keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: "Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä."

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, jossa eurooppalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia, mutta myös tarina rohkeasta yrityksestä luoda vaihtoehtoisia versioita hirveälle tulevaisuudelle.


Johannes Anyuru (s.1979) on ruotsalainen kirjailija, runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Esikoisrunoteoksessaan hän kuvasi maahanmuuttajien kaupunginosia Homeroksen Ilias inspiraationaan. Anyurun kansainvälinen läpimurtoteos Myrsky nousee paratiisista voitti Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon vuonna 2017. Minua alkoi kiinnostaa Myrsky nousee paratiisista, ja odotan hänen seuraavia teoksiaan!

Romaanin on suomentanut Outi Menna, ja hän on onnistunut työssään erinomaisesti! Hän on onistunut välittämään suomeksi lukijalle omanlaisensa ilmapiirin, josta lisää vähän myöhemmin.

Mielestäni teoksessa kuvattu terrorismihyökkäys Hondon sarjakuvaliikkeeseen muistuttaa terroristien hyökkäystä 7.1.2015 ranskalaisen Charlie Hebdon satiirilehden toimitukseen. Kummassakin tilanteessa ei-muslimi on tehnyt pilakuvia muslimien jumalasta Allahista, ja terroristijärjestöjen jäsenet ovat kostaneet tämän. Meidän maailmassamme isku johti Je suis Charlie-iskulauseen käyttöön sananvapauden puolesta ja väkivaltaa vastaan pidettyihin mielenosoituksiin, teoksessa taas yhteiskunnan totalitääristumiseen ja muslimien erikoisvalvontaan.

Ehkä kuvat näyttivät miltä näyttivät ainoastaan siksi, että sotilaat oli valokuvattu kaukana aavikon tiheässä ja kaiken läpäisevässä valossa.
Ehkä väkivalta oli niin tyhjää, ettei siinä ollut edes tyhjyyttä.

Romaani oli ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, mutta lukuasu ei ollut kaikista helpoin. Teoksessa vuorotellaan kahden kertojan välillä, Tundra-tytön ja tätä haastattelevan kirjailijan. Vaihdokset voivat kestää yksittäisen luvun ajan tai sitten vaihtua kappaleen jälkeen, mikä kyllä hankaloitti lukemista. Lisäksi teoksessa hypitään usealla aikatasolla; teos alkaa tunnista ennen iskua, kirjailija tulee haastettelemaan tyttöä kahden vuoden kuluttua, välillä ollaan lapsuudessa, välillä tulevaisuudessa ja kaikkea siltä väliltä. Jo pari päivää kirjan luettuani suunnittelin sen lukemista uudelleen sisäisten viittausten ja aikajanojen ymmärtämiseksi.

Maininnan ansaitsee myös ehdottomasti romaanin kieli: se vei omaan maailmaansa ja loi tunnelman, jota on yllättävän vaikeaa kuvailla sanoin. Viimeisen sivun luettuani tavallinen arki iski kovana vasten kasvoja turvallisuudestaan huolimatta, joten kieli ehdottomasti vaikutti minuun. Vaikka teoksen maailma oli synkkä, asu jolla siitä kerrottiin oli kaunis.

Elävät muistan vain kuiskauksina, seinään piirtyvinä varjoina.

Rantala: Parintaju - Parisuhde lapsiperheessä

Janna Rantala, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pari- ja perhepsykoterapeutti, käsittelee toisessa kirjassaan Parintaju - parisuhde lapsiperheessä parisuhteen ja vanhemmuuden ongelmia. Lapset käyvät läpi kehityskriisejä, jotka vaikuttavat parisuhteeseen ja parisuhteen vaikeudet vaikuttavat lapseen. Näitä sitten ratkotaan selkein esimerkein.
Parintaju
Teoksessa Rantala astuu ikään kuin askeleen kauemmas ja katsoo isompaa kuvaa, mikä tuo lukijalle hengitystilaa. En oikeastaan ole lukenut kasvatus- tai parisuhdeoppaita, joten en tiedä miten yleistä tämä on, mutta tuntuu mukavalta ettei teoksessa ainakaan käytetä mitään self help-kirjojen yksinkertaisia iskulauseita tai ohjeita, vaan katsotaan mietityttävää asiaa monelta kantilta.


Ei enää roskakiista vaan kamppailu huolenpidosta, toive huomioimisesta, uupumuksen jakaminen, tilan tarjoaminen tai myötätunnon herääminen.



kohtaamisenkuutio
Rantala luo kirjassa minun mielestäni asian ymmärtämistä helpottavia mallikuvia, mutta joidenkin lukukokemusta se voi häiritä (katso esimerkiksi Marikan ajatukset Kinttupolut-blogissa tästä.) 

