattua nukkevaimoa, jolla oli teräshymy kasvoilla ja joka katsoi kirkkain silmin miestään kuin kuuntelisi herkeämättä tämän joka ikistä sanaa, mutta minusta ei ollut siihen eikä tulisi koskaan olemaankaan. Olin valmis tukemaan miestäni, mutta en esittämään robottia. Teeskentely ei hyödyttäisi ketään.

Teoksessa Obama nimeää niin monta kunnioittamaansa ja arvostamaansa tahoa, että on vaikeaa pysyä perässä. Tämä osoittaakin pariskunnan omasta mielestäni täydellisen johtajuuden: pitää tuntea kansansa ja historiansa, jotta tietää mitä ja ketä johtaa.


Barack oli usein sanonut pyrkineensä nousemaan Valkoisen talon portaita, koska Little Rock Nine oli rohjennut nousta Central High Schoolin portaita. Kaikista jatkumoista, joihin me kuuluimme, tämä oli kenties tärkein.

Kuvahaun tulos haulle michelle obama reach higher quote

Vaikutuin myös siitä, miten Obama puhui rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä suoraan niitä koskeville ihmisille:

"Totta puhuen, aloitin, minä tiedän, miten rankkaa teillä on, mutta kukaan ei tule pian pelastamaan teitä. Suurin osa Washingtonin päättäjistä ei edes yritä. Monet eivät edes tiedä, että te olette olemassa." Kerroin oppilaille, että edistys on hidasta, että heillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa muutosta. Monet amerikkalaiset eivät halua veronkorotuksia, eikä kongressi pääse yksimielisyyteen edes budjetista saati nouse kahden puolueen kinastelun yläpuolelle, joten luvassa ei ollut miljardien dollarien lisärahoitusta kouluille tai taianomaista käännettä parempaan päin heidän yhteisölleen. Jopa Newtownin tragedian jälkeen kongrssi näytti päättäneen estää kaikki toimenpiteet, joilla voitaisiin estää aseiden päätyminen vääriin käsiin; lainsäätäjiä kiinnosti enemmän kerätä vaalirahoitusta Kansalliselta kivääriyhdistykseltä kuin suojella lapsia. Totesin, että politiikka oli yhtä sotkua. Siltä osin minulla ei ollut mitään toiveikasta tai kannustavaa sanottavaa. Jatkoin kuitenkin pitämällä toisenlaisen mainospuheen, joka perustui täysin minuun South Siden kasvattina. Käyttäkää koulua hyväksenne, minä neuvoin.


Hän myös ainakin tuntui vilpittömältä omista vajavaisuuksistaan, kuten seuraava katkelma Afrikan-matkasta osoittaa. Tosin jäin kuitenkin miettimään, että lukijalle annettu kuva on melko yksipuolinen muiden ihmisten kommenttien puuttuessa. Tällöinhän kirjailija voi sanoa oikeastaan mitä tahansa ja maalata itsestään niin virheettömän kuvan kuin haluaa.


En ollut suinkaan odottanut, että olisin heti kuin kala vedessä, mutta taisin naiivisti luulla, että tuntisin perille päästyäni jotain syvällistä yhteyttä maanosaan, jota olin pienestä pitäen oppinut ajattelemaan myyttisenä isänmaanani, ihan kuin saisin siellä kokea jonkinlaisen täyttymyksen. Mutta Afrikka ei tietenkään ollut meille mitään velkaa. On ihmeellistä tuntea afroamerikkalaisena itsensä erilaiseksi Afrikassa. Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Turunen: Mulkerot - patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Mulkerot on tietokirja merkkihenkilöistä joille on omistettu patsaita, mutta joiden kuvaa on kiillotettu ja romantisoitu. Monet henkilöt muistetaan kotimaissaan sankareina mutta naapurimaissa julmina ja häikäilemättöminä valloittajina. Teos kyseenalaistaa monien sankarihahmojen, kuten Martin Lutherin ja Che Guevaran ihailun, ja muistuttaa muun muassa Maon julmuuksien mittasuhteista.

Tässä kirjassa tuli esiin moniakin piirteitä jotka haluan ottaa esiin. Huomasin aivan käsittämättömiä kauheuksia, ja mikä pahinta, tuntuu ettei niistä olla opittu mitään eikä näistä ihmisistä puhuta ollenkaan.

Ensimmäinen huomio jonka haluaisin nostaa esiin, on naisten asema. Diktaattorit ovat pitäneet haaremeja, raiskanneet sotamatkoillaan ja itsepäisesti naineet (usein itseään huomattavasti nuoremman) naisen kyselemättä paljon tämän mielipidettä.

