keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bourne on englantilainen kirjailija, bloggaaja ja feministi. Hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja, joista on suomennettu Normaali-trilogian aloittava Oonko ihan normaali? ja nyt sen jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? Linkit ovat Gummeruksen kirjailijasivulle, Bournen blogiin ja Gummeruksen kirjasivuille.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on  kertomus Amberista, joka kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä, meni naimisiin perseleuka-Kevinin kanssa ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä äidin kanssa voisi muuttaa kaiken. Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, varsinainen sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, cheerleaderin täysi vastakohta, todella ihastua prom kingiin? Moisesta ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.


Teos oli mielenkiintoinen yhdistelmä tavallista nuortenkirjakuvastoa melontaretkistä iltanuotioon ja uusien ystävien saamisesta ja pikkuveljen kanssa tappelemisesta "toivottomaan" ihastukseen ja kuitenkin isoja, tärkeitä teemoja kuten feminismiä ja rehellistä kuvausta vanhemman alkoholismista.

"Mä olen aina halunnut tulla käymään Englannissa, joten mä pommitan sua kysymyksillä huomenna vastapalvelukseksi..."
Hän näki ilmeeni. "...älä huolestu, mä tiedän jo perusjutut. Englanti on muutakin kuin Lontoo, ja te kaikki ette vietä aikaa kuningattaren kanssa."
Virnistin ja pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
"Vain sunnuntaisin. Hän on kiireinen muulloin."

En muista ihan heti lukeneeni tällaista nuortenkirjaa. Feminismiä ei ole ennen tuotu näin selvästi esille, päähenkilö Amber pitääkin kahden parhaan ystävänsä kanssa säännöllisesti kokoutuvaa "Vanhojenpiikojen" feministipiiriä, ja tämä aate on hänelle yksi tärkeä osa identiteettiä. Bourne myös kuvaa oivallisesti vanhemman juomisesta ja siitä irrottatumisen yrittämisestä nuoressa syntyviä reaktioita. Hän osaa sanallistaa loistavasti nämä ristiriitaiset ja ahdistavat tunteet, joihin valitettavasti moni nuori osaa samaistua.

"Se poltti kurkkuani, korvensi tien alas mahaani, jähmettäen sen välittömästi. Sitä minä halusin. Tuntui hyvältä, että  se sattui. Että oli olemassa yksinkertaista fyysistä kipua, jolle oli yksinkertainen fyysinen selitys- toisin kuin tämä kieroutunut selittämätön kivun vääntö sisuksissani- - "

Amberin äiti on tosiaan muuttanut uuden miehensä perässä uudelle mantereelle, ja jättänyt Amberin asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse, ja kirjan alkaessa on mennyt kaksi vuotta siitä kun Amber on nähnyt äitinsä viimeksi. Tästä aiheutuu tytölle suuria hylätyksi tulemisen tunteita, mikä vaikeuttaa Amberin ihmissuhteita. Kiitän edelleen Bournea kaiken tämän vaikean hienosta sanoittamisesta. Hän löytää sanat tälle inhimilliselle, vaikeasti selitettävälle tunteelle.

"Ja minun tyhmään sydämeeni sattui, ja kaikki hyvä mieli katosi.
Niin kuin aina käy. Kun vahingossa päästää ihmisen lähelle."

"Ja... mä luulen, että mä en kestäisi että mua sattuu... Musta tuntuu niin kuin mut olisi tehty lasista jo muutenkin."


Parasta kaikessa tässä kivunkuvauksessa on kuitenkin se, kuinka Bourne  tekee Amberista tarinan sankarin: pelostaan ja nuoresta iästään huolimatta hän pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja nousemaan hänelle haitallisten asioiden yläpuolelle; Amber pystyy saavuttamaan rauhan ja vapauden elää omaa elämäänsä.

Teokseen olisin ehkä kaivannut vielä vähän tarkempia ja syvempiä huomioita, mutta toisaalta on muistettava sen kohderyhmä, sanotaanko noin 13-17-vuotiaat. Tällöin on ihan ok että kirja pysyy nuorille helposti luettavana. Kieli sisälsi myös paljon huumoria, mikä sopivasti kevensi rankkoja teemoja.