Olen koostanut malliin ajatuskulut ja kommunikoinnin tavat, jotka tavallisimmin vaikeuttavat parin keskinäistä suhdeta ja asioiden selvittelyä. Siksi kohtaamisenkuution malli on erityisen hyödyllinen silloin  kun suhde uhkaa jumiutua.






Teos oli mielestäni oikein mainio, ja suosittelen sitä kaikille joita mietityttää parisuhteen riitatilanteet, oli sitten suhteessa tai sinkku. Teos vain pysyttelee tosiaan vähän abstraktimmalla tasolla kuten aiemmin sanoin, joten mitään selkeitä ohjeita esimerkiksi jo riitantuneille siinä ei anneta. Siksi kirja kannattaa lukea ennemminkin vastaisuuden varalle, ei välttämättä akuuttia kriisiä helpottamaan.

Kustantajan sivuille pääset tästä: https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512402571/parintaju/
Janna Rantalan omille kotisivuille pääset tästä: http://www.jannarantala.fi/

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Saarikoski: Lauri - Läheltä ja kaukaa

Kuvahaun tulos haulle saska saarikoski lauri markkanenHelsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti kirjan tähtiin singonneesta koripalloilijasta, Lauri Markkasesta. Nuori mies valittiin ensimmäisellä varauskierroksella maailman suurimmassa koripalloliigassa NBA:ssa kesällä 2017, ja hän onnistui ensimmäisellä kaudellaan ammattiurheilijana vakiinnuttamaan asemansa joukkueensa Chicago Bullsin kivijalkaan. Saarikoski seuraa teoksen nimen mukaisesti läheltä ja kaukaa tätä Markkasen kasvua ammattiurheilijana. Lauri Markkanen ei ole itse osallistunut tämän kirjan kirjoittamiseen, eikä tämä ole elämäkerta. Tämä on kattava kuvaus Lauri Markkasesta koripalloilijana ja koripallon asemasta ja roolista Yhdysvalloissa. Uskoisin teoksen kuitenkin sopivan myös vähän enemmän koripallosta jo tietävälle, jos lukija on yhtään kiinnostunut Lauri Markkasen pelaamisesta.

Teosta on hauskaa lukea, koska Saarikoski on leikitellyt kielellä koko matkan ajan: tämä pitää lukemisen mukavan kevyenä kokemuksena kaikista prosenttiluvuista ja tilastoista huolimatta.

Voiton arvoa nosti se, etteivät Disney Worldin kaupungin pelaajat olleet mitään helinäkeijuja.


Kuvahaun tulos haulle saska saarikoskiErittäin paljon minä pidin näin koripalloa ja NBA:ta tuntemattomana lukijana Saarikosken kertomuksista: opin paljon uutta ja sain jonkinlaisen käsityksen koripallosta niin urheilulajina kuin viihteen tarjoana Yhdysvalloissa, suomalaisen lukijan mielenkiinnon pysyessä yllä oman pelaajamme toimiessa vähän vertailukuvana.
Niin Bird ja Magic saavuttivat lopulta suurimman voittonsa yhdessä: he veivät NBA:n vanhasta ajasta uuteen aikaan ja tekivät samalla Yhdysvalloista hiukan paremman maan niin mustille kuin valkoisille.

Tämä kirja oli niin mukavaa luettavaa, että lukisin mielelläni muistakin urheilijoista tai vaikkapa taiteilijoista tällaisen teoksen! Elämäkerroissa kun käsitellään yleensä jo niin merkittävästi pidempää aikaa, kuten vuosikymmeniä, joten niissä ehtii kasvaa ja muuttua. Tällaisessa kirjassa ehtii ymmärtää paremmin henkilöä kun keskitytään pienempiin kokonaisuuksiin. Yksi pohdittava tekijä on kuitenkin se, ettei ihminen itse osallistu kirjan tekemiseen: uskoisin, että näin jotain erittäin oleellista jää tavoittamatta. Mutta siihenkin auttanee se, ettei tällaisessa kirjassa yritetäkään kertoa kaikkea jostakusta ihmisestä, vaan kerrotaan ihmisestä sekä ilmiöstä, jonka takia ilmiö on merkittävä ja mahdollisesti lukijalle vieras. Näinollen tällaisen kirjan voisi kirjoittaa esimerkiksi tutkijasta ja vaikkapa hänen tutkimusvuodestaan, koska silloin lukija oppisi jälleen uudesta asiasta ihmisen kautta.


Nuorukainen tuntuu usein siltä kuin haluaisi olla omissa oloissaan,mutta se ilo on häneltä kielletty.

