tiistai 23. toukokuuta 2017

Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Butzow
WSOY
Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin esikoisteos on nimeltään Kaikki viimeiset sanat (alk. Looking for Alaska). Luin sen, ja vau mikä kirja! Kirjan lopetettuani olin aivan hengästynyt kun olin elänyt käänteet niin tiivisti hahmojen mukana.

Teos on kaikkien muidenkin Greenin teosten mukaisesti nuortenkirja, ja se käsittelee nuorille jokapäiväisiä aiheita, kuten rakkaus, ystävyys, ihastuminen ja yhteenkuuluvuus, mutta siinä on myös filosofisempaa pohdintaa.

Tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, ja oli mukavaa lukea tarinaa kun miljöö oli suljettu: se mahdollisti monia tempauksia hahmojen asuessa yhdessä ja näin nähdessään toisiaan päivittäin. Tapahtumia tosin olisi tosin voinut olla mukana vähän enemmän, ja varsinkin hahmokattaus olisi voinut olla laajempi (verratkaa vaikka Harry Potteriin jossa on tuhat ja yksi hahmoa ja sivujuonta).

"Matikan valmistavan kurssin ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseen oli enää kaksi päivää, joten Alaska keräsi kuusi matikanlukijaa, joita ei laskenut snobeiksi, ja pakkasi meidät kaikki pieneen kaksioviseen autoonsa.- - Vajaan viiden kilometrin matka McDonaldsiin taittui nopeasti joskin hyvin suruttomasti, tilasimme seitsemän isoa annosta rankalaisia ja menimme nurmikolle istumaan. Istuimme piirissä ranskalaisannosten ympärilä, ja Alaska opetti tupakka suussa."

Kaikki viimeiset sanat on kaunis esikoisteos; yhdistelmä arkipäiväisyyttä ja syvempää pohdintaa symbolismeista.

"- - en ehtinyt päästää ääntäkään, kun Alaska sanoi: "Labyrintissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta."
"Ahaa, okei. Mistä sitten?"
"Kärsimyksestä", hän sanoi. "Siitä että tekee väärin ja joutuu vääryyksien kohteeksi. Ongelma on juuri siinä. Bolivar puhui tuskasta, ei elämästä eikä kuolemasta. Miten kärsimyksen labyrintista pääsee pois?" "

Tarina on herkkä ja koskettava, sillä kirjassa käy jotakin joka muuttaa kaiken ja laittaa nuoret miettimään elämänsä uusiksi.


"Uskon, että olemme enemmän kuin osiemme summa."


Helmet-lukuhaateessa Kaikki viimeiset sanat menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Kirjoitukseni muista John Greenin kirjoista löydät täältä:
Arvoitus nimeltä Margo, Teoria Katherinesta ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

torstai 11. toukokuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen
Astrid Lindgren:
Tämä päivä, yksi elämä
suom. Kari Koski
Hei taas kaikki! Tällä kertaa olen lukenyt Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Tove Janssonin elämäkerran ja Pekka Vasalan omaelämäkerran, joten tämä oli mukavaa vaihtelua muuten niin proosapainoitteiseen lukemiseeni. Muita ihmisiä, joiden elämäkerrat haluaisin lukea ovat esimerkiksi Usain Bolt, Barack Obama, Hillary Clinton, Steve Jobs, Walt Disney ja Zlatan Ibrahimovic.

Idean lukea Astrid Lindgrenin elämäkerran sain yliopiston ruotsinkurssilta. Eräs esitelmä käsitteli häntä, ja tajusin lukeneeni lapsena paljonkin hänen kirjojaan, kuten Pepin ja Eemelin, mutta myös Lotan ja Melukylän lapset. Sen takia päätin haluavani selvittää hänestä kaiken muunkin.

Astrid Lindgren on varmasti joka ikisen pohjoismaalaisen ihmisen tuntema ja rakastama lastenkirjailija. Mutta miten Peppi Pitkätossu ja Vaahteranmäen Eemeli syntyivät?

Astrid Lindgren, omaa sukuaan Ericsson, tuli raskaaksi vain 18-vuotiaana esimiehelleen, naimisissa olleelle miehelle. Aviottomasta lapsesta olisi syntynyt skandaali 20-luvun ruotsalaisessa pikkukylässä, joten nuori Astrid lähti Tukholmaan ja lopulta Tanskaan synnyttämään. Hän ei pystynyt heti huolehtimaan lapsestaan, joten Lars-poika vietti ensimmäiset kolme elinvuottansa sijaisvanhempien luona ja hetken Astridin vanhemmilla ennen kuin äiti ja poika pystyivät lopulta asumaan yhdessä.