Kyle raapi niskaansa eikä korjannut minua. "Mä sain stipendin."
"Ai jalkapallostipendin tai jotain? Niinku, Forrest Gump?"
Lisää naurua. "Ei, ihan vaan tavallisen fiksujen stipendin."

"Ja tyttö, Bryony- - hän oli brunettiversio Melodysta - pelkkiä jalkoja ja kiiltävää tukkaa. Ja minä olin jo tuomitsemaisillani hänet, kun hän sanoi: "Mä olen niin vihainen, että ne poistivat Luihuisen, mä tarkoitan, Kalkaros oli, niinku, paras", kävellessään luoksemme, ja minä opin läksyn, ettei ihmisiä saanut tuomita ennen kuin on selvittänyt, ovatko he lukeneet Harry Potteria."


Holly Bourne
Mikä kaikki voi mennä pieleen?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017

Helmet-lukuhaasteessa Mikä kaikki voi mennä pieleen? menee kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, sillä siinä istutaan iltanuotiolla, käydään melontaretkellä ja vaelletaan Yosemiten kansallispuistossa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.


Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.


Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle


Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 


Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.


Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virheArvoitus nimeltä MargoKaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Donoghue: Huone

Huone (alk. The Room) on Irlannista kotoisin olevan, nykyään Kanadassa asuvan Emma Donoghuen setsemäs romaani. Se kertoo viisivuotiaan Jackin silmin hänen ja Äidin elämästä pienessä puutarhavajassa, jossa heitä pidetään vankeina. Jack ei tiedä sitä, ja hän luulee, että Huone on koko maailma.


"Äiti sanoo että ihmiset on täällä Cumberlandin klinikalla koska ne on vähän pipejä päästään mutta ei paljon. Jotkut on niin huolissaan ettei pysty nukkumaan tai syömään ja jotkut pesee liikaa käsiään, en tiennyt että voi pestä liikaa. Jotkut on lyöneet päänsä eikä tiedä enää, keitä ne on, ja jotkut on koko ajan surullisia tai naarmuttaa käsivarsiaan jopa veitsillä, en ymmärrä miksi. Lääkärit ja hoitajat ja Pilar ja näkymättömät siivoojat ei ole pipejä, ne on täällä auttamassa. Äiti ja minäkään ei olla sairaita, me vain levätään täällä vähän aikaa- -"


Viisivuotiaan kertomana järkyttävä tarina saa vielä uudenlaista syvyyttä, lapsiparka kun ei tiedä paremmasta, lukijan kuitenkin huomatessa miten äiti sinnittelee luodakseen Jackille inhimillisen elämän. On langasta ja kananmunankuorista tehty käärme, muutamat moneen kertaan luetut lastenkirjat ja säännölliset rutiinit.


Donoghue onnistuu loistavasti luomaan lukijan silmien eteen avautuvan maailman, joka on niin kovin tosi kaikkine yksityiskohtineen ja moniulotteisine hahmoineen. Tämä maailma on synkkä, mutta myös rakkaudentäyteinen ja toivoa pilkahteleva.



Emma Donoghue
Huone
suom. Sari Karhulahti
Tammi


Helmet-lukuhaasteessa Huone täyttää kohdan 21. Sankaritarina, koska näen Jackin suurena sankarina.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicker
Baltimoren sukuhaaran tragedia
suom. Kira Poutanen
Tammi
Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta- romaanistaan tunnetun Joel Dickerin toinen suomennettu teos. Täältä pääset lukemaan blogikirjoitukseni Harry Quebert-romaanista.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ilmestynyt vuonna 2015, ja sen on suomentanut Tammelle Kira Poutanen vuonna 2016. Romaanin päähenkilönä on Harry Quebertista tuttu Marcus Goldman ennen kirjallista läpimurtoaan ja huimaan suosioon kavunnutta uraansa. Nyt hän on vielä aloitteleva kirjailija, joka elää muistoissaan vuosientakaista Tragediaa.