Kuvahaun tulos haulle lauri markkanen

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Tyler: Äkäpussi

Luin viime syksynä William Shakespearen suositun näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään (linkistä pääset tähän kirjoitukseeni), ja silloin googlatessani näytelmän kustantajan sivua, hakutuloksista pomppasi esiin Anne Tylerin Äkäpussi. Syksystä asti olen pitänyt teoksen mielessäni, koska kuullessani siitä se kuulosti hauskalta. Nyt sitten lainasin Äkäpussin kirjastosta! Tästä pääset kustantajan sivulle.

Äkäpussi on 29-vuotias nainen nimeltään Kate Battista, joka on ollut jumissa huoltosuhteissaan söpöön pikkusiskoonsa ja hajamieliseen isäänsä. Perheessään Kate hoitaa tavallaan äidin virkaa. 
Kate työskentelee avustajana esikoulussa ja järkyttää siellä alituiseen vanhemoien ja johtajan mielenrauhaa kaunistelemattomilla mielipiteilllään.
Kertomuksen alussa Katen professori-isä yrittää saada tyttärensä naimaan ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa, jottei tämän tarvitsisi poistua maasta viisumin vanhentumisen vuoksi. (takakansi)

Äkäpussin alkua oli todella vaikeaa lukea, koska hahmot tuntuivat todella yksiulotteisilta ja epäaidoilta. Heistä annettiin vain yhdet ominaisuudet kuvaamaan heitä, joten on todella vaikeaa nähdä hahmoja edessään oikeina ihmisinä. Tämä hahmojen ja tapahtumien yksiulottteisuus jatkuu oikeastaan koko kirjan ajan, mutta siitä pääsee yli kun ei edes yritä lukea kirjaa vakavissaan ja sitoutuvasti, vaan asennoituu siihen kevyenä hömppänä jota pitää lukea vähän kieli poskella. Kun tapahtumia seuraa valmiiksi toilailuihin asennoituen, kirja voi olla ihan viihdyttävä.

Sanat aiheuttivat Katelle aavemaisen irrallisen olon. Hän ei ollut pelkästään kadottanut muistojaan, joita olisi kuvitellut hellivänsä kallisarvoisina koko ikänsä. Sen lisäksi muistot liittyivät kokemuksiin, joita hän olisi arvellut inhoavansa. Hänhän ei voinut sietää shoppailua!

Tämä katkelma on aidoimmasta päästä, ja se hiukan selittänee Katen inhoa naisellisia asioita kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut teokseen enemmän tällaista pohdintaa nuorena äidin menettämisestä pelkän nopean käsittelyn sijaan.

Hän ei keksinyt yhtä ainutta asiaa, jonka takia nousta sängystä aamuisin.
Jos hahmo on tätä mieltä, kirjan pitäisi kokonaan keskittyä kuvaamaan hänen eksistentiaalista kriisiään tai vaikeaa masennustaan, sen sijaan että täysi innottomuus olisi päähenkilön luonteenpiirre kirjan kertoessa jostakin aivan muusta.

Kirjan kansikuvaSitten tohtori Battista yskähti. "Tuota noin", hän aloitti varovasti. "Noin, noin, huomaan, että veropaperimme ovat vielä täällä."
Tässä nähdään muidenkin kuin Katen hahmon yksiulotteisuus: minkälainen mies pitää lastaan assistenttinaan? Ei minkäänlaista vastuunottoa omasta elämästä saatika sitten vanhempana olosta lapsilleen. Teoksessa on tosiaan ristiriita: tällaisella hahmojen käyttäytymisellä ja luonteilla sen pitäisi ainoastaan tutkia heidän tunteitaan, motiivejaan ja kanssakäymistään, ei kertoa jostakin aivan muusta kuten järjestetystä avioliitosta.

Samaten Pjotrin hahmo herätti ihmetystä: miksei hänellä ole ketään tai mitään kotimaassaan? Miksei sitä käsitellä yhtään enempää? Tässäkin olisi ollut oiva tilaisuus käsitellä kirjallisuudella esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta tilaisuus jätetään kokonaan käyttämättä.

Annan hänelle tilaa paikassa, jossa kumpikin meistä voi olla oma itsensä.
Tämä oli mielestäni kirjan voimakkain lause.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ismalla, Aneekalla ja Parvaizilla, lontoolaisilla sisaruksilla, ei vuosikausiin ole ollut kuin toisensa. Mutta synkemmät, vahvemmat voimat ajavat Parvaizin erilleen siskoistaan ja vievät hänet mukanaan toiselle puolelle maailmaa, kun hän ryhtyy kulkemaan itselleen tuntemattomaksi jääneen jihadisti-isänsä jalanjälkiä.