Opin valtavasti Astrid Lindgrenistä, ja minut yllätti esimerkiksi hänen myöhemmän ikänsä poliittinen aktiivisuus. Hän touhusi koko ajan jotain, kirjoitti kirjoja kirjojen perään, esiintyi, osallistui ja vaikutti. Kirjassa kuitenkin kerrotaan hänen kärsineen yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta; tämä tuli minulle yllätyksenä. Avioliiton ongelmista ja poikansa ikävästä huolimatta hän aina selvisi lopulta kaikesta ja pystyi olemaan todella tuottelias ja aktiivinen. Hän teki kustannustoimittajan töitä, vastasi ihailijoidensa lähettämiin kirjeisiin, kirjoitti päiväkirjaa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa perheensä ja ystäviensä kanssa.

"Kun Astrid Lindgren oli vuonna 1977 Motalassa juhlistamassa radioaseman syntymäpäivää, hän kapusi valokuvaajien suureksi riemuksi houkuttelevaan radiomastoon. Ja 70-vuotiaana hän valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä leikkisän ja julkisuustemput hallitsevan Elsa Oleniuksen kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun."

Suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, Lindgren on todellinen voimanainen ja mahtava esikuva!

Helmet-lukuhaasteessa Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä menee luonnollisesti kohtaan 36. Elämäkerta.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Lipasti & Korhonen: Elovena-tyttö

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipasti
Roope Lipasti
Karoliina Korhonen
Elovena-tyttö
Elovena-tyttö on lietolaisen, tuotannoltaan monipuolisen kirjailijan ja kolumnistin Roope Lipastin kirjoittama ja Finnish nightmares-sarjakuvistaan tutun Karoliina Korhosen kuvittama "suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille". Se on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirja, eli sitä jaettiin muiden kirjaostosten yhteydessä yhden viikonlopun ajan huhtikuun loppupuolella. Postaukseni Kirjan ja ruusun päivästä löydät tästä.

Teos on, kuten kirjailija itsekin sitä kuvailee tässä Ylen jutussa, varsinainen sekoilukohellusromaani. Siinä tuikitavallisen suomalaisen Pekan naapuriin muuttaa ulkomaalainen mies, ja Pekka päättää auttaa tätä kotiutumaan Suomeen. Tiedä mitä kauhuja tämä on siellä jossain kaukana joutunut kokemaan, toinen jalkakin kun on amputoitu. Pekka lähtee Jussufin kanssa ajamaan kohti Rovaniemeä tarkoituksena löytää Jussufin aiemmin tapaama Marja, mutta matkaan tulee muutama mutka käsittäen niin käsirysyn etsivän nuorisotoimen kanssa kuin hirvipeijaisetkin naisporukan mukana. Marja on auttanut Jussufia pommi-iskun jälkeen, ja siksi Jussuf haluaa tavata hänet uudestaan. Muistoksi Marjasta hän on tatuoinut jalantynkäänsä elovena-tytön, joka kiinnittääkin Pekan huomion heidän ensikohtaamisellaan.

Kirjassa on ilahduttavaa huumoria suomalaisuudesta: mukaan vedetään niin jonottamiskulttuuri, pitkä talvi, henkilökohtainen tila kuin byrokratiakin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos kaipaat pientä huumoriruisketta arkeesi!

Karoliina Korhosen kuvitukset rytmittävät mukavasti romaania ja tuovat siihen lisää painoarvoa, pisteen i:n päälle. Kerrassaan mahtava yhdistelmä! Ylipäätään suomalaisuus Kirjan ja ruusun päivän teoksen teemana näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna on lähes ainoa oikea valinta teemaksi.


"Ilman vietävää ei yllätyskylään mennä, joten aioin leipoa mustikkapiirakan. Se saa unohtamaan kidutuksen, toisin kuin esimerkiksi silakkalaatikko, jolla on päinvastainen vaikutus. Siitäkin huolimatta molemmat ovat kunnollista suomalaista superruokaa. Puhtaasta luonnosta ja kirkkaista suomalaisista vesistä hankittuja. Paitsi tietenkin piirakka."


Elovena-tyttö menee Karoliina Korhosen kuvitusten ansiosta Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Paasilinna: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna on yksi tunnetuimmista suomalaisista kirjailijoista, onhan hän kirjoittanut yli 30 teosta joita on sittemmin käännetty lähes 50 kielelle, ja joista on tehty elokuva- ja teatterisovituksia. Kansainälisesti Paasilinnan teoksia on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta! Jäniksen vuosi on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 1975, ja senkin oikeudet on myyty yli 30 kielialueelle, ja valittiinpa teos WSOY:n Suomi 100- juhlavuoden 12-klassikkoa-sarjaankin.

