keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Doerr: Davidin uni

Kirjan kansikuva
Anthony Doerr
Davidin uni
wsoy
suom Hanna Tarkka
Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe-teoksestaan tunnetun Anthony Doerrin esikoisromaani vuodelta 2004. Se on romaani rakkaudesta, pelosta ja anteeksiannosta. Kohtalon toteutumisesta ja toteutumattomuudesta. Lapsen elämästä ja kuolemasta.

David Winkler on romaanin alussa kolmikymppinen hydrologi, joka tapaa viehättävän naisen, Sandyn. He tutustuvat hiljalleen, ja lopulta karkaavat yhdessä Sandyn jättäen miehensä. Sandy synnyttää heille tyttären, mutta pian vauvan syntymän jälkeen David näkee enneunen tulvan nousemisesta. Unessa hän yrittää pelastaa heidät, mutta tyttö hukkuu silti. Koska David on aiemminkin nähnyt enneunia, hän päättää olla riskeeraamatta tyttärensä henkeä ja pakenee.

David on poissa yli kaksikymmentä vuotta, mutta sitten hän päättää lähteä selvittämään miten Sandyn kävi, ja kasvoiko Grace aikuiseksi. Vastaukset eivät vain löydy niin helposti että hän tekee päätöksen tulla hakemaan ne,


Teos lähtee melko hitaasti käyntiin, ja se pohjustaa tapahtumia todella kaukaa, vähän liiankin kaukaa. Lukija saa todistaa David Winklerin elämästä noin kolmekymmentä vuotta, mikä ei ole kovin tavanomainen määrä yhteen romaaniin. Kirjan loppuosa, jonka väittäisin olevan lukijan kannalta kiinnostavin, saadaan lukea tosiaankin vasta noin 25 vuoden päästä alusta.

"Pitävätkö unet saapuessaan ääntä? hän mietti. Pienintä mahdollista ääntä, samanlaista kuin syntyy ihmisalkion sikiämisestä tai lumihiutaeen osumisesta maahan?"

Teoksessa on tärkeitä sivujuonia ja -hahmoja, mikä on tavallaan virkistävää vaihtelua, sillä yleensä ne puuttuvat. Tässä kuitenkin merkityksen saa Davidin koko matka, ei niinkään punainen lanka Gracen, Davidin tyttären luota pois ja taas takaisin. Sen takia näitä sivujuonenkäänteitä oli välillä vähän raskasta lukea. Koko kirjan ajan David ajatteli lastaan, mutta puuhasi kuitenkin kaikkea muuta ennen kuin edes lähti etsimään tätä. Näinollen lukija hämmentyy kirjan todellisesta päämäärästä. Verrokkina mainittakoon vaikkapa John Greenin Arvoitus nimeltä Margo, jossa myös päähenkilö etsii läheistään: siinä Quentin lähtee heti selvittämään mitä Margolle on käynyt, tutkii ystävineen vihjeitä ja ajaa maan poikki löytääkseen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Ja siinä kyse oli vain teinirakkaudesta, ei omasta lapsesta.

"Winkler nousi pintaan. Naaliyahin silmät olivat auki mutta eivät räpytelleet, eikä hengityskään tahtonut käynnistyä. "Ei", Winkler äännähti. "Ei, ei. Ei, ei, ei", eikä hän kieltänyt vain tuota hetkeä vaan jokaisen sitä edeltävän, ajan kaikki talot ja sillat, oman sätkivän sydämensä, räjähtämäisillään olevat keuhkonsa; George DelPreten, Sandyn, Gracen - ja itsensäkin hän kieltäisi, kieltäisi kaiken säännönmukaisen rakenteen, sulautuisi mereen, pyörisi pienenä, erillisenä pilvenä jossakin sen syvyyksissä."

Kaiken kaikkiaan Davidin uni on kuitenkin oikein näppärä esikoisromaani. Se on monipuolinen ja polveileva, eikä jumitu varsinkaan kielensä ansiosta vain yhdelle tasolle. Koska se on Doerrin tuotannosta järjestyksessään vasta toinen, ja hänen viimeisin teoksensa on voittanut Pulitzer-palkinnon,  odotan innolla seuraavaa teosta luettavakseni.

