perjantai 18. toukokuuta 2018

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Kirjan kansikuva
Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010
Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.
         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."


Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.


Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Murakami: Kafka rannalla

Kirjan kansikuva
Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi
Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"


Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Calvino: Jos talviyönä matkamies

Kirjan kansikuva
Italo Calvino
Jos talviyönä matkamies
suom. Jorma Kapari
Italo Calvino (1923-1985) oli italialainen tuottelias kirjailija ja toimittaja. Häneltä julkaistiin niin romaaneja, proosakokoelmia, esseitä kuin oopperoitakin. Aikakauslehdistä hän kirjoitti muun muassa La Republicaan.

Jos talviyönä matkamies on romaani kirjasta kaikkine sen ulottuvuuksineen: kirjoittamisesta, tuottamisesta ja lukemisesta. Heti näin alussa mainittakoon romaanin asema: sitä pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona.

Romaani kertoo Lukijasta, joka hankkii Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Hän alkaa lukea sitä, mutta päästyään sivulle 17 hän huomaa tarinan katkeavan, ja koko niteen jatkavan painovirheen takia näitä ensimmäistä 17 sivua loppuun asti. Hän palaa kirjakauppaan vaihtamaan kappaleensa virheettömään, mutta kotiin päästyään huomaa saaneensa mukaansa täysin eri kirjan. Näin käy uudestaan ja uudestaan: Lukija aloittaa kymmenen toinen toistaan kiinnostavampaa romaania, mutta ne kaikki jäävät kesken. Hän tutustuu kirjakaupassa Lukijattareen, ja yhdessä he ajautuvat seikkailuun etsiessään kirjojen loppuosia. Tällä seikkailulla he kohtaavat niin Lukijattaren ei niin - sympaattisen siskon Lotarian, kuin marginaalisten kielten kimmerin ja kimbrin yliopistoprofessorit, ahdistuneen menestyskirjailijan, väärentävän kääntäjän ja ufoja etsivät partiopojat.

Sinä olet tämän kirjan ehdoton sankari, niin kyllä, mutta luuletko että se antaa sinulle oikeuden seksuaalisiin suhteisiin kaikkien naispuolisten henkilöiden kanssa? - - Eikö tarinasi Ludmillan kanssa riittänyt antamaan juonelle rakkausromaanin lämpöä ja suloa? Mikä tarve sinulla on olla myös hänen sisarensa kanssa?

Romaania ei tosiaan voi asettaa suoraan yhden genren alle, vaan se leikittelee kirjallisuuden konventioilla. Metafiktio on hyvin merkittävä osa teosta, ja se ilmenee sekä kirjailijan suorana puhutteluna lukijalle että Lukijan itsensä ja Lukijattaren löytämisenä tarinoista.

Jo ensi kohtaamisen sekavassa improvisaatiossa voi lukea mhdollisen tulevan yhteiselämän.- - palattuanne eri maailmoista kohtaatte toisenne saavihkaa pimeässä missä kaikki etäisyydet pyyhkiytyvät pois ennen kuin erisuuntaiset unet vievät teidät taas- -

Jos talviyönä matkamies on todella monikerroksinen ja filosofinen, ja paikoitellen se meni hyvikin yli ymmärrykseni. Kyseessä on ehdottomasti todella älykäs romaani. Pohdintaa ja kielen lentoa on hyvin paljon, ja itse asiassa tämä romaani kallistuu enemmän vaikeaselkoisen kuin helpon puolelle luettavuudeltaan. Tämän romaanin lukemiseen kannattaa siis varata aikaa! Matkamies on myös sellainen teos, josta varmasti löytää jotain uutta jokaisella lukukerralla. Minusta itsestänikin tuntuu tällä hetkellä siltä, että minun pitää lukea romaani vielä ainakin pariin, kolmeen kertaan ennen kuin sisäistän täysin kaikki tapahtumat ja syy-yhteydet.

Nyt hän lähetti jo minulle viestin josta saatoin tunnistaa hänet: tuo matelijoiden vilinä muistuttamassa minulle että paha oli vain vitaalinen elementti hänelle, että maailma oli krokotiilikaivo jota ei voinut paeta.

Ymmärtämistä vaikeutti myös huomattavasti todella pitkät virkkeet. Useammin kuin kerran minun piti lukiessa palata virkkeen alkuun jotta käsittäisin mistä olikaan kyse. Ensimmäinen pitkä virke jonka löysin käsitti seitsemän lausetta.