Jäniksen vuosi on sekä veijariromaani että matkakertomus. Se on tarina Vatasesta, joka törmää maalla juttukeikalla autolla jäniksenpoikaseen, ja lähdettyään tarkastamaan eläimen vointia hän päättääkin olla palaamatta autoon sanomalehden valokuvaajan kyytiin. Vatanen jättää työnsä, vaimonsa ja vanhan elämänsä ja lähtee jäniksenpoika kainalossaan kulkemaan metsään minne nenä näyttää. Tällä matkalla Vatanen ajautuukin seikkailusta toiseen: aina kiskomaan lehmää ylös suonsilmäkkeestä pohjoiseen sotaharjoituksiin, karhunkaatoon ja korpinmetsästykseen.

Teos muistutti minua Jonas Jonassonin veijariromaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, tässä oli vähän samankaltaisia kommelluksia. Jäniksen vuosi on kuitenkin vähän riisutumpi, Satavuotiaassa tapahtumat ja kohtaamiset vedetään kunnolla överiksi aina atomipommista lemmikkonorsuun ja päiväkahveihin presidentti Nixonin kanssa.

Romaani oli hyvin lyhyt ja nopealukuinen, kieli oli konstailematonta ja helposti ymmärrettävää. Kiireettömyys, leppoisuus ja oravanpyörästä irtautuminen ovatkin vuosikymmenestä toiseen kestäviä universaaleja teemoja.

"Aamulla Vatanen heräsi virkeänä. Kello oli kahdeksan. Hannikaisen laveri oli tyhjä. Kalamiehet olivat kai heränneet hetkeä aikaisemmin, ulkona he virittelivät kynsitulia. Kahvipannu ripustettiin keitinselkään, Hannikainen kaatoi muovipussista voirinkeleitä. Kahlaajat huutelivat järvellä. Veden yllä makasi aamusumu, tulisi kirkas päivä."

Aiheeseen liittyvä kuva
Arto Paasilinna
Jäniksen vuosi
Gummerus
1975

Helmet- lukuhaasteessa sijoitan Jäniksen vuoden kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Tänään on Kirjan ja ruusun päivä, ja sitä on juhlittu espanjalaisen kirjailijan Vicente Clavel Andresin ideasta lähtöisin jo vuodesta 1930. 23. huhtikuuta valittiin päiväksi sen ollessa tärkeä kirjallisuudelle Miguel de Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivänä. Päivän nimen kerrotaan tulevan Pyhän Yrjänän legendasta: Pyhä Yrjö pelasti prinsessan lohikäärmeeltä ja tämän surmatun lohikäärmeen verestä olisi versonut punaisia ruusuja. Tämän perinteen mukaan mies on antanut naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan.

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipastiUNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän vuonna 1995 kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi: kirjoja juhlitaan yhteenkuuluvuuden, vapauden ja rauhan symboleina. Suomessa taas on vuodesta 2012 lähtien valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija, joka kirjoittaa päivää varten kirjan. Tätä erikoisteosta saa yleensä vain pari päivää samalla kun ostaa muita kirjoja. Tällä erikoisteoksella kirjakauppiaat haluavat juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaan kulttuuriperinteen välittäjänä ja korostaa kirjan roolia yhteiskunnalliseten ilmiöiden kertojina.

Tänä vuonna tämä erikoisteos on Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Teos pohtii suomalaisuutta päähenkilö Pekan yrittäessä kotouttaa naapuriin muuttaneen ulkomaalaisen miehen. Kirjasta kuitenkin lisää muutaman päivään päästä ehdittyäni lukemaan sen!

Kuvahaun tulos haulle tikliMinä osallistuin tänä vuonna shoppailemalla Donna Tarttin Tiklin ja Antoine de Saint-Exuperyn klassikon Pikku prinssin. Aloitin lukemaan Tikliä pari vuotta sitten, mutta luku-urakkani jäi kesken kun minun piti palauttaa teos kirjastoon. Pitkään harkitsin että olisin ostanut sen omaksi ja näin viimeistelisin sen kaikessa rauhassa, mutta neljänkympin tienoilla pyörivä hinta oli liian suolainen yhdestä kirjasta maksettavaksi. Nyt kuitenkin löysin sen sattumalta paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta tarjoushyllystä parillakympillä, joten en voinut jättää sitä enää sinne!

Kuvahaun tulos haulle pikku prinssiPikku prinssin olen lukenut muutama vuosi sitten, ja pari päivää sitten keksin että voisi olla hyvä idea ostaa se omaksi ja lukea uudestaan. Hyvä ostos kieltämättä, Pikku Prinssi on kuitenkin kirja jonka ehdottomasti pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä!

Lähteet: http://kirjaruusu.fi/tietoa-kirjan-ja-ruusun-paivasta/
http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow
Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.


"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."



Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Kuvahaun tulos haulle the tale of love and darknessTeos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista
koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."



Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.