Tässä vielä Anthony Doerrin tuotanto selkiyttämään:

The shell collector, novellikokoelma, 2002.
Davidin uni, romaani, 2004.
Four seasons in Rome: On twins, Insomnia and the biggest funeral in the history of the world, muistelma, 2007.
The Memory Wall, novellikokoelma, 2010.
Kaikki se valo jota emme näe, romaani, 2014.


"Winkler [David] ojentaisi kätensä pöytäliinan yli; ehkä Grace jopa antaisi hänen tarttua käteensä. He puhuisivat ajan taipuisuudesta, suhteellisuudesta, aavistuksista. Hän sanoisi uskovansa, että tapahtumia voitiin nähdä ennalta, että yhteen ainoaan hetkeen  tavallaan sisältyi tuhat vaihtoehtoa, että hän oli aina rakastanut tytärtään, silloinkin kun ei kestänyt rakastaa, että tämäkin oli ennalta määrättyä ja väistämätöntä, häneen poltettua, samaan tapaan kuin lumikiteen kuusi sivua oli upotettu sen atomeihin saakka."


Helmet-lukuhaasteessa Davidin uni menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden teoksen ja se on siis Kaikki se valo jota emme näe. Tästä pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Tartt: Tikli

Donna Tartt (s. 1963, Mississippi) on maailmankuulu kirjailija ja tunnettu erityisesti esikoisromaanistaan Jumalat juhlivat öisin, joka ilmestyi vuonna 1992. Hänen muut romaaninsa ovat Pieni ystävä (2003) ja tämä Tikli, josta hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013!
Kuvahaun tulos haulle tikli taulu
Donna Tartt
Tikli
suom. Hilkka Pekkanen
WSOY 2014

Tikli kertoo newyorkilaisesta Theosta, joka on 13-vuotiaana käymässä äitinsä kanssa taidemuseossa, kun siellä tapahtuu vakava räjähdys tappaen Theon äidin ja muita ihmisiä. Theo selviytyy nipin napin itse elävänä ulos pölyn ja sortuneiden seinien keskeltä, mutta yhtäkkiä maailmassa mikään ei käy järkeen. Museossa hän tapaa kuolevan miehen, joka pyytää Theoa viemään tämän sormuksen miehen yhtiökumppanille. Lisäksi sekavassa mielentilassaan Theo päätyy nappaamaan mukaansa pienen taulun, Carel Fabritiuksen 1600-luvulla maalaaman Tiklin. Theo lopulta vie sormuksen, ja silloin hän tutustuu entisöijä Hobieen. Poika ei kuitenkaan pysy pitkään New Yorkissa ennen kuin hänen isänsä tulee hakemaan hänet luokseen asumaan Las Vegasiin.

Isä on tehnyt työn uhkapelaamisesta, ja hän on paljon poissa kotoa pelireissuilla. Tämän ajan Theo on ilman vanhemman huolenpitoa, parhaan ja ainoan ystävänsä Borisin kanssa. Kahdestaan jääneet pojat pitävät itsestään huolta miten parhain taitavat, näpistävät ruokaa kaupasta, polttavat tupakkaa ja juovat limun puutteessa kaljaa autiomaan paahtavassa kuumuudessa.

Sattuman oikusta Theo joutuu kuitenkin palaamaan New Yorkiin, ja hänen tiensä erkanevat Borisista useiksi vuosiksi. Tänä aikana Theo aikuistuu asuen Hobien luona ja oppien tältä kaiken antiikkiesineistä sekä niiden myymisestä ja restauroinnista. Elämä kulkee jotenkuten uomissaan, kunnes eräs tarkkailija yhdistää pisteet ja huomaa maalauksen olevan Theolla, ja näin hän joutuu tukalaan tilanteeseen. Tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohti yllätysten seuratessa toisiaan.


Tikliä on mahdotonta kuvailla lyhyesti. Se on kasvutarina: päähenkilö Theon yli kymmenen vuoden aikuistumismatka ympäri Yhdysvaltoja keskiluokkien päivällispöydistä Vegasin aavikolle haistelemaan liimaa ja takaisin yksi maailman tunnetuimmista maalauksista salaisuutenaan.