Toisinaan minusta tuntuu että käsitän että kirjoitettavan kirjan ja jo olemassa olevien asioiden välillä on olemassa vain toisiaan täydentävä suhde: kirjan pitäisi olla kirjoittamattoman maailman vastapuoli, sen materiaalin tulisi olla se mitä ei ole eikä voi olla ennen kuin se on kirjoitettu mutta josta se mikä on olemassa, tuntee epämääräisesti tyhjyyden omassa epätäydellisyydessään.


Erityisesti keskivaiheilla kirja tuntuu vähän puuduttavalta tapahtumien toistaessa samaa kaavaa, mutta loppuhuipennusta kannattaa odottaa! Palaset loksahtelevat kohdilleen ja lukiessa ei voi kuin hykerrellä kuinka Calvino on onnistunut laittamaan paperille niin monimutkaisia ajatusrakenteita.


Kravatin solmu oli hiukan vinossa, minä oikaisin sen vaistomaisesti aivan kuin kravatti vinossa oleva ruumis voisi olla silmiinpistävämpi kuin korrekti ruumis.


Helmet-lukuhaasteessa Jos talviyönä matkamies menee kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista

Kirjan kansikuva
William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
suom. Leena Tamminen
Kaksi nuorta veronalaista on ensimmäinen lukemani William Shakespearen teos. Olen lukenut aiemmin Kesäyön unelmaa, mutta se jäi kesken muistaakseni siksi, että luin samaan aikaan paljon muitakin kirjoja ja se piti palauttaa kirjastoon. Nyt olen kuitenkin saanut yhden ison apinan pois niskastani korkkaamalla Shakespearen tuotannon!


Kaksi nuorta veronalaista on kepeä komedia Shakespearen tuotannon alkuajoilta. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Valetinista ja Proteuksesta, jotka lähtevät Veronasta Milanoon ja rakastuvat molemmat samaan tytöön. Proteus on kihlannut Veronassa Julian, mutta hylkää lupauksensa tavoitellessaan Silvian sydäntä. Ennen avautumistaan vyyhti sotkeutuu pahan kerran, kun Proteus juonii Valentinin ulos hovista, Julia todistaa kihlattunsa petollisuuden ja maantierosvotkin sekaantuvat asiaan.

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Shakespearen teoksia, kuten Romeo ja Julia, Hamlet ja Othello, mutta ne ovat aina tuntuneet liian isoilta paloilta purtavaksi. Tämä näytelmä on kuitenkin oikein helppo teos siihen ongelmaan: tarinassa ei ole dramaattisia käänteitä, kuten kuolemaa, joten se on kevyttä luettavaa, se on lyhyt (136 sivua) ja hahmoja on vähän. Suosittelen ehdottomasti niin Shakespeare-konkareille kuin aloittelijoillekin!


Sukkela: Olen siis mielestänne lammas.
Proteus: Totta, ja isäntäsi on paimen.
Sukkela: Ei ole, siitä minulla on esittää todiste.
Proteus: Vaikeaksi käy, mutta minullapa on vastatodiste.
Sukkela: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimeta, mutta minä etsin herraani eikä herrani minua: niin ollen en ole lammas.
Proteus: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.
Sukkela: Tuollaiselle todistukselle minä sanon "mää".




Helmet-lukuhaasteessa Kaksi nuorta veronalaista sopisi kohtiin
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi,
ja näistä sijoitan sen kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Murakami: Miehiä ilman naisia

Kirjan kansikuva
Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
suom. Juha Mylläri
Miehiä ilman naisia on japanilaisen Haruki Murakamin kahdeksas suomennettu teos. Kyseessä on kokoelma, joka käsittää seitsemän novellia. Kaikille yhteistä on miespäähenkilö, joka on jostakin syystä menettänyt naisensa, ja surumielisyys naista ajatellessa.


Se, että pidin häntä lujasti sylissäni, ei estänyt hänen lähtöään.

Kokoelma on tunnelmaltaan rauhallinen ja pohdiskeleva, ja siksi se sopisi hyvin vaikkapa iltalukemiseksi.

Maailmassa oli kerta kaikkiaan liikaa opeteltavaa ja muistettavaa. Kalana tai auringonkukkana hän ei olisi kuitenkaan tuntenut samaa lämpöä rinnassaan. Niin Samsa arveli.

Novelleissa ei oikeastaan tapahdu mitään kummempaa, ja mielestäni tämä on mukavaa vaihtelua tapahtumia tykittäville teoksille. Kun ei pyritä voittamaan sotaa tai ratkaisemaan mysteeriä, aikaa jää inhimillisten tunteiden kokemiselle ja tuntemiselle. Tylsiä nämä lyhytproosat eivät kuitenkaan ole; hahmoista haluaisi kuulla lisää ja nämä proosanpätkät tuntuvat kaikki kuin pidemmän tarinan aloitukselta.

Näin kielenopiskelijana minua miellytti kovasti tämä kohta:

Ihmisen elämähän muotoutuu hänen käyttämänsä kielen mukaan.

vaikka pidän toiminnantäyteisistä kirjoista, niin on mahtavaa löytää tällaista filosofista pohdintaa.



Kaiken surumielisyytensä ja fantasiansa keskellä Murakami myös iskee silmää rivien välistä, kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan ja huumoriakin tästä teoksesta löytyy.

"Sitten minun kannattaa ehkä hankkia jotain säilyvää ruokaa varastoon", Kino sanoi.
"Se on hyvä ajatus. Tokiossa iso maanjäristys tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin."
"Mutta mahtavatko maanjäristykset ylipäänsä kiinnostaa käärmeitä?"
Täti sanoi, ettei ollut kovin hyvin perillä käärmeiden kiinnostuksen kohteista. Ei ollut Kinokaan.


Tämä kohta taas kiteyttää niin paljon surusta ja ahdistuksesta. Siitä, kuinka ajatukset alkavat kiertää aivan liian nopeaa rataa, hypäten koko ajan yhä pahempiin lopputuloksiin. Silloin täytyy nimenomaan sulkea silmänsä, sulkea korvansa, ja keskittyä vain johonkin hyvin yksinkertaiseen ja rauhoittavaan, kuten vaikkapa pajuun ja lintuihin. 

Kino sulki silmänsä peiton alla, pani kädet korvilleen ja pakeni omaan pieneen maailmaansa. Siellä hän kielsi itseään näkemästä tai kuulemasta mitään. Ääni ei kuitenkaan kadonnut. - - Kino käpertyi peiton alla kuin toukka, puristi silmäluomensa tiukasti yhteen ja ajatteli vain pajua. Hän muisteli yksityiskohtaisesti sen väriä, muotoja ja liikettä. Samalla hän toivoi aamunkoittoa. Hänen oli vain kestettävä ja odotettava, että taivas valkenisi ja varikset ja pikkulinnut herisivät ja kävisivät jokapäpäiväiseen työhönsä. Hänen oli pakko uskoa maailman lintuihin. Kaikkiin lintuihin, joilla oli siivet ja nokka.Ennen niiden heräämistä hän ei saanut päästää mieltään tyhjäksi.



Olen aiemmin lukenut Haruki Murakamilta teoksen 1Q84, ja postaukseni siitä pääset lukemaan tästä.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Miehiä ilman naisia kohtaan 25. Novellikokoelma.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Mitä tytön täytyy tehdä?
Holly Bourne
Mitä tytön täytyy tehdä?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus
Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä Lottie aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaaksen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?

Holly Bourne alkaa olla Suomessakin jo tuttu nimi nuorten aikuisten kirjallisuuden saralla. Kerrattakoon vielä, että hän on englantilainen ja kirjailijanuransa lisäksi feministi ja bloggaaja. Hänen teoksistaan on suomennettu Normaali-trilogia: Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja tämä sarjan päättävä osa Mitä tytön täytyy tehdä? Olen lukenut molemmat aiemmat osat, ja pääset lukemaan kirjoitukseni niistä täältä ja täältä.

Normaali-trilogia kertoo kolmesta ystävyksestä: ensimmäinen osa ocd:tä sairastavasta Eviestä, toinen osa äitinsä hylkäämäksi tulleesta Amberista ja tämä kolmas Lottiesta, tulevasta pääministeristä.

Siinä missä trilogian aiemmat osat tarjoavat samaan aikaan sekä ikkunan nuorten aikuisten arkeen iloineen ja suruineen, että syvempää pohdintaa niin psyykkisistä sairauksista, hyväksytyksi tulemisesta ja joukkoon kuulumisesta, Mitä tytön täytyy tehdä? erottuu joukosta. Pidettyäni kovasti kahdesta ensimmäisestä osasta, odotin suurella innolla tämän romaanin lukemista. Valitettavasti koin kuitenkin pettymyksen: en saanut kirjaa nuorista aikuisista nuorille aikuisille, vaan sain feminismistä vaahtoavan romaanin pienillä nuorten elämän muruilla.

Feminismi on erittäin tärkeä asia, ja sitä pitää tuoda esille. On hienoa, että "tavallista arkea" elävien nuorten kuvauksen lisäksi kirjoitetaan myös näistä tulevista maailmanmuuttajista, jotka jo nuorina hengittävät intohimoa tehdä maailmasta paremman paikan. Mutta. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, en saanut YA-kirjaa jostakin aiheesta, vaan sain paatoksellisen kirjan feminismistä pienillä huumorin ja YA-kirjallisuuden muruilla. Mielestäni teoksesta paistoi esiin kiire ja yksiulotteisuus. En edelleenkään ollenkaan moiti feminismiä aiheena, vaan tapahtumien vähyyttä ja henkilöhahmojen ohuutta. Teos ei tarjonnut oikeastaan yllätyksiä, ja se oli melko ennalta-arvattava. Tämä oli harmi siksi, että sarjan kaksi aiempaa osaa olivat mielestäni paljon monimuotoisempia, rikkaampia ja laadukkaampia. Ehkäpä kustantajalla oli kiire saada tämä teos julkaistua ja trilogia saatua pois jaloista, sillä Bournelta on ilmestynyt jo kolme uutta teosta tämän jälkeen vain parin vuoden sisällä.


"Game of Thrones actress @Maisie_Williams channeled her inner Arya Stark with this badass quote (: Mic/Alberto E. Rodriguez/Getty Images)"
Maisie Williams

 "Sinulla on vaihtoehto. Voit joko tukea Lottiea tässä, ja tämä voi olla koulu, joka ei hyväksy seksismiä vaan sen sijaan rohkaisee opiskelijoita taistelemaan tasa-arvon puolesta... tai voit olla rehtori, joka sallii tyttöjen tulla verbaalisesti solvatuksi kampuksella ja nuhtelee heitä kun he valittavat."

Helmet-lukuhaasteessa Mitä tytön täytyy tehdä? menee kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta, sillä Lottie luo videokanavan, jolla julkaisee sisältönsä, ja kanava saa lopulta kymmeniä tuhansia seuraajia ja videot satoja tuhansia katselukertoja.

"Meidän täytyy oikeasti näyttää huomaamattomilta tänään", seitin. "Tämä on oikeaa hardcore-kansalaistottelemattomuutta. Mitä jos poliisi puhuttaa silminnäkijöitä, ja ne sanoo: 'tyttö oli yli satakahdeksankymmentäsenttinen punapää, ja hänellä oli valtava nenä ja viikset'?"

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Yanagihara: Pieni elämä

Kuvahaun tulos haulle pieni elämä
Hanya Yanagihara
Pieni elämä
suom. Arto Schroderus
Tammi
Pieni elämä on yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan (s. 1974) toinen romaani. Hän on kotoisin Havaijilta, asuu nyt New Yorkissa ja on toimittaja kirjailijanuransa lisäksi. Naisen esikoisteos The people in the trees on vuodelta 2013 ja tämä romaani on julkaistu vuonna 2015.

Pieni elämä on kertomus neljästä yliopisto-opiskelijakaveruksesta, jotka muuttavat New Yorkiin. Köyhinä kuin kirkonrotat, he toivovat unelmiensa toteutuvan: JB haluaa taidemaalariksi, Willem näyttelijäksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Neljäs mies, Jude, on vähemmän kunnianhimoinen näkyvyytensä suhteen ja tekee töitä lain parissa.

                               JB

JB oli ateljeessa viidettä kuukautta, ja hän rakasti sitä, rakasti enemmän kuin oli osannut odottaa. Hän piti siitä, että kaikki hänen ateljeetoverinsa olivat aitoja taiteilijoita ja tosissaan; hän ei olisi ikinä voinut työskennellä Ezran luona,-- koska Ezran luona työskentely tarkoitti jatkuvasti ympärillä pyöriviä diletantteja. Siellä taide oli vain tietynlainen elämäntavan somiste. Maalattiin tai tehtiin veistoksia tai paskoja installaatioita, koska silloin oli oikeutettua käyttää likaisia farkkuja ja kuluneen näköisinä ostettuja T-paitoja- -. 
Täällä taas tehtiin taidetta, koska se oli oikeastaaan ainut missä koskaan oli ollut hyvä ja koska se oli oikeastaan ainut asia, mitä ajatteli silloin, kun ei välähdyksenomaisesti ajatellut samaa kuin kaikki muutkin: seksiä ja ruokaa ja unta ja ystäviä ja rahaa ja kuuluisuutta.- -
Jokaisen maalauksen kanssa tuli hetki - niin sitä ainakin toivoi- jolloin maalauksesta tuli todellisempi kuin jokapäiväisestä elämästä: silloin vain istuu jossain eikä ajattele muuta kuin ateljeehen palaamista, hädin tuskin tietoisena siitä, että on kaatanut pöydälle kasan suolaa, johon piirtelee kaavioita ja kuvioita ja suunnitelmia, valkoisten kiteiden liikkuessa sormenpäiden alla kuin hiesu.


MALCOLM

Jo pienenä poikana hän oli aina piirrellyt mielikuvitusrakennuksia, pystyttänyt mielikuvitusrakennelmia: ne olivat lohdullisia ja latautuneita - kaiken sen, mitä hän ei kyennyt pukemaan sanoiksi, kaiken sen, mitä hän oli kykenemätön päättämään, hän näytti pystyvän ratkaisemaan rakennuksissaan.

He kiistelivät rakennuksista joita rakastivat ja rakennuksista joita inhosivat. He väittelivät tämän gallerian valokuvanäyttelystä ja tuon gallerian videoinstallaatioista. He huusivat toisilleen kriitikoista ja ravintoloista ja filosofiasta ja materiaaleista.


WILLEM

Mutta näinä itsensä toteuttamisen aikoina tyytyminen johonkin ei-aivan-ensisijaiseen valintaan vaikutti heikkotahtoiselta ja häpeälliseltä. Jossain vaiheessa taipuminen siihen, mikä näytti kohtalolta, oli muuttunut arvokkaasta ratkaisusta pelkuruuden merkiksi. Toisinaan paine onnen saavuttamiseen tuntui ikään kuin musertavan kovana, ikään kuin onni olisi ollut kaikkien saavutettavissa ja pakkokin saavuttaa, ja että kaikenlaiset kompromissit sen tavoittelussa olivat jotenkin oma vika. 
Työskentelisikö Willem Ortolanissa vuodesta toiseen, menisikö samoilla junilla koe-esiintymisiin, lukisiko käsikirjoityksia yhä uudellen ja uudelleen ja uudelleen ja hivuttautuisiko ehkä jonain vuonna tuuman tai kaksi eteenpäin, edistyen niin minimaalisesti ettei sitä oikeastaan voitu edes edistykseksi laskea? Olisiko hänellä jonain päivänä rohkeutta luovuttaa ja huomaisiko hän hetken koittaneen, vai havahtuisiko hän jonain päivänä katsomaan itseään peilistä  huomatakseen olevansa vanha mies, joka yhä vain koetti kutsua itseään näyttelijäksi, koska ei uskaltanut tunnustaa, ettei ehkä ollutkaan, ettei ehkä koskaan olisikaan?



JUDE

"No, minullakin on kysymys", sanoi Harold, joka oli kuunnellut heitä hiljaa. "Miten ja miksi ihmeessä päädyit opiskelemaan oikeustiedettä?"
Kaikki nauroivat, myös hän. Häneltä oli usein kysytty samaa- - ja hän muutti vastausta yleisön mukaan, sillä oikea vastaus - se että hän halusi hankkia suojautumiskeinon ja varmistaa, ettei kukaan enää koskaan pääsisi häneen käsiksi- tuntui liian itsekkäältä ja pinnalliselta ja mitättömältä ääneen lausuttavaksi.
Mutta sinä iltana hän sanoi: "Mutta ei kai laki lopultakaan ole niin erilaista kuin puhdas matematiikka - siis eikö sekin teoriassa voi tarjota vastauksen jokaiseen kysymykseen? Kaikenlaisten lakien kestävyyttä pitää testata, niitä pitää venyttää, ja jos laki ei ratkaise kaikkia niitä asioita, joita se väittää sääntelevänsä, eihän se oikeastaan ole laki eikä mikään, vai mitä?"