Marcus Goldman on kotoisin Montclairista tavallisesta, työväenluokkaisesta perheestä, mutta hänen isänsä veli Saul-setä ja tämän vaimo Anita-täti ovat varakkaita ja tasokkaita, menestyviä ja kadehdittuja. Heillä on suuri koti, uusi auto ja Saulilla maine lyömättömänä juristina. On lomaosake siellä ja kakkoskoti täällä sekä isovanhempien suosio. Kun Marcus siis vierailee Baltimoressa Saul-sedän, Anita-tädin ja serkkujensa ja parhaiden ystäviensä Hillellin ja Woodyn luona, on elämä niin makoisaa kuin vain olla ja voi.

Aina Tragediaan asti.

Lukijalle paljastuu vasta aivan kirjan loppupuolella tämä suuri Tragedia, jonka seurauksena Woody jäi kiinni dopingista ja menetti ammattilaisuran amerikkalaisen jalkapallon parissa, Anita-täti jäi väärinkäsityksen takia kuorma-auton alle, talot piti myydä, Saul menetti uransa ja joutui muuttamaan muualle ja Hillel ja Woody kokivat vielä äitiäänkin hirvittävämmän kohtalon.

Teoksessa liikutaan useammalla aikatasolla: Marcuksen lapsuudessa ja nuoruudessa, heti Tragedian jälkeisessä ajassa, muutama vuosi siitä eteenpäin, muutama vuosi nykyisestä taaksepäin ja nykyajassa, kahdeksan vuotta Tragedian jälkeen.

Kirjassa oli siis paljon takaumia, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta ne eivät toimineet. Olisi ollut selkeämpää jos olisi ollut vain yksi mennyt aika johon aina palattiin nykytodellisuudesta, mutta eri tapahtuma-aikoja oli paljon, ja kaikista kerrottiin pirstaleisesti. Kun kauimmassa ajassa paljastettiin jotain, hypättiin hetkeksi takaisin nykytodellisuuteen ja siitä jonnekin keskelle jossa tapahtui jotain ihan muuta. Tavallaan voisi siis jopa sanoa, että teoksessa on monta yhtä aikaa etenevää tarinaa: kauimpana päähenkilö Marcus on lapsi ja leikkii serkkujensa kanssa ihailemiensa Baltimoren sukulaisten luona, jossain välimaailmassa jokin tuntematon Tragedia on tapahtunut, ja Marcus viettää paljon aikaa Baltimoren Saul-sedän luona, joka jostain syystä on kuitenkin menettänyt kaiken, ja nykyajassa Saul-setäkin on kuollut jo, ja Marcus kohtaa menneisyytensä kohtaamalla yllättäen senaikaisen tyttöystävänsä. Muistiinpanovälineitä tai vähintään keskittynyttä huomiokykyä siis tarvitaan teoksen parissa.

Tarinassa on valitettavasti melko paljon kliseitä ja hahmoista on vaikeaa saada otetta kuvan ollessa melko kaksiulotteinen.

Tässä kiteytyy kliseisyys: eikö palkittu kirjailija oikeasti pystynyt parempaan?

"Kun tuona päivänä ajoin Kevinin talon portista ulos, en huomannut kadulle pysäköityä mustaa pakettiautoa enkä miestä, joka tarkkaili minua ohjauspyörän takaa.
Lähdin matkaan, mies seurasi minua."

Onneksi teoksessa myös pilkahteli huumoria, johon ainakin minä pystyin tarttumaan:

- Mitä kirjoitat?
-Kirjaan ylös epäilyttäviä merkkejä. Hullu lenkkeilijänainen, pesukarhut...


- Voisin ajaa nurmikkonne, jos haluatte.
- En tarvitse nurmikonleikkausapua.
Woody yritti uudestaan. Hänestä nurmikon ajaminen oli loistava idea. 
- Ette varmaan, mutta minä leikkaan ruohikon täydellisesti. Saatte aivan upean nurmikon.
- Nurmikkoni on jo loistavassa kunnossa. Miksi et ole koulussa?
- Nurmikkonne takia, herra Goldman. Minusta olisi hurjan hauskaa ajaa nurmikkonne kiitokseksi ystävällisyydestänne.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 26. Sukutarina, koska sitä jos mitä se todellakin on.