Tartt onnistuu vangitsemaan lukijansa huomion ja viemään tämän kokonaan omaan maailmaansa; maailmaan, jossa kieli on runollista ja tapahtumia ei vain lätkäistä sellaisenaan lukijan eteen. Hänen kuvailunsa on henkeäsalpaavan kaunista:

"ja kun katsoimme toisiamme, minusta tuntui, että se hetki piirsi uudestaan tarkkarajaisesti ja lasinkirkkaasti esiin koko menneisyyden--"


Pidin siitä, kuinka tarinassa oli niin pituutta, syvyyttä kuin leveyttäkin. Theoa seurataan kolmetoistavuotiaasta noin 25-vuotiaaksi asti melkein vuosi vuodelta, välissä on vain muutama vuosi joisa ei kerrota. Theon päähän sukelletaan todella syvälle, mitään ei sensuroida. Theo ajattelee syvästi, kuin kuka tahasa meistä. Henkilöhahmot ovat syviä:

"- - mieleeni juolahti, että huolimatta Borisin silmäänpistävistä ja lukuisista vioista olin pitänyt hänestä ja viihtynyt hänen seurassaan melkein ensi hetkestä alkaen siksi, ettei hän pelännt koskaan. Elämässä tapasi harvoin ihmisiä, jotka liikkuivat maailmassa vapaasti ja tunsivat sitä kohtaan niin voimakasta ylenkatsetta ja samaan aikaan niin omituista ja järkkymätöntä uskoa siihen, mitä Boris oli lapsuudessamme sanonut planeetta Maaksi."


Kaiken muun hyvän lisäksi hienoa on, kuinka Tartt onnistuu tavoittamaan masennuksesta jotain olennaista:

 "--ja vaikka pimeys toisinaan hellitti sen verran, että pystyin näkemään ympäristöni, ja tutut muodot kiinteytyivät niin kuin makuuhuoneen kalusto aamunkoitteessa, helpotus oli aina vain tilapäinen, sillä aamu ei koskaan koittanut kunnolla, kaikki musteni aina ennen kuin ehdin hahmottaa ympäristöni, ja siinä minä taas hortoilin silmät täynnä mustetta pimeyden keskellä."


oma lukunsa on romaanin osien aluissa olevat lainaukset: esimerkiksi viidennen osan alussa lainataan Nietzscheä:
"Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen."


Helmet-lukuhaasteessa Tikli menee kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä se onsaanut inspiraatiota aiemmin mainitsemastani Fabritiuksen Tikli-maalauksesta.


Kuvahaun tulos haulle tikli taulu



lauantai 7. lokakuuta 2017

Yoon: Kaikki kaikessa

Kuvahaun tulos haulle nicola yoonKaikki kaikessa (alk. Everything, everyhting) on alkujaan Jamaikalta ja Brooklynistä lähtöisin olevan, nykyisin Los Anglesissa asuvan Nicola Yoonin esikoisteos. Se julkaistiin vuonna 2015, ja tänä keväänä siitä tehtiin Amandla Stenbergin ja Nick Robinsonin tähdittämä elokuva.


Maddy on vakavasti sairas, maailmalle allerginen tyttö. Hän viettää päivänsä steriileissä sisätiloissa sairaanhoitajansa ja äitinsä kanssa opiskellen ja lukien, ja on melko tyytyväinen, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen poika Olly on jotain täysin uutta, Maddyn elämän huterat rajat rikkovaa. Olly on elävä ja vauhdikas, Olly hyppii ja seisoo käsillään. Maddy tietää tulevansa rakastumaan Ollyyn, mutta voiko rakkaus toimia kuplan läpi, riskeeraamatta Maddyn henkeä?


 Teos lähtee liikkeelle melko kliseisestä kuvastosta: vitivalkosiessa kuplassa elävä, kiltti ja vähään tyytynyt tyttö tutustuu elämää ja seikkailua hengittävään poikaan. Maddyn kaikki vaatteetkin ovat valkoisia ja toistensa kopioita, ja hän alkaa käyttää värikkäitä ja eloisia vaatteita vasta kun hän rakastuu poikaan ja uskaltaa alkaa haaveilla. Elämän merkityksellisyyttä ei määritäkään sen pituus vaan kokemukset jotka ehtii kokea.