Joka veljeään vihaaJoka veljeään vihaa on kaunis ja kauhistuttava romaani yhteiskunnan karheammasta pinnasta. Mitä kaksikymppisten opiskelijasiskosten pitäisi tehdä, kun veli lähtee aivopesun seurauksena Syyriaan isis-joukkoihin etsimään totuutta heidän isästään? Muslimit ovat muutenkin Lontoossa suurennuslasin alla, ja Ismalla ja Aneekalla on menetettävänään ainoa maa, jonka he tuntevat kodiksi.

Kirja on jaettu viiteen osaan kertojien mukaan, mutta mielestäni kertojien järjestys hämmentää lukijaa. Varsinkin Parvaizin jaksossa kelataan aikaa taakse ennen pojan lähtöä, ja kohta liikutaankin reaaliaikaisesti eteenpäin. Rakenne olisi vähän helpompi ymmärtää, jos Parvaizin osa olisi ensimmäisenä ja sen jälkeen Isman ja Aneekan. Nyt Isman osa on ensimmäisenä menee vähän hukkaan, koska se liikkuu nykyajassa, kohta Eamonn jatkaa siitä mistä Isma lopettaa, mutta sitten Parvaiz palaa ajassa taaaksepäin. Esimerkiksi Kaikki se valo jota emme näe-teoksessa käytetään mielestäni hyvin kahta kertojaa ajan mennessä koko ajan eteenpäin molemmilla.

Tämä teos laittaa ajatusmaailman uuteen järjestykseen. Romaani taiteilee kahden viestin välissä: toisaalta on uskallettava nöyrtyä ja tutustua tuntemattomaan, toisaalta pidettävä päänsä eikä lähteä mukaan sinisilmäisesti kaikkeen. Näin lukijana näiden kahden eron näkee selkeästi, mutta kun kuvittelee itsensä esimerkiksi Parvaizin tai Karamatin housuihin, ei vastaus oikeasta ja väärästä olekaan enää niin selvä.

 Teos näyttää, mitä voi pahimmillaan tapahtua kun maailman jakaa "meihin" ja "niihin", ja laittaa lukijan pohtimaan median vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, faktojen tarkastamisen ja eri puolien kuuntelemisen tärkeyttä, lynkkausmielialaa, aivopesua ja yksilönvastuuta.

Alkuperäinen englanninkielinen nimi Home fire kuvaa kirjan teemaa loistavasti: älä ammu omiasi. Kuuntele ennen kuin tuomitset. Mielestäni teos kehottaa yrittämään ymmärtää monimutkaisia asioita näennäisesti yksinkertaisilta vaikuttavien tekojen takana helpoimman vaihtoehdon, kyselemättä tuomitsemisen sijaan.

Joka veljeään vihaa on erittäin voimakas teos. Viimeisen kolmasosan aikana vatsani puristui kokoon jännityksestä ja lopetettuani kirjan en yli tuntiin pystynyt sanomaan sanaakaan. Mielestäni tämä on taideteokselta oikein hyvä asia.


Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli- tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä iltoina toveripiirissä henkeä yllä.


"Ketä sinä uskot, kun puhutaan millaista siellä oikeasti on? Niitä samoja ihmisiä, jotka väittivät että Irakilla on ydinaseita ja kiduttivat isääsi vapauden nimissä - vai minua?"

Tuntui kuin Parvaizin sydän olisi täyttänyt koko rintakehän; se jyskytti niin rajusti, että oli ihme kun paita ei tärissyt. Farooqin ilme muuttui lempeämmäksi.


Hän ei tiennyt, kuinka riistäytyä irti näistä historian pyörteistä, kuinka päästä vapaaksi demoneista, joita hän oli houkutellut kannoilleen.



Britannian edustuston ympärillä oli piikkilanka-aita, vahvasti aseistettuja sotilasajoneuvoja ja tiesulkuja estämässä asiattomien pääsyä tontille. Mutta vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä siitä oli banianviikunapuiden varjostama puisto, ja puiden ikivanhat ilmajuuret olivat kestävämpiä kuin meri-ilmassa ruostuva piikkilanka tai pölyssä epäkuntoon menevät aseet tai poliitikkojen tänään laatimat laskelmat huomisia vaaleja varten.

Täällä hän istuisi yhdessä veljensä kanssa, kunnes maailma muuttuisi, tai he molemmat murenisivat mullaksi heitä ympäröivään maaperään. 

tiistai 1. tammikuuta 2019

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Kirjan kansikuvaTakakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.



Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.


Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.

maanantai 17. joulukuuta 2018

McManus: Yksi meistä valehtelee

Kirjan kansikuva"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 
Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus