sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Tänään on Kirjan ja ruusun päivä, ja sitä on juhlittu espanjalaisen kirjailijan Vicente Clavel Andresin ideasta lähtöisin jo vuodesta 1930. 23. huhtikuuta valittiin päiväksi sen ollessa tärkeä kirjallisuudelle Miguel de Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivänä. Päivän nimen kerrotaan tulevan Pyhän Yrjänän legendasta: Pyhä Yrjö pelasti prinsessan lohikäärmeeltä ja tämän surmatun lohikäärmeen verestä olisi versonut punaisia ruusuja. Tämän perinteen mukaan mies on antanut naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan.

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipastiUNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän vuonna 1995 kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi: kirjoja juhlitaan yhteenkuuluvuuden, vapauden ja rauhan symboleina. Suomessa taas on vuodesta 2012 lähtien valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija, joka kirjoittaa päivää varten kirjan. Tätä erikoisteosta saa yleensä vain pari päivää samalla kun ostaa muita kirjoja. Tällä erikoisteoksella kirjakauppiaat haluavat juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaam kulttuuriperinteen välittäjänä ja korostaa kirjan roolia yhteiskunnalliseten ilmiöiden kertojina.

Tänä vuonna tämä erikoisteos on Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Teos pohtii suomalaisuutta päähenkilö Pekan yrittäessä kotouttaa naapuriin muuttaneen ulkomaalaisen miehen. Kirjasta kuitenkin lisää muutaman päivään päästä ehdittyäni lukemaan sen!

Kuvahaun tulos haulle tikliMinä osallistuin tänä vuonna shoppailemalla Donna Tarttin Tiklin ja Antoine de Saint-Exuperyn klassikon Pikku prinssin. Aloitin lukemaan Tikliä pari vuotta sitten, mutta luku-urakkani jäi kesken kun minun piti palauttaa teos kirjastoon. Pitkään harkitsin että olisin ostanut sen omaksi ja näin viimeistelisin sen kaikessa rauhassa, mutta neljänkympin tienoilla pyörivä hinta oli liian suolainen yhdestä kirjasta maksettavaksi. Nyt kuitenkin löysin sen sattumalta paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta tarjoushyllystä parillakympillä, joten en voinut jättää sitä enää sinne!

Kuvahaun tulos haulle pikku prinssiPikku prinssin olen lukenut muutama vuosi sitten, ja pari päivää sitten keksin että voisi olla hyvä idea ostaa se omaksi ja lukea uudestaan. Hyvä ostos kieltämättä, Pikku Prinssi on kuitenkin kirja jonka ehdottomasti pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä!

Lähteet: http://kirjaruusu.fi/tietoa-kirjan-ja-ruusun-paivasta/
http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow
Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.


"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."



Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Kuvahaun tulos haulle the tale of love and darknessTeos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista
koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."



Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Mielikuvituspoikaystävä
Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä
Atena
Henriikka Rönkkönen (s.1984) on helsinkiläinen Sinkkublogi- blogin bloggaaja ja kirjailija, koulutukseltaan hän on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Mielikuvituspoikaystävä on hänen esikoisteoksensa vuodelta 2016. Tulin tarttuneeksi kirjaan, kun päädyin hetki sitten sinkuksi ja ystäväni suositteli teosta. Naureskellen ajattelin että tässähän minulle kerrotaan yksissä kansissa pahimmat skenaariot joihin saatan joutua, joten miksikäs ei, on hyvä olla varautunut ennalta.

Mielikuvituspoikaystävä on hervoton kuvaus sinkkuelämän todellisuudesta likaisiakaan sattumuksia kaunistelematta. Teoksessa puhutaan suoraan asioista niiden oikeilla nimillä, mikä on mielestäni todella virkistävää. Sinkkuus ja seksi ovat kuitenkin vähän tabuja suomalaisille, joten olen iloinen että kaunis, nuori nainen kirjoittaa näinkin ronskia kieltä! Toki tyyli ei olisi yhtään kärsinyt vaikka tiettyjä sanoja olisi ollut kolmasosa vähemmän, kielestä tuli lähinnä mieleeni Juha Vuorisen tekstit, kuten vaikkapa Raskausarpia. Mutta hienoa vain että nuori kirjailija ei aseta turhia lasikattoja itselleen!

"Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin."

Mielikuvituspoikaystävä-teos on suhteessa Sinkkublogiin melko samanlainen. Blogista huomaa, että siinä asiat ovat todella tapahtuneet Rönkköselle itselleen, kun kirja taas on suurempi kokonaisuus. Rönkkönen mainitsee teoksensa alussa tämän olevan niin faktaa kuin fiktiotakin, ja osan tapahtumista sattuneen hänelle itselleen, osa hänen ystävilleen ja osan hänen mielikuvitusystävilleen. Tulkitsen tämän niin, että hän yhdistää kirjaansa kaikkia sinkkuelämän sattumuksia joita tietää sattuneen, vaikka välttämättä kaikki eivät olisikaan tapahtuneet juuri hänelle. Blogia selailtuani voisin verrata siinä Rönkkästä itseään hyvin avoimeksi ja rehelliseksi kirjoittajaksi, kirjassa taas kertoja tuntuu hiukan etäisemmältä. Tämä ero on hyvä tiedostaa.

Mielikuvituspoikaystävä on kirjana lyhyehkö ja helppolukuinen, jos ei kavahda härskejä sanoja ja suoraa puhetta. Teos antaa lukijalle tilaa; ensin käsitellän arkipäiväisiä sattumuksia ja kirjan loppupuolella syvällisempiä tekijöitä käyttäytymisen syynä. Mietin kuinka suuresti teos on kirjoitettu nuoret aikuiset kohderyhmänään, sillä vaikka minun oli helppoa lukea tarinaa, jollekin 40-vuotiaalle se ei sitä välttämättä ole. Mutta suosittelen ehdottomasti kaikkia parisuhdestatuksesta riippumatta tutustumaan tähän teokseen, ette menetä mitään!


"Minun pitää ymmärtää, millainen oikeasti olen ja mitä onni tarkoittaa minun elämässäni."

Helmet-lukuhaasteessa Mielikuvituspoikaystävä menee kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

torstai 9. helmikuuta 2017

Green: Teoria Katherinesta

John Green
Teoria Katherinesta
suom. Helene Butzow
WSOY
Teoria Katherinesta on Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin toinen kirja. Se ilmestyi vuonna 2006, WSOY:n kustantama Helene Butzowin suomennos vasta viime toukokuussa. Romaani kertoo teini-ikäisestä Colinista, entisestä ihmelapsesta, joka on juuri tullut jätetyksi. Colin puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, on mestari muodostamaan anagrammeja ja alkaa kehitellä matemaattista kaavaa seurustelusuhteen toimivuuden ennustamiseen. Nuorimies seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja heistä yhdeksästoista on juuri jättänyt hänet. Colin kärsii sydänsuruista ja toivoo vain, että Katherine soittaisi ja haluasi palata yhteen hänen kanssaan.

 Colin päätyy lähtemään road tripille parhaan ystävänsä Hassanin kanssa saadakseen muuta ajateltavaa. Matka todella tuokin tullessaan uusia kokemuksia: työpaikan kesäksi, villisikajahdin, Hassanin ensimmäisen tyttöystävän ja Colinin elämän toisen ystävän, tytön, jonka nimi ei ole Katherine ja josta Colin ei siksi heti kiinnostu.

 Colinin paras (ja ainoa) ystävä Hassan on kotikoulusta tavalliseen kouluun siirtynyt muslimi, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta huumorintajunsa avulla:

"Hän haluaa vain tehdä minut iloiseksi. Me läskit pidämme yhtä. Se on kuin salaseura. Meillä on kaikenlaista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. Kädenpuristuksia, erityisiä lihavien ihmisten tansseja- meillä on salainen luola syvällä maan uumenissa, ja menemme sinne keskiyöllä, kun kaikki laihat nukkuvat, syömme kakkua ja paistettua kanaa ja muuta sontaa. Hollis antaa meille töitä siksi, että lihava luottaa toiseen lihavaan."

Kirja on humoristinen, ja road trip- kuvauksessaan kevyttä lukemista nuorille. Ystävyyden merkitys korostuu, Green muistuttaa lukijaa miettimään kuka on aina vieressäsi vaikka tuntuukin yksinäiseltä. Lisäksi pohditaan lahjakkuuden ja ahkeran työnteon eroa, jota lapset ja nuoret kohtaavatkin arjessaan paljon koulussa ja harrastuksissa.

"Mietitkö koskaan, pitäisivätkö ihmiset sinusta enemmän vai vähemmän, jos he näkisivät sisääsi? Tarkoitan, että minusta tuntuu aina, että Katherinet jättävät minut sinä vaiheessa, kun he alkavat huomata, miltä näytän sisimmässäni- tai no joo, K-19 oli poikkeus. Mutta se mietityttää minua aina. Jos ihmiset voisivat nähdä minut sellaisena kuin itse näen itseni- jos he voisivat elää minun muistoni-voisiko kukaan ikimaailmassa rakastaa minua?"

Teoksesta huomaa että se on kirjoitettu hieman nuoremmalle lukijakunnalle kuin vaikkapa Tähtiin kirjoitettu virhe: se ei ole niin syvällinen ja pohtiva kuin Greenin muut kirjat; Teoria Katherinesta on selkeästi kevyempää luettavaa. Se käsittelee ehdottomasti nuorille tärkeitä aiheita, kuten ystävyyttä ja itsensä etsimistä, mutta olemisen pohdintaa siinä ei ole samalla tavalla. En näe sitä välttämättä huonona asiana, kirjailija voi kirjoittaa välillä erilaisiakin kirjoja. Silti jos saisin suositella jollekulle vain yhtä kirjaa John Greenin tuotannosta, se olisi joko Tähtiin kirjoitettu virhe tai Kaikki viimeiset sanat. Nämä kaksi ovat onnistuneet tavoittamaan sekä tarinassaan että kuvauksessaan jotain hyvin herkkää joka tästä puuttui.

Helmet-lukuhaasteessa Teoria Katherinesta menee kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Rubin: Tee siitä tapa

Kuvahaun tulos haulle tee siitä tapa
Gretchen Rubin
Tee siitä tapa
Nemo kustannus
Gretchen Rubin on amerikkalainen entinen lakinainen, nykyään täysipäiväinen kirjailija ja kahden lapsen äiti. Luin aiemmin hänen teoksensa Onnellisuusprojekti, ja nyt luin toisen hänen omaelämäkertamaisista tietokirjoistaan. Rubin on kirjoittanut useita kirjoja, niin tietokirjoja esimerkiksi John F. Kennedystä ja Winston Churchillista, ja näiden lisäksi kolme henkilökohtaisempaa kirjaa, eli Onnellisuusprojekti, Tee siitä tapa ja suomentamaton Happier at home.

Tee siitä tapa-teoksessa pureudutaan tapojen muodostamiseen ja ylläpitämiseen, ja toisaalta myös purkamiseen. Sitä suositellaan ihmisille, jotka haluavat aloittaa jonkun hyvän tavan tai päästä eroon huonosta.

Rubin aloittaa kirjansa jaottelemalla ihmiset sääntöjennoudattamistaipumusten mukaan neljään eri kategoriaan: velvoittajiin, ylläpitäjiin, kyseenalaistajiin ja kapinoijiin. Tässä kohtaa voidaan määritellä kohta mainitsemani ulkoiset ja sisäiset vaatimukset: ulkoiset vaatimukset ovat esimerkiksi sääntöjä, kieltoja pyyntöjä ja esimerkkien noudattamista, sisäiset taas itselle tehtyjä lupauksia ja jonkun asian tekemistä omasta mielenkiinnosta.