Nuoren sairaudesta ja rakastumisesta kertovana kirjana Kaikki kaikessa kuuluu samaan kategoriaan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa, mutta valitettavasti on todettava edellä mainitun häviävän huomattavasti Greenin romaanille. Vaikka en tarkoituksella aseta kirjoja paremmuusjärjestykseen, on helpompaa pohtia tätä teosta osana genreään, isompaa viitekehystä, joko nuortenkirjailijoiden esikoisteoksiin suhteuttaen tai teemojensa mukaan. Ja Greenin romaanissa päähenkilö Hazel puhuu sairaudestaan, hän muun muassa vertaa voimakkaasti itseään varmistamattomaan käsikranaattiin, ja hän pohtii monenlaisia asioita sairauteensa liittyen. Tässä teoksessa Maddy kuitenkin on tyytyväinen elämäänsä, hän ei edes kaipaa ulos tutkimaan maailmaa. Hän on hyväksynyt kohtalonsa, ja älykkyydestään huolimatta hän ei ole yhtään utelias esimerkiksi tutkimaan maailmaa ihan vaikkapa youtubevideoiden tai googlen katunäkymän avulla. Kuinka moni 18-vuotias tyytyy elämään tällaisessa kuplassa? Maddy ei kuitenkaan ole tuskainen, hänellä olisi energiaa jota suunnata ulospäin. Kuinka monelle 18-vuotiaalle riittää kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen?

Tarina oli valitettavasti melko yksiulotteinen. Hahmoja oli vain muutama, ja hekin olivat vähän etäisiä. Emme saa tietää sivuhenkilöiden vaiheista eikä heillä ole oikeastaan Maddyyn liittymättömiä aikeita, mitä nyt välillä ainoastaan mainitaan sairaanhoitaja Carlan kiukutteleva tytär Rosa tai Ollyn perheessä tapahtuva väkivalta. Teoksessa ei myöskään nostettu esiin mitään muita teemoja kuin sairastuminen, toisin kuin vaikkapa Will Grayson, Will Graysonissa on homous ja mielenterveysongelmat rakkaussuhteiden lisäksi, Dumplinissa on kehonkuvapohdintaa ihastumisen lisäksi ja Mikä kaikki voi mennä pieleen?-teoksessa käsitellään feminismiä ja vanhemman alkoholismia ihastumisen lisäksi. Tässä oli vain ja ainoastaan ihastuminen ja heppoisesti kuvattu sairaus. Maddy tuntuu epäinhimillisen vahvalta voidessaan vain päättää ettei halua ulkomaailmaan ja siten olematta tuntematta kipuakaan.

Teoksen loppupuolella on yksi suuri juonenkäänne, joka muuttaa kaiken, mutta on outoa ettei sen esilletulo johda mihinkään toimenpiteisiin. Tämä henkilö pääsee kuin koira veräjästä, ja se, ketä se koskee antaa anteeksi tuosta noin vain. Tämä tuntuu ihan yhtä epäuskottavalta kuin Maddyn mielenkiinnottomuus ulkomaailmaa kohtaan.

Valitettavasti tarinan yksiulotteisuus ulottuu myös ulkoasun tasolle: luvuilla on otsikot, ja ne ovat todella yksinkertaisia (Uimapuku, Tulehtunut, Muita maailmoja). Nuortenkirjallisuuden mestareiden esikoisteosten (Harry Potter ja viisasten kivi, Kaikki viimeiset sanat) tasolle tämä ei yllä, mutta huono kirja tämä ei kaikesta huolimatta ole, ja toivon ihmisten edelleen julkaisevan tarinoitaan ja kirjoittavan nuorille.

Helmet-lukuhaasteessa Kaikki kaikessa menee kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani, sillä se on todella nopealukuinen ja mielestäni sen voi lukea yhdessä päivässä tai vaikkapa viikonlopussa.


"Joten jos voisin muuttaa yhden hetken, minkä minä valitsisin? Ja johtaisiko se toivomaani lopputulokseen? Olisinko silti yhä Maddy? Olisinko asunut tässä talossa? Olisiko naapuriin muuttanut poika nimeltä Olly? Olisimmeko me rakastuneet? 
Kaaosteorian mukaan pienikin muutos alkuperäisissä olosuhteissa voi johtaa täysin ennakoimattomiin tuloksiin.- -
Minusta tuntuu, että jos vain tietäisin oikean hetken, voisin hajottaa sen osiinsa, molekyyli molekyyliltä, kunnes pääsisin ehjään ja olennaiseen ytimeen. Jos voisin purkaa sen ja ymmärtää sitä, voisin ehkä tehdä juuri oikean muutoksen.- -
Voisin ymmärtää, miten päädyin istumaan tälle katolle kaiken alussa ja lopussa."