Joitakin miehiä palautettiinkin myöhemmin, mutta kaapatut naiset katosivat iäksi.

Miten niin katosivat? Minne? Mietitäänpä, että iso ihmisryhmä on ryöstetty, eikä heistä kuulla enää koskaan. Miten paljon heidän perheenjäsenensä ovat mahtaneet kaivata heitä? Minkälaista epätietoisuutta on täytynyt sietää vuodesta toiseen, ja lopulta luopua toivosta näiden löytymisestä saati terveyden ja kohtalon tietämisestä.

Maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lähettiläs kertoi, että 60 000 nuorta naista oli hypännyt kaupunginmuureilta kuolemaan välttääkseen joutumasta mongolien käsiin. 

Tämä tapahtui Tsingis-kaanin valloittaessa Zhongdun kaupungin. Ensinnäkin maaperäosa: veri virtaa ja ruumiit kasaantuvat, ja sama toistuu. Miten me ihmiset olemme selvinneet tähän asti tappamatta toisiamme sukupuuttoon?

Toisekseen itsemurhaosio. Määrä vastaa suunnilleen esimerkiksi Rovaniemen kaupungin asukaslukua. Mietitäänpä, että Suomeen hyökättäisiin, ja joka ikinen rovaniemeläinen valitsisi mieluummin kuoleman kuin raiskatuksi tulemisen, pahoinpitelyn, orjuuttamisen ja tappamisen. 60 000 ihmistä vastaa reippaasti yhden vuoden aikana syntyvien suomalaisten lasten määrää. Ja tähän lukuun lisätään vielä ne naiset, jotka eivät hypänneet. Lapset, miehet, vanhukset. Kaikki tapettiin, ja sama toistui kaupungista toiseen. Ja silti me Suomessa laulamme iloisesti Frederikin tahtiin Tsingis-kaanista, "kaikkien naapurikansojen alistajasta".

Toinen, erilainen näkökulma naisten osuuteen oli 700-luvun lopulla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan alueella hallinneen Harun Al-Rasidin äiti.

Harunin äiti, entinen orja Jemenistä, oli vahvatahtoinen persoona, joka vaikutti paljon siihen, miten kalifaatin asioita hoidettiin. 

Nainen on varmasti yhtä kykenevä antamaan tappokäskyjä kuin mieskin ja ne ovat aivan yhtä väärin, mutta harvemmin kuulee naisen olleen jotakin muuta kuin yksi diktaattorin vaimoista tai tanssijoista, saatika sitten kulissien takana vaikuttamassa. Tästä haluaisin tietää lisää!


Toinen huomio: lapset. Lähes kaikkien diktaattorien kohdalla toistui, ettei lapsia säästetty. Timur Lenk kokosi yhteen yhden kaupungin kaikki alle kouluikäiset lapset, ja käski sotilaidensa ratsastaa näiden yli. Sotilaiden kieltäytyessä Lenk ratsasti itse ensimmäisenä noiden yli seitsemän tuhannen lapsen päältä. Minkälainen eläin tappaa omat jälkeläisensä? Lisäksi oli vielä lasten sieppaaminen orjiksi, esimerkiksi tämä tapaus Mehmet II aikaan:

Kahdeksanvuotiaat pojat vietiin kastroitavaksi Abou Gerben luostariin. Yksi kymmenestä jäi henkiin, ja tämä kymmenys myytiin osmaneille.

Mietitäänpä: kahdeksanvuotiaita siepataan, ja 90% heistä kuolee. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia myytiin. Näkivätkö he koskaan enää vanhempiaan? Eivät. Saivatko he lämpöä, turvaa ja huolenpitoa? Eivät.

Kolmas huomio on aivan järkyttävä arvostelijoiden ja kriitikoiden suun sulkeminen. Tämä esimerkki on Mao Zedongin ajalta:

Liun lapset joutuivat todistamaan vanhempiensa julkista pahoinpitelyä. Liu ja hänen vaimonsa laitettiin vankilaan, eivätkä he enää koskaan tavanneet. Liu kuoli kidutettuna vankilassa.


Tämä muistuttaa minua Yksin Berliinissä-teoksen päähenkilöistä, Otto ja Anna Quangelista. Teos kertoo heidän pienen ihmisen kamppailustaan Gestapoa vastaan Hitlerin ajan Saksassa. Ja kas kummaa, teos perustuu oikeiden ihmisten Elise ja Otto Hampellin maahanalaiseen työhön ketäs muuta kuin Hitleriä vastaan. Sattumaako? Ei, vaan hirveiden diktaattorien useammin kuin kerran käyttämä kunnioitukseton rääkkäys.

Entä minkälainen tilanne on nykyään?

Kuvahaun tulos haulle santana che guevaraKirjailija Turunen oli hyvin huolissaan nykyisestä valloittajien romantisoimisesta, hän nostaa esimerkiksi esiin Che Guevaran: hän teloitti Kuuban vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa ihmisiä, mutta esimerkiksi Robert Redfordin tuottamassa elokuvassa Moottoripyöräpäiväkirja kuvataan lähinnä "lääketieteen opiskelijoiden romanttista haihattelua ja seikkailunjanoa", kuten Turun Sanomien arvostelija Kari Salminen kertoo. Turunen nostaa myös esiin Carlos Santanan: jos  Santana, joka mielellään poseeraa Che Guevara- t-paidassa, olisi asunut Chen Kuubassa, hänet olisi viety pitkätukkapopparina uudelleenkoulutusleirille

Suomessa Aleksanteri toisen, Venäjän keisarin, patsas on Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa hänet muistetaan vuosien 1863-1864 kapinan kovaotteisena kukistajana. Yhdysvalloissa taas presidentti Donald Trump pitää seitsemättä presidenttiä Andrew Jacksonia inspiraation lähteenään ja tämän muotokuvaa esillä. Eihän siinä mitään, mutta Jackson oli syyllinen Kyynelten tie-nimiseen seminoli-intiaanien pakkosiirtoon. Ja entäs Tsingis-kaani? Hänelle pystytettiin patsas Mongoliaan tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2008. Sama mies, jonka jäljilta maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lisäksi Turunen kertoo, että intialainen nettikirjoitus puolustelee Mysoren johtajaa ja diktaattoria  Tipu Sultania: päitä nyt katkoivat muutkin hallitsijat kaikkialla maailmassa. Tipu ei siis ollut niin paha kuin jotkut väittävät, ja samanlaisia puolustuskirjoituksia on julkaistu kaikista muistakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Turunen kirjoittaa näin:

"Se, mikä näissä suhteellisuutta ja ymmärrystä anovissa kirjoituksissa kauhistuttaa, on täydellinen myötätunnon puute siviiliuhreja kohtaan. Ikään kuin Tipu Sultanin ja muiden mulkeroiden uhrien kärsimykset laimentuisivat anteeksiannon armollisee historiaan ajan kuluessa. Uhri tunsi 2000 tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa."


Tämän saman asian olen itsekin huomannut siinä, että vankilan kuolemaantuomittujen viimeisistä aterioista on tehty valokuvanäyttelyitä, kuten Henry Hargreavesin No seconds. Nämä herättävät myötätuntoa vankeja kohtaan ja inhimilistävät, tuovat lähemmäs katsojaa. Kuoleman läheisyys herättää myötätuntoa. Mutta entäs uhrit? Mitä he söivät viimeiseksi ateriakseen? Emme saa tietää, koska kukaan ei ollut dokumentoimassa kun he söivät viimeiseki jääneen ateriansa ja kuolivat jonkun sekopään takia.

Kuvahaun tulos haulle tsingis khan statue
Tsingis-kaanin patsas Mongoliassa


Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjassa kerrotaan näin:

"Tammikuussa 2018 kahdeksassa kaupungissa marssittiin ja vaadittiin kolonialismin ajan symbolien poistamista Belgian julkisilta paikoilta. ( tätä oli edeltänyt myös patsaan maalaaminen verenpunaiseksi). Vuosina 1880-1920 kuningas Leopoldin liiketoimien ja "sivistystehtävän" seurauksena kuoli ainakin 10 miljoonaa kongolaista, puolet koko 1800-luvun lopun Kongon väestöstä."


Kuvahaun tulos haulle theophile giraud leopold statue 2008

Lopuksi Turunen koskettavasti omistaa teoksen

"kaikille niille sadoille miljoonille tavallisille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään kunnianhimoisten ja vain omaan asiaansa uskovien "sankarijohtajien" tekojen seurauksista."

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Adébáyó: Älä mene pois

Minusta ei tuntunut paremmalta. Minusta ei tuntuisi paremmalta hyvin pitkään aikaan. Tunsin katoavani, kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.


Älä mene pois on nigerialaisen Ayóbámi Adébáyón (s. 1988) esikoisteos. Kirja käsittelee parisuhdetta ja perheen perustamista, ja näihin liittyviä fyysisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia. On äärimmäisen hienoa, miten täysin eri kulttuurista tulevan kirjailijan teos onnistuu puhuttelemaan maapallon toisella puolella olevaa lukijaa. Äitiyden kaipaaminen, avioliittopohdinta ja petos ja valehtelu ovat universaaleja ilmiöitä, samoin kuin toivo, kateus, yhteiskunnan vaatimukset, sosiaalinen paine, halu, kaipaus, menetys, suru ja petos. Kietoutuessaan yhteen nämä luovat vaikuttavan ja kauniin tarinan.



Älä mene poisKoko kehoni oli koppurassa kuin niveltulehduksen runtelema käsi, enkä kerta kaikkiaan pystynyt pakottamaan sitä asentoihin, joihin se ei tahtonut. Niinpä viis veisasin ensimmäisen kerran mieheni sukulaisten tyytymättömyydestä ja nousin seisomaan, vaikka minun odotettiin polvistuvan. Tunsin itseni pidemmäksi ojentautuessani täyteen mittaani.




Hän vietti iltansa laulamalla itse keksimiään lauluja Olamidelle ja lukemalle tälle ääneen lehtiä. Tyttäreni tiesi alle kolmen kuukauden ikäisenä kaiken perustuslain tarkistamiskomitean ja perustuslakia säätävän kokouksen edistymisestä. Oli aivan ihanaa katsella, kuinka aviomieheni kertoi tyttärelleni asioita, joita tämä ei voinut ymmärtää.




Mutta suurimmat valheet olivat usein niitä, joita kerroimme itsellemme. Purin kieltäni, koska en tahtonut esittää kysymyksiä. En esittänyt kysymyksiä, koska en tahtonut tietää vastauksia. Oli mukavinta uskoa, että aviomieheni oli luotettava, ja joskus luottamus oli helpompaa kuin epäily.



tiistai 9. huhtikuuta 2019

Behm: Pehmolelutyttö

Behmin Pehmolelutyttö voitti wsoy:n kirjoituskilpailun Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta vuonna 2017. Kilpailun tavoitteena oli löytää uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän Suomessa.

"Raadin mukaan teos erottui joukosta vahvalla kaunokirjallisella äänellä sekä voimakkaita tunteita ja ajatuksia herättävällä aiheella, jota nuortenkirjallisuudessa ei ole paljon käsitelty."

Romaani kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, jonka salaisuuden vain hänen pehmolelunsa tietävät. Hän myy aikaansa miehille - milloin kuvia, milloin itsetyydytyksen katselua. Vanhemmat ovat etäisiä ja paras kaverikin poikaystävänsä lumoissa. Emilia tuntee kerrankin olevansa jonkin tilanteen hallitsija, mutta hän päätyykin huomaamaan, että on ollut koko ajan vain aikuisten lelu.

Pehmolelutyttö on sikäli onnistunut ja arvostettu teos, että se oli ilmestymisvuotenaan 2017 Finlandia Junior - palkintoehdokas. Teosta on kiitelty ja pohdittu laajasti, mutta minulle siitä jäi vähän tyhjä olo. En tiedä olisinko ajatellut teosta läheisemmin ja ymmärtäväisemmin jos olisin olisin voinut lukea tämän vaikka 15-vuotiaana, mutta nyt se ei herättänyt mitään voimakkaita tunteita rankasta aihevalinnastaan huolimatta. Emilia tuntuu hahmona hyvin yksiulotteiselta, jolla ei ole mitään muita ajatuksia tai kiinnostuksen kohteita kuin romaanin aihevalintaan liittyvät.

Hän on kympin tyttö, mutta koulunkäynnistä, sen vaatimuksista tai onnistumisen hetkistä, ei puhuta mitään? Hänellä on etäinen perhe ja vain yksi kaveri, eikä mistään muista ihmissuhteista alkoholiin taipuvan mummon lisäksi puhuta. Lilaa, parasta ystävää, ahdistellaan kotibileissä, mutta se ei nouse tarinassa mitenkään esiin tapahtumisensa jälkeen. Miksi?  Tuo on vakava asia eikä se voi tapahtua edes kirjassa vain siksi, että saadaan nostettua esiin viesti lukijalle: arvostuksen merkitys toiseen ihmiseen ja tämän kehoon, rajojen ylittämistä ja niin edelleen. Miksei yksinäisyydestä puhuta enempää? Mielestäni Pehmolelutyttö voisi kuvata yhteiskuntamme ja aikuisten ja nuorten väliset suhteet paljon terävämminkin.

Huudan, ettei tarvitse tulla ja että haluan olla rauhassa, mutta rakkaat pehmoni, teille minä voin sanoa mitä minä oikeasti toivon. Toivon että se joka on ovella ei säikähtäisi raivoamistani eikä kääntyisi pois vaan sanoisi, että älähän nyt, ei mitään hätää, kyllä tämä tästä, me keksimme kyllä jotakin ja kaikki järjestyy, ei tarvitse pelätä yhtään, emme me syytä sinua mistään, ja että äiti rakastaa sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin ja että isäkin rakastaa.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Power: Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - yhden naisen yritys selvittää, onko self help - oppaista apua elämänmuutokseen

Marianne Power on kolmekymppinen nainen, joka paiskii töitä, yrittää olla hyvä ihminen ja maksaa vuokransa säntillisesti, mutta on kadottanut elämän tarkoituksen. Koska missään ei ole mitään järkeä, Power päättää lukea 12 self help-opasta ja noudattaa kunkin niistä ohjeita kuukauden ajan. Katoavatko kaaostuneet luottokorttivelat, kun pyytää enkeleiltä apua? Löytyykö puoliso, kun lopettaa nöyristelyn ja viisveisaa kaikesta? - - (takakansi)


Teos on todella ristiriitainen.
En oikein tiennyt mitä odottaa kirjaan tarttuessani, mutta en varmasti ainakaan tätä mitä sain. Power itsekin toteaa, kuinka hänen olisi pitänyt projektin myötä itkeä ja nauraa ja oppia jotain. Tätä odotin alitajuisesti. Sen sijaan lukijan silmien eteen läväytetään Powerin kaikki kipupisteet hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja kirjailijan uppoutuminen mitä kummallisimpiin ajatusmalleihin ja hörhöilyyn. Odotin vakavasti otettavia teoksia joiden tutkimista voisin itsekin suunnitella Powerin kokeiltua oliko niissä mitään perää, mutta tämän teoksen anniksi todellakin jäi hämmästynyt olo kaikesta pseudotieteen ja huuhaan määrästä. Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - teosta todellakin pitäisi mainostaa mielestäni enemmän yhden naisen vuoden kasvutarinana ja tutkimusmatkana omaan itseensä kuin self help-kirjojen oppien tutkimisena.

Kuvahaun tulos haulle susan jeffers uskalla elääKuvahaun tulos haulle kate northrup money loveOikeasti elämänmuutosta haluaville suosittelisinkin tämän kirjan sijaan lukemiseksi ne pari itsehoito-opusta, jotka saivat Powerin konkreettisesti tekemään jotakin, kuten Susan Jeffersin Uskalla elää - pelossa on voimaa ja Kate Northupin Money, a love story. Näihin aion itse perehtyä, sillä näistä kahdesta uskoisin olevan konkreettisimmin hyötyä Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin-kirjasta kiinnostuneille.

Jeffersin mukaan menestys ja onnellisuus tulevat mukavuusalueelta ulos astumisesta ja pelkojen kohtaamisesta. Tämän teoksen kuukautena Power muun muassa ui avannossa, pitää puheen tuntemattomille, taskuparkkeeraa ja vetää stand up - esityksen.

Susan kertoo, että pienten asioiden välttelemisellä voi olla suuret seuraukset. Jos välttelee moottoritiellä ajamista, tiliotteiden avaamista tai puhelimeen vastaamista, viestittää itselleen, että maailma on pelottava paikka, jossa ei voi pärjätä. Joka kerta kun vitkastelee jonkin asian hoitamisen kanssa, tekee itsestään heikomman, kun taas pienenkin pelon kohtaaminen vahvistaa ja voimaannuttaa.

Saatanan riivaamaksi joutuminen tuntui ihan lässyltä siihen verrattuna, mitä tahmealattiaisen lontoolaispubin lavalla saattoi tapahtua.


Kate Northupin Money, a love story on self help - kirja rahan käsittelemisestä.

Kate kehottaa käymään tiliotteet läpi, jotta niistä voi löytää hänen "taloudellisiksi energiavuodoiksi" kutsumansa lähteet. Siis sellaisen rahanmenon, josta tulee enemmänkin paha kuin hyvä mieli. 

 Olin klassinen esimerkki sukupolvesta, joka "on sen arvoinen, vaikkei siihen olisi varaa".


Ajattelin alussa kirjan olevan todella hyvä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä kummallisemmaksi tarina muuttui. Powerin tapa valita kirjat projektiinsa on todella epämääräinen, sillä kirjo vaihteli hyvin suuresti raha-ahdistuksen purkamisesta aina enkeleiden kanssa kommunikointiin. Toisen kuukauden Power eli tehden aktiivisesti töitä, toisena kuukautena hän odotti passiivisesti asioiden tapahtumista kirjan ohjeiden mukaan. Minun teki monta kertaa mieli jättää teos kesken, niin hörhöksi meno muuttui. Power oli myös hyvin naiivi ja teki samoja virheitä monta kertaa. Tämä toki kertoo kirjailijan rehellisyydestä lukijaa kohtaan, mutta ihan kaikkea ei olisi mielestäni tarvinnut lukijalle jakaa.

Olin syyskuun lopussa vihainen: Doreenille, enkeleille, Geoffille ja ennen kaikkea itselleni. Olin viettänyt yhdeksän kuukautta self helpin parissa, mutta olinko saavuttanut minkäänlaisia positiivisia tuloksia? Olin aiempaa pahemmassa rahapulassa. Kun olin vihdoin repäissyt vaa'an päältä tarran, johon olin kirjoittanut leikkipainoni 61kg, huomasin lihoneeni Salaisuuden jälkeen yli kuusi kiloa. Olin sanonut :"vitut siitä, syödään vain jäätelöä/pastaa/kakkua aamiaiseksi." Nyt olin haaskannut kaks viikkoa puhumalla enkeleiden kanssa. Kuka minusta oli oikein tullut? Siis oikeasti. Mitä ihmettä minulle oli tapahtumassa?


Rhonda Byrnen Salaisuus- teoksessa annetaan lupa syödä mitä vain, koska ruoka lihottaa vain jos sen uskoo lihottavan ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja Power todellakin elää sen opin mukaan! Lienee turhaa  sanoa, että tällä menetelmällä Prinssi Uljas ei kävellyt ovesta sisään eikä kroppa muuttunut timmiksi.

Kaikkien unelmien toteutuminen on mahdollista, kunhan siihen vain uskoo.

Kuvahaun tulos haulle marianne power
En ollut vielä iltaan mennessä kirjoittanut loppuun artikkelia, josta olisin voinyt saada oikeasti rahaa. Sen sijaan olin valinnut kuvitteelliset vaatteet kuviteltuun elämääni. En vilkaissut tilieni oikeita saldoja. Pelkäsin, että se laskisi taajuuttani.

Jonkinlainen pieni totuuden siemen Salaisuudessakin mainitaan, nimittäin itsensä arvostamisen tärkeys.

Rhonda sanoo: "Silloin kun häpeät itseäsi, estät rakkautta ja kaikkea universumin tarjoamaa hyvää virtaamasta luoksesi."

Tai, kuten eräs ihminen minulle kerran suoremmin sanoi: "Et sä ketään saa jos häpeet ittees." Tämän voin allekirjoittaa ja soisin leviävän laajempaankin tietoisuuteen. Ilmestyisi unelmakumppani tai ei, saisipa miten paljon rahaa hyvänsä, elämä ei muutu paremmaksi niin kauan kun näkee itsensä huonona ja arvottomana. Tästä päästäänkin luontevasti seuraavaan aiheeseen: mielestäni lukijan olisi myös ollut olennaista tietää ihan alusta lähtien, että Powerilla oli masennustaustaa. Näinollen lähtökohta on mielestäni eri kuin täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevalla henkilöllä. Monet Powerin ongelmista johtuivat psyykkisen sairauden pahentamista ajatusmalleista, jolloin ei ollut mikään ihme, kun keskenään hyvin erilaiset itseapukirjat eivät tuoneet tilanteeseen parannusta. Loppujen lopuksi Power saavuttaa hyvän olon - terapian ja läheistensä tuen avulla. Itseapukirjat saivat hänet analysoimaan itseään, mutta lopulta onni tuli yhteydestä muihin ihmisiin ja mielen analysoimisesta ammattilaisen kanssa. Teoksesta olin alun perin ymmärtänyt, että se olisi tutkimus vakavasti otettavien, konkreettisia neuvoja antavien itseapukirjojen toimimisesta. Sen sijaan se on ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani hämmentävä kuvaus matkasta milloin faktojen, milloin huuhaan ja enemmän ja vähemmän itsevihan parissa.

En tiennyt mitä sanoisin. Miltä minusta tuntui? Siltäkö, että olin veitsenterällä päivän jokaisena minuuttina, kun yritin pysytellä järjissäni? Vai sitäkö, että ajelehdin merellä enkä tuntenut enää maata jalkojeni alla, koska olin eksynyt kaiken sen parista, mikä joskus oli määrittänyt minua. 

Vaikken ollut sitä aiemmin tajunnut, etsin nimenomaan vapautta. Vapautta tunteesta, että minussa oli jotakin vikaa. Vapautta jatkuvasta kalvavasta ajatuksesta, ettei mikään tekemäni riittänyt.

Yksi pohdittava tekijä kirjassa nousi ylipäätään self help-maailmasta: onko se itsekästä omaan napaansa tuijottamista vai kannustettavaa itsensä kehittämistä? Minun mielestäni vastaus tähän löytyy kultaisesta keskitiestä ja itseapukirjojensa kriittisestä valitsemisesta: self help on hyödyksi, jos se antaa konkreettista apua oman käytöksensä ymmärtämiseen ja hallintaan, ja haitaksi, jos se saa tuntemaan itsensä läheisiään paremmaksi ja kiinnostavammaksi.

Power asettaa itsensä aikamoiseen vuoristorataan lukiessaan suunnilleen päinvastaisia kirjoja. Tässä on esimerkki: Eckhart Tollen Läsnäolon voima- ja John C. Parkin Fuck it - korkein hengellinen voima- teokset luettuaan Power on spirituaalinen ja seesteinen:


Katselin syvänoransseja tulppaaneja, jotka kerjäsivät maljakossa huomiota. Ne näyttivät niin eläväisiltä siinä pöydällä. Ne näyttivät pieniltä ihmisiltä. Sillä hetkellä näin elämän kaikessa. Kaikki näytti maagiselta. (ET)

Puun rauhasta tuli minun rauhaani. Tunsin, kuinka syvälle sen juuret ulottuivat. Tunsin sen syvyyden. Tunsin oman syvyyteni. Energia värähteli minun ja puun välillä. Kaikki tuntui täydelliseltä. Kaikki oli juuri niin kuin sen pitikin olla. (JCP)

Luettuaan taas Tony Robbinsin Vapauta sisäinen voimasi Power taas keskittyy enemmän vapauttamaan intohimon ja kaikkivoipaisuuden sisällään, ja se johtaa erilaiseen lopputulokseen.

Tällaista tunnetta olin hakenut koko elämäni ajan. Tunnetta, että pystyn kaikkeen. Itse-epäilyn, murehtimisen ja yksinäisyyden aika oli ohi. Olin jättänyt ne taakseni. Olin kävellyt tulen läpi. Olin eri ihminen. Uusi elämäni alkaisi tällä sekunnilla. Ei enää vanhaa, neuroottista, vähän masentunutta, ylipainoista minää. Oli koittanut täydellisen minän aika.

Olin palannut alkuperäissuunitelmaani täydellisestä minästä: laiha, rikas ja hyvähampainen. Kaikki viisveisaamisen tuoma zen oli kadonnut.

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin

Lopuksi laitan lainauksen, joka minun mielestäni oli kirjassa merkillepantava: Brené Brown kirjoittaa: "Ilo löytyy hetkistä, ihan tavallisista hetkistä. Emme huomaa sitä jos yritämme koko ajan löytää jotain erikoista ja ihmeellistä." Tämä ajatus on mielestäni todella yksinkertainen mutta myös syvällinen. Minä näen sen kehotuksena viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja tehdä asioita joista pitää, vaikka ne olisivat ihan arkisia ja tavallisia. Minä henkilökohtaisesti näen tämän ohjeen neuvona rakastaa lähimmäisiään ja itseään tavallisina hetkinä: et ehkä vieläkään juossut vakiolenkkiäsi ennätysajassa, mutta raitis ilma ja veren kohina suonissa tuntuu hyvältä. Et ehkä saanut kumppanilta tänään isoa kukkakimppua ja rakkauskirjettä, mutta nauroitte yhteisymmärryksessä tyhmälle mainokselle. Elämä voi olla tänään ihan kivaa, ja se riittää.

Kustantajan sivulle pääset tästä.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

En muista enää kultapalmun hoito-ohjeita, mutta aion googlata ne, koska haluan saada huonekasvini pysymään hengissä. Toivon saavani onnistumisen edellytyksiä kasvien hoidosta, minkä seurauksena voisin innostua yrittämään muitakin asioita elämässäni. Saisin aikaan positiivisuuden kierteen, josta terapeuttini niin usein puhuu. Tai pääsisin edes jotenkin elämän syrjään kiinni.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuMielestäni Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on  kirja masentuneen helsinkiläisnaisen arjesta olematta kuitenkaan kirja masennuksesta. Aikaisempaan aktiivisuuteen viitataan kuin ohimennen, kuin se olisi jo muisto kokonaan toisen ihmisen, joka ei mitenkään liity tähän hetkeen, elämästä.

Oli aika, jolloin minulla oli oma treeniohjelma ja takareidet vatsamakuulla, pystypunnerrukset käsipainoilla ja ylätaljat olivat osa elämääni.

Kertojaääni on herkkä, ja on mukavaa vaihtelua, ettei päähenkilö ole aina niin tulta ja tappuraa. Muistuttaa siitä, että myös hiljaisemmat ihmiset jotka eivät pidä itsestään ääntä, ovat arvokkaita ja yhtä hyviä päähenkilöitä. Ovathan he omankin elämänsä päähenkilöitä.


Ajattelin yhteistä tulevaisuuttamme, mutta toisin kuin aiemmin se ei rauhoittanut minua. - - Kuljin hänen perässään ja toivoin, että olisin jossain muualla. Tältäkö seurusteleminen tuntui?

Teoksessa esiintyvät tunteet eivät ole niin käytettyjä kuin kirjoissa yleensä. Ylläoleva katkelma on ainakin minulle tuttu, mutten muista lukeneeni sitä aiemmin kaunokirjallisuudessa.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen, jotka kadehtivat hänen täydellistä parisuhdettaan. Mutta hän on elänyt suuressa valheessa. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja saavan vauvoja, mutta hänen poikaystävänsä ei halua edes seksiä. Kun Torin paras ystävä Dee - ainoa, joka ymmärtää tätä hulluutta - sitten rakastuu, Tori pelkää putoavansa kokonaan kelkasta. Jos kolmekymppiselle naiselle varattu muotti tuntuu ahtaalta, vaatii kanttia luoda oma. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan? (takakansi)


Mutta en halua kertoa hänelle. En halua korostaa heikkouttani, kun minusta tuntuu jo niin heikolta.


Katsokaa miten onnellinen olen on kirja, joka minun piti lukea kertaistumalta loppuun. Minäkertoja on niin rehellinen ja kuvaa 2010-luvun ilmiöitä todella osuvasti. Erityisesti pinnalle nousee pohdintaa sosiaalisesta mediasta: miksi kaikki, Tori itse mukaan lukien, julkaisevat siloiteltuja kuvia ja tapahtumia elämästään? Miksi kukaan ei myönnä olevansa epävarma ja vieläkin välillä hukassa, vaikka on jo kolmekymppinen?

Tunnen kuinka onnellisuus täyttää minut päästä varpaisiin. Olen täpinöissä ja hyvällä mielellä itsestäni, ja minusta tuntuu että olen sittenkin esikuva. Vaikka en kertonutkaan että otin yli viisikymmentä kuvaa minusta ja Hermanista ja valitsin sen jossa näytin näteimmältä. Vaikka meikkasin valokuvaa varten. Vaikka olen jo googlannut harjoituksia, joilla voin pienentää Hermania.

 Naisen kuusi vuotta sitten megasuosioon johdattanut elämäntaitokirja Kuka V*ttu Minä Olen? päättyy Torin itsensä löytämiseen, ja huipentuu täydellisen miehen tapaamiseen. Nyt kuitenkin parhaan ystävän Deen löytäessä ihanan kumppanin, jonka kanssa suhde vakavoituu nopeasti, Tori joutuu kohtaamaan oman parisuhteensa ongelmat. Hän kokee asemansa takia velvollisuudekseen pitää yllä kulissia täydellisen parisuhteen saavutettavuudesta, sillä jos hänen ja Täydellisen Miehen suhde ei toimi, Tori pelkää olevansa vähemmän inspiroiva faneilleen ja näiden lopettavan uskonsa löytää elämänsä rakkaus. Ja mitä Torille itselleen jää, jos kuuden vuoden jälkeenkään hän ei ole julkaissut seuraavaa kirjaa, eikä hänellä ole hajuakaan, mistä hän kirjoittaisi? Mitä tehdä, kun hän sai jo onnellisen loppunsa, muttei olekaan enää onnellinen? Mitä tehdä, kun tuntee olevansa ansassa, eikä tiedä miten päästä sieltä pois? Teos on mainio esimerkki siitä, että on ihan ok jos ei vielä kolmekymppisenä ole valmis. On ihan ok, jos kolmekymppisenä ei ole häitä, taaperoa, asuntolainaa ja uraputkea. Tätä viestiä monet tämän hetken kolmekymppiset varmasti kaipaavat.


Sain teoksen luettua neljän jälkeen aamuyöstä.
Sitten muutama tunti unta ja töihin.