Velvoittajat toteuttavat ulkoisia vaatimuksia mutta vastustavat alitajuisesti sisäisiä vaatimuksia (tarttuvat heti toimeen jos heitä pyydetään järjestämään jotakin, eivät välttämättä pysty noudattamaan tapoja joita itse itselleen haluaisivat), ylläpitäjät toteuttavat sekä ulkoisia että sisäisiä vaatimuksia (heille on yhtä tärkeää noudattaa muille kuin itselleenkin asetettuja lupauksia), kyseenalaistajat vastustavat ulkoisia vaatimuksia mutta noudattavat sisäisiä vaatimuksia (eivät odota valon vaihtumista vihreäksi jos näkevät olevansa risteyksessä ainoita, tekevät jonkin asian jos ovat luvanneet sen itselleen)  ja kapinoitsijat vastustavat sekä ulkoisia että sisäisiä vaatimuksia (he ovat uskollisia vain itselleen eivätkä halua kahlita itseään). Näinollen kyseenalaistajat ja velvoittajat toimivat päinvastoin keskenään ja ylläpitäjät ja kapinoitsijat päinvastoin keskenään.

Rubinin mielestä tärkeimpiä tavanmuodostuksen tekniikoita ovat ajoittaminen, seuranta, perustaminen ja vastuuvelvollisuus, näiden lisäksi kirjassa mainitaan useita pienempiä neuvoja. Ajoittaminen tarkoittaa, että kalenterista varataan tietty aika tietyn asian hoitamiselle, oli se sitten herääminen aikaisemmin joka aamu aamupalaa varten tai vaikkapa päättää, että joka vuosi loppiaisena käy harvemmin tapaamansa sukulaisen luona. Seuranta tarkoittaa tietoisuuden lisäämistä omasta itsestään, mikä Rubinin mielestä vahvistaa hallinnan tunnetta. Seurannan tapoja voi olla käyttää esimerkiksi askelmittaria jotta näkee käveleekö tarpeeksi joka päivä. Perustaminen taas tarkoittaa sitä, että kannattaa aloittaa heti tapojensa muuttaminen isoista ongelmista: esimerkiksi kun alkaa nukkua enemmän ja säännöllisemmän rytmin mukaan, on helpompaa tehdä hyviä päätöksiä. Vastuuvelvollisuus taas tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että kun uskomme, että meitä voidaan pitää vastuullisina teoistamme, vaikka sitten olemme niiden noudattamisesta vastuussa vain itsellemme, käyttäydymme vastuullisemmin. Tässä on yksi syy personal trainerien palkkaamiseen: olemme vastuussa jollekulle vaikka liikkuisimme vain itseämme varten.

Teoksessa pidin siitä, kuinka Rubinin oma ääni kuului. Hän kertoi kuinka hän ja osa hänen lähipiirinsä opettelivat uusia tapoja: kuinka Rubin itse vietti muutaman aamun somessa ja huomasi sen muodostuneen tavaksi ja mitä ongelmia hän kohtasi opetellessaan mietiskelemään joka aamu, ja kuinka esimerkiksi hänen siskonsa opetteli syömään diabeteksensa vaatimalla tavalla, ja ystävänsä juomaan vähemmän viiniä. Nämä lukuisat esimerkit toivat elämänmakua ja näyttivät etteivät kirjan neuvot ole ihan tuulesta temmattuja.

Kirjassa yksi tärkeä esiinnouseva seikka on hyvän itsetuntemuksen merkitys. Vasta kun tuntee itsensä ja omat tapansa, tietää mitä menetelmiä kannattaa lähteä noudattamaan ja mitä ei. On huojentavaa muistaa että ihmiset ovat erilaisia: jotkut saavat enemmän aikaan aamulla, jotkut illalla. Jotkut pystyvät keskittymään vain täydellisessä hiljaisuudessa, toiset taas tarvitsevat taustahälyä. Ja se on ihan ok. Tärkeintä on että tietää itse miten käyttäytyy.

Helmet-lukuhaasteessa Tee siitä tapa menee kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, koska sen avulla on helpompaa muodostaa terveellisiä tapoja.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Moriarty: Nainen joka unohti

Moikka kaikille ja oikein hyvää vuotta 2017! Toivottavasti se on alkanut kaikilla teillä lukijoilla rentouttavasti, itselläni lähinnä töiden merkeissä. Tässä on nyt sitten vuoden ensimmäinen postaus australialaisen Liane Moriartyn viime vuonna suomennetusta teoksesta Nainen joka unohti.

Liane Moriarty
Nainen joka unohti
suom. Helene Butzow
WSOY
kuva: #kirja
Liane Moriarty on tosiaan australialainen viisikymppinen kirjalija. Hän on ennen toiminut copywriterina mainos- ja markkinointibisneksessä, nyttemmin häneltä on ilmestynyt jo seitsemän kirjaa ja kolme lastenkirjaa joita on myyty yhteensä yli kuusi miljoonaa kappaletta. Hänen aiemmat suomennetut teoksensa ovat Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies (linkit #kirjan sivulle kirjaesittelyihin), tänä vuonna ilmestyy suomeksi teos Tavalliset pikku pihajuhlat. Olen lukenut sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen, ja minun täytyy ehdottomasti kehua hänen tyyliään kirjoittaa! Olen pitänyt todella paljon kaikista Moriartyn kirjoista niiden elämänmakuisuuden vuoksi.

Mutta sitten varsinaiseen teokseen eli Naiseen joka unohti. 495-sivuinen romaani on kertomus Alicesta, joka kaatuu steppitunnilla, lyö päänsä, ja sen seurauksena unohtaa viimeisimmät 10 vuotta elämästään. Hän luulee odottavansa ensimmäistä lastaan ja remontoivansa rakkaan kumppaninsa Nickin kanssa taloa heille. Todellisuudessa vuodet ovat tuoneet vielä kaksi lasta lisää, hän ja Nick ovat avioeron partaalla, sisko on etäinen, hän on ystävystynyt outojen ihmisten kanssa, naapuri ei katso silmiin, makuuhuoneessa on ruusukimppu tuntemattomalta mieheltä ja kaikki vaikenevat jostakusta Ginasta. Miksi kaikilla on kiire koko ajan, millaiseksi ihmiseksi hän on oikein muuttunut?

Teoksessa esiinnousevia aiheita ovat parisuhde ja avioero, lapsettomuus ja vanhemmuus. Alice ihmettelee miten hänen ja Nickin alkuaikojen niin lämmin ja läheinen rakkaus on muuttunut kylmäksi riitelyksi. Samaan aikaan kun Alice pähkäilee miten toimia lastensa kanssa joita ei muista kuullaan myös toisen kertojan, Alicen siskon Elisabethin ääntä lapsettomuudesta sähköposteissa joissa hän kirjoittaa aiheesta terapeutilleen.

Kipua lapsettomuudesta, jatkuvasta toivosta ja sen menettämisestä kuvataan laajasti, ja tämä kuvaus aukaisi ainakin omat silmäni tähän surulliseen ja vaiettuun aiheeseen. Parisuhteen onnet ja ongelmakohdat oli hyvin kuvattu, mutta olisin toivunut teokselta vielä vähän syvempää pohdintaa niiden luonteesta. Nyt Alicen ja Nickin välienkuvaus jäi hieman kliseikseksi. Samoin valitettavasti kieli aiheutti pettymyksen, se olisi saanut olla vivahteikkaampaa.

Kirja sai minut ajattelemaan sitä, miten paljon elämässä ehtii tapahtua asioita. Miten paljon minun pitäisi esimerkiksi kertoa jos vaikkapa ystäväni menettäisi muistinsa viimeisiltä viideltäkin vuodelta. Se määrä joka pitäisi kertoa olisi ihan älytön. Tai jos itse menettäisin muistini muutamalta vuodelta, pitäisinkö elämästäni jollaiseksi se muodostui? Mikä yllättäisi minut, mistä käänteistä olisin onnellinen? Tärkeitä kysymyksiä meille kaikille pohdittavaksi.

Nainen joka unohti korkkaa vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen ja menee kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.