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
suom. Helene Butzow
Tammi 2017

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bourne on englantilainen kirjailija, bloggaaja ja feministi. Hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja, joista on suomennettu Normaali-trilogian aloittava Oonko ihan normaali? ja nyt sen jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? Linkit ovat Gummeruksen kirjailijasivulle, Bournen blogiin ja Gummeruksen kirjasivuille.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on  kertomus Amberista, joka kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä, meni naimisiin perseleuka-Kevinin kanssa ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä äidin kanssa voisi muuttaa kaiken. Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, varsinainen sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, cheerleaderin täysi vastakohta, todella ihastua prom kingiin? Moisesta ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.


Teos oli mielenkiintoinen yhdistelmä tavallista nuortenkirjakuvastoa melontaretkistä iltanuotioon ja uusien ystävien saamisesta ja pikkuveljen kanssa tappelemisesta "toivottomaan" ihastukseen ja kuitenkin isoja, tärkeitä teemoja kuten feminismiä ja rehellistä kuvausta vanhemman alkoholismista.

"Mä olen aina halunnut tulla käymään Englannissa, joten mä pommitan sua kysymyksillä huomenna vastapalvelukseksi..."
Hän näki ilmeeni. "...älä huolestu, mä tiedän jo perusjutut. Englanti on muutakin kuin Lontoo, ja te kaikki ette vietä aikaa kuningattaren kanssa."
Virnistin ja pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
"Vain sunnuntaisin. Hän on kiireinen muulloin."

En muista ihan heti lukeneeni tällaista nuortenkirjaa. Feminismiä ei ole ennen tuotu näin selvästi esille, päähenkilö Amber pitääkin kahden parhaan ystävänsä kanssa säännöllisesti kokoutuvaa "Vanhojenpiikojen" feministipiiriä, ja tämä aate on hänelle yksi tärkeä osa identiteettiä. Bourne myös kuvaa oivallisesti vanhemman juomisesta ja siitä irrottatumisen yrittämisestä nuoressa syntyviä reaktioita. Hän osaa sanallistaa loistavasti nämä ristiriitaiset ja ahdistavat tunteet, joihin valitettavasti moni nuori osaa samaistua.

"Se poltti kurkkuani, korvensi tien alas mahaani, jähmettäen sen välittömästi. Sitä minä halusin. Tuntui hyvältä, että  se sattui. Että oli olemassa yksinkertaista fyysistä kipua, jolle oli yksinkertainen fyysinen selitys- toisin kuin tämä kieroutunut selittämätön kivun vääntö sisuksissani- - "

Amberin äiti on tosiaan muuttanut uuden miehensä perässä uudelle mantereelle, ja jättänyt Amberin asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse, ja kirjan alkaessa on mennyt kaksi vuotta siitä kun Amber on nähnyt äitinsä viimeksi. Tästä aiheutuu tytölle suuria hylätyksi tulemisen tunteita, mikä vaikeuttaa Amberin ihmissuhteita. Kiitän edelleen Bournea kaiken tämän vaikean hienosta sanoittamisesta. Hän löytää sanat tälle inhimilliselle, vaikeasti selitettävälle tunteelle.

"Ja minun tyhmään sydämeeni sattui, ja kaikki hyvä mieli katosi.
Niin kuin aina käy. Kun vahingossa päästää ihmisen lähelle."

"Ja... mä luulen, että mä en kestäisi että mua sattuu... Musta tuntuu niin kuin mut olisi tehty lasista jo muutenkin."


Parasta kaikessa tässä kivunkuvauksessa on kuitenkin se, kuinka Bourne  tekee Amberista tarinan sankarin: pelostaan ja nuoresta iästään huolimatta hän pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja nousemaan hänelle haitallisten asioiden yläpuolelle; Amber pystyy saavuttamaan rauhan ja vapauden elää omaa elämäänsä.

Teokseen olisin ehkä kaivannut vielä vähän tarkempia ja syvempiä huomioita, mutta toisaalta on muistettava sen kohderyhmä, sanotaanko noin 13-17-vuotiaat. Tällöin on ihan ok että kirja pysyy nuorille helposti luettavana. Kieli sisälsi myös paljon huumoria, mikä sopivasti kevensi rankkoja teemoja.


Kyle raapi niskaansa eikä korjannut minua. "Mä sain stipendin."
"Ai jalkapallostipendin tai jotain? Niinku, Forrest Gump?"
Lisää naurua. "Ei, ihan vaan tavallisen fiksujen stipendin."

"Ja tyttö, Bryony- - hän oli brunettiversio Melodysta - pelkkiä jalkoja ja kiiltävää tukkaa. Ja minä olin jo tuomitsemaisillani hänet, kun hän sanoi: "Mä olen niin vihainen, että ne poistivat Luihuisen, mä tarkoitan, Kalkaros oli, niinku, paras", kävellessään luoksemme, ja minä opin läksyn, ettei ihmisiä saanut tuomita ennen kuin on selvittänyt, ovatko he lukeneet Harry Potteria."


Holly Bourne
Mikä kaikki voi mennä pieleen?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017

Helmet-lukuhaasteessa Mikä kaikki voi mennä pieleen? menee kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, sillä siinä istutaan iltanuotiolla, käydään melontaretkellä ja vaelletaan Yosemiten kansallispuistossa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.


Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.


Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle


Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 


Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.


Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virheArvoitus nimeltä MargoKaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Donoghue: Huone

Huone (alk. The Room) on Irlannista kotoisin olevan, nykyään Kanadassa asuvan Emma Donoghuen setsemäs romaani. Se kertoo viisivuotiaan Jackin silmin hänen ja Äidin elämästä pienessä puutarhavajassa, jossa heitä pidetään vankeina. Jack ei tiedä sitä, ja hän luulee, että Huone on koko maailma.


"Äiti sanoo että ihmiset on täällä Cumberlandin klinikalla koska ne on vähän pipejä päästään mutta ei paljon. Jotkut on niin huolissaan ettei pysty nukkumaan tai syömään ja jotkut pesee liikaa käsiään, en tiennyt että voi pestä liikaa. Jotkut on lyöneet päänsä eikä tiedä enää, keitä ne on, ja jotkut on koko ajan surullisia tai naarmuttaa käsivarsiaan jopa veitsillä, en ymmärrä miksi. Lääkärit ja hoitajat ja Pilar ja näkymättömät siivoojat ei ole pipejä, ne on täällä auttamassa. Äiti ja minäkään ei olla sairaita, me vain levätään täällä vähän aikaa- -"


Viisivuotiaan kertomana järkyttävä tarina saa vielä uudenlaista syvyyttä, lapsiparka kun ei tiedä paremmasta, lukijan kuitenkin huomatessa miten äiti sinnittelee luodakseen Jackille inhimillisen elämän. On langasta ja kananmunankuorista tehty käärme, muutamat moneen kertaan luetut lastenkirjat ja säännölliset rutiinit.


Donoghue onnistuu loistavasti luomaan lukijan silmien eteen avautuvan maailman, joka on niin kovin tosi kaikkine yksityiskohtineen ja moniulotteisine hahmoineen. Tämä maailma on synkkä, mutta myös rakkaudentäyteinen ja toivoa pilkahteleva.



Emma Donoghue
Huone
suom. Sari Karhulahti
Tammi


Helmet-lukuhaasteessa Huone täyttää kohdan 21. Sankaritarina, koska näen Jackin suurena sankarina.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicker
Baltimoren sukuhaaran tragedia
suom. Kira Poutanen
Tammi
Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta- romaanistaan tunnetun Joel Dickerin toinen suomennettu teos. Täältä pääset lukemaan blogikirjoitukseni Harry Quebert-romaanista.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ilmestynyt vuonna 2015, ja sen on suomentanut Tammelle Kira Poutanen vuonna 2016. Romaanin päähenkilönä on Harry Quebertista tuttu Marcus Goldman ennen kirjallista läpimurtoaan ja huimaan suosioon kavunnutta uraansa. Nyt hän on vielä aloitteleva kirjailija, joka elää muistoissaan vuosientakaista Tragediaa.

Marcus Goldman on kotoisin Montclairista tavallisesta, työväenluokkaisesta perheestä, mutta hänen isänsä veli Saul-setä ja tämän vaimo Anita-täti ovat varakkaita ja tasokkaita, menestyviä ja kadehdittuja. Heillä on suuri koti, uusi auto ja Saulilla maine lyömättömänä juristina. On lomaosake siellä ja kakkoskoti täällä sekä isovanhempien suosio. Kun Marcus siis vierailee Baltimoressa Saul-sedän, Anita-tädin ja serkkujensa ja parhaiden ystäviensä Hillellin ja Woodyn luona, on elämä niin makoisaa kuin vain olla ja voi.

Aina Tragediaan asti.

Lukijalle paljastuu vasta aivan kirjan loppupuolella tämä suuri Tragedia, jonka seurauksena Woody jäi kiinni dopingista ja menetti ammattilaisuran amerikkalaisen jalkapallon parissa, Anita-täti jäi väärinkäsityksen takia kuorma-auton alle, talot piti myydä, Saul menetti uransa ja joutui muuttamaan muualle ja Hillel ja Woody kokivat vielä äitiäänkin hirvittävämmän kohtalon.

Teoksessa liikutaan useammalla aikatasolla: Marcuksen lapsuudessa ja nuoruudessa, heti Tragedian jälkeisessä ajassa, muutama vuosi siitä eteenpäin, muutama vuosi nykyisestä taaksepäin ja nykyajassa, kahdeksan vuotta Tragedian jälkeen.

Kirjassa oli siis paljon takaumia, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta ne eivät toimineet. Olisi ollut selkeämpää jos olisi ollut vain yksi mennyt aika johon aina palattiin nykytodellisuudesta, mutta eri tapahtuma-aikoja oli paljon, ja kaikista kerrottiin pirstaleisesti. Kun kauimmassa ajassa paljastettiin jotain, hypättiin hetkeksi takaisin nykytodellisuuteen ja siitä jonnekin keskelle jossa tapahtui jotain ihan muuta. Tavallaan voisi siis jopa sanoa, että teoksessa on monta yhtä aikaa etenevää tarinaa: kauimpana päähenkilö Marcus on lapsi ja leikkii serkkujensa kanssa ihailemiensa Baltimoren sukulaisten luona, jossain välimaailmassa jokin tuntematon Tragedia on tapahtunut, ja Marcus viettää paljon aikaa Baltimoren Saul-sedän luona, joka jostain syystä on kuitenkin menettänyt kaiken, ja nykyajassa Saul-setäkin on kuollut jo, ja Marcus kohtaa menneisyytensä kohtaamalla yllättäen senaikaisen tyttöystävänsä. Muistiinpanovälineitä tai vähintään keskittynyttä huomiokykyä siis tarvitaan teoksen parissa.

Tarinassa on valitettavasti melko paljon kliseitä ja hahmoista on vaikeaa saada otetta kuvan ollessa melko kaksiulotteinen.

Tässä kiteytyy kliseisyys: eikö palkittu kirjailija oikeasti pystynyt parempaan?

"Kun tuona päivänä ajoin Kevinin talon portista ulos, en huomannut kadulle pysäköityä mustaa pakettiautoa enkä miestä, joka tarkkaili minua ohjauspyörän takaa.
Lähdin matkaan, mies seurasi minua."

Onneksi teoksessa myös pilkahteli huumoria, johon ainakin minä pystyin tarttumaan:

- Mitä kirjoitat?
-Kirjaan ylös epäilyttäviä merkkejä. Hullu lenkkeilijänainen, pesukarhut...


- Voisin ajaa nurmikkonne, jos haluatte.
- En tarvitse nurmikonleikkausapua.
Woody yritti uudestaan. Hänestä nurmikon ajaminen oli loistava idea. 
- Ette varmaan, mutta minä leikkaan ruohikon täydellisesti. Saatte aivan upean nurmikon.
- Nurmikkoni on jo loistavassa kunnossa. Miksi et ole koulussa?
- Nurmikkonne takia, herra Goldman. Minusta olisi hurjan hauskaa ajaa nurmikkonne kiitokseksi ystävällisyydestänne.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 26. Sukutarina, koska sitä jos mitä se todellakin on.