Teoksessa seurataan nelikon ystävyyttä vuosikymmenten ajan: parikymppisten ahtaista asunnoista ja hanttihommista viisikymppisten uriin, puolisoihin, ulkomaanmatkoihin ja suuriin taloihin. Vaikka työpaikat ja ideat, kodit ja puolisot vaihtuvat, ystävyys pysyy. Se venyy ja testaa rajojaan; tutkii vuosi vuodelta toimivaltaansa. Joissakin suhteissa tehdään jotain anteeksiantamatonta ja ystävyyden side katkeaa, toisissa suhteissa se taas lujittuu lujittumistaan.


Romaania oli välillä hyvin pelottavaa lukea erään päähenkilön epäinhimillisten kokemusten ja itsensä vahingoittamisen takia. Järkyttävintä oli nähdä, miten syvälle traumat voivat iskostua ja miten ne pitävät vuosia otteessaan. Joten varoituksena: jos olet kokenut väkivaltaa tai sinulla on muita traumoja tai sairastat psyykkistä sairautta, tämä kirja ei välttämättä ole hyväksi sinulle. Jos pystyt samaistumaan näihin tunteisiin, se saattaa viedä sinut liian pimeään paikkaan. Muista, että apua on aina saatavissa! Puhu läheisillesi tai terveydenhuollon edustajalle, tai soita Suomen Mielenterveysseuran maksuttomaan kriisipuhelimeen (010195202) tai hätänumeroon 112. 


"Miksi teet tällaista itsellesi?"
Pitkän aikaa hän oli hiljaa,  niin minäkin. Kuuntelin merta. Lopulta hän sanoi: "Muutamastakin syystä."
"Mistä esimerkiksi?"
"Joskus se johtuu siitä, että minulla on niin hirveä olo tai että minua hävettää niin, ja minun on pakko tehdä tunteet fyysisiksi", hän aloitti ja vilkaisi minua ennen kuin katsoi taas alas. "Ja joskus se johtuu siitä, että tunnen niin monia juttuja ja tarvitsen pelkkää tyhjää - se auttaa minua siivoamaan kaiken pois."

Ja sitten hänen mielensä täyttyi kuvilla, pahat henget vaativat hänen huomiotaan, riuhtoivat ja repivät häntä pitkillä terävillä sormillaan. Caleb oli päästänyt hänen mielessään jotain irti, eikä hän pystynyt maanittelemaan petoja takaisin vankityrmään - hän tui tietoiseksi siitä, kuinka paljon ajastaan hän itse asiassa kulutti muistojensa hallitsemiseen, kuinka paljon keskittymistä se vaati, kuinka heikko hänen käskyvaltansa niihin oli alun perinkin ollut.

Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa. 
Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä nousta ja yrittää vielä kerran.

Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta: koko ajan toistuvat äärimmäisen tarkat yksityiskohdat saivat minut tuntemaan kuin todistaisin tapahtumia paikan päällä ja kuinka henkilöt olisivat kuin omia läheisiäni. Miten niin nuo ihmiset eivät voisi kävellä minua vastaan? Miten niin noita taloja, matkoja ja keskusteluja ei ole ikinä ollutkaan? Mutta tottakai kaikki nuo asiat ovat tapahtuneet monillekin meistä seitsemästä miljardista, Yanagihara on vain koonnut neljälle ihmiselle sen, mistä useiden, ehkä jopa kymmenien ihmisten elämä koostuu.


Pienenä kuriositeettina mainittakoon päänelikon runsaat homosuhteet, ilman että tämä olisi mikään merkittävä asia. Lopulta aika harvoin saa lukea päähenkilöillä olevista homoseksuaalisista suhteista niin ettei tarina kuitenkaan kerro sinänsä homoudesta. Juuri näin seksuaalivähemmistöistä pitäisikin minusta kirjoittaa: rakkaus on rakkautta, eikä sitä tarvitse selitellä.


Takakannessa kehutaan teoksen välttävän ylilyöntejä, mutta olen asiasta vähän eri mieltä. Mielestäni tarinassa tulee esiin kaikista pahimmat asiat mitä ihmiselle voi elämän aikana tapahtua: on oman pienen lapsen kuolemaa, ystävän pettämistä, vammaisen lapsen rakkauden puutetta vanhemmilta, itsetuhoisuutta, pedofiliaa ja väkivaltaa. Konkreettiset itsemurhasuunnitelmat ja toistuvat kertomukset lapsen hyväksikäytöstä ovat mielestäni ihmiskunnan pahuudella mässäilyä, päin vastoin kuin ylilyöntien välttämistä.

Toivon, ettei tästä kirjasta edes yritetä tehdä elokuvaa, sillä kahteen tuntiin on yksinkertaisesti mahdotonta saada mahtumaan edes puolet näistä 935 sivun tärkeistä tapahtumista. Hienon, moniosaisen tv-sarjan tästä kyllä saisi, sillä tärkeitä ovat pitkän ajan kuluessa kehittyvät suhteet, tunteet ja vivahteet.  Romaani on pitkä, yli 900 sivua, mutta siinä ei jaaritella yhtään turhuuksia eikä kerronta polje paikallaan. Valintoja ja tapahtumia pohjustetaan reilusti, ja näin lukijana elää mukana eläytyen täysillä. Hahmoista tulee rakkaita, ja heidän menestyksensä tekee onnelliseksi ja onnettomuutensa saavat itkemään elämän julmuutta.


Teoksen kieli on mielestäni äärettömän kaunista, melkein runollista: sillä ei ole kiire minnekään, se kuvailee, tarkastelee rauhassa tilanteita. Pienessä elämässä ei ole vain tapahtumia toisensa jälkeen, vaan Yanagihara ottaa lukijan mukaansa matkalle: tarkastelemaan elämän yksittäisiä kohtia ja hengittämään samaan tahtiin päähenkilöiden kanssa.

Toinen puoli näissä hänen rakkaissa arki-iltojen matkoissaan oli itse valo, miten se täytti junan elävänä vaunun kolkutellessa sillan yli, miten se huuhtoi uupumuksen hänen vierustoveriensa kasvoilta ja toi heidät ilmi sellaisina kuin he aikoinaan olivat tulleet maahan, kun he olivat olleet nuoria ja Amerikan valloitus oli tuntunut mahdolliselta. Hän katsoi, kun lempeä valo valui vaunuun kuin siirappi, katsoi kun se sumensi uurteet otsilta, silasi harmaat hiukset kullalla ja jalosti halpojen kankaiden räikeän kiillon himmeäksi laadun hohteeksi.

Romaani on ehdottomasti synkkä, jopa vaarallinen, mutta silmät täytyy todellakin osata pitää auki pilkahtelevalle kauneuden valolle. Kaikesta pahuudella mässäilystään huolimatta Pieni elämä muistuttaa toivosta kauniilla valonpilkahduksillaan.

Hän olisi halunnut karjua vanhemmilleen, lyödä heitä, saada heistä irti jotain - jonkinlaista vaipumista suruun, jonkinlaista mielenmaltin murenemista, jonkinlaista myöntämistä, että oli tapahtunut merkittävä asia, että he Hemmingin kuollessa olivat menettäneet jotain elintärkeää ja elämälleen välttämätöntä. Hän ei välittänyt, tunsivatko he tidella niin vai eivät: hän vain halusi, että he sanoisivat sen, hän halusi tuntea, että tuon rikkumattoman tyyneyden alla piili jotain, että jossain heidän salaisissa syvyyksissään virtasi nopea ja vilvoittava vesi, joka kuhisi haurasta elämäää, pikkukaloja ja heiniä ja pienenpieniä valkoisia kukkia,, jotka kaikki olivat niin herkkiä ja helposti vahingoittuvia, ettei niitä voinut katsella ilman että sydämeen sattui.


Pienen elämän on kääntänyt Arto Schroderus, ja pääosin hänen työnjälkensä on mielestäni hyvää. Ainoa huomautus tulee selkeästi huolimattomuusvirheestä: drugstoren seinällä oli- -, kun puhe oli tietenkin apteeksta. Mutta muuten kiitokset hänelle!

Helmet- lukuhaasteessa Pieni elämä menee kohtaan 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta, sillä näitä suhteita on itse asiassa useampia.