keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Re- postaus: Onko kirja uhanalainen laji by JP Koskinen

Heippa kaikki! Uutisfeediä seuratessani satuin törmäämään kirjailija JP Koskisen blogikirjoitukseen Ovatko kirjat uhanalaisia? Tässä on linkki siihen: https://jpkoskinen.wordpress.com/2016/04/24/onko-kirja-uhanalainen-laji/?fb_action_ids=10154088198839437&fb_action_types=news.publishes

Kirjoituksessa pohdittiin syitä suomalaisen kirjallisuuden laskevalle myynnille, ja mainitsen ne tässä:

1. Markkinointi
2. Hinta
3. Laatu
4. Saatavuus

Koskinen esitti markkinoinnin keskittyvän aina kustantajan yhteen pääteokseen muiden saadessa vähemmän näkyvyyttä, kirjan hinnan olevan mahdollisesti liian kallis, palkittujen kirjojen olevan ennemmin taiteellisia ja enemmän kerrontaan kuin tarinaan keskittyviä ja esimerkiksi kirjakauppojen tilausaikojen olevan pitkiä. (jos siis haluaa tilata kivijalkakirjakaupasta.)

Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Esimerkiksi hinta-kohta: (köyhänä) opiskelijana lainaan kaikki kirjani kirjastosta, ostan jonkun kirjan vasta kun olen lukenut sen ja todennut pitäväni siitä. Monesti myös pyydän kirjoja lahjaksi. Ei ainakaan opiskelijan lompakko kestä maksaa yhdestä kirjasta 30 euroa. Kirjasta, erityisesti uutuudesta, on tullut ylellisyystuote. Poikkeuksen tähän tekevät pokkarit: maksan mielihyvin 10-13 euroa kirjasta, ja silloin ostan niitä useamminkin. Viime syksynä laskeskelin että olin ostanut Pocket shopista neljä uutuuskirjaa, joista maksoin siis yhteensä noin 50 euroa. Kovakantisia saisin juuri ja juuri kaksi sillä hinnalla. Mielestäni tähän voitaisiin todella kiinnittää huomiota. Omasta kirjastostani, Riihimäen kirjastosta, olen aina saanut uutuudetkin, esimerkiksi James Dashnerin Poltetun maan, nopeasti, kuten tämän heti suomennoksen ilmestyttyä. Monilla paikkakunnilla ei kuitenkaan olla näin onnekkaita, ja uutuuksia saa jonottaa monta kuukattakin.

Toinen asia josta haluan itsekin mainita on laatu. Koskinen nosti nimenomaan esiin palkitut kirjat, mutta minä  haluan linkittää tähän myös ykköskohdan eli ne kustantamojen "ykköskirjat". Paljon kohistaan taiteellisesti vaikuttavista teoksista, mutta houkuttelevatko ne Pertti Perusjamppoja lukemaan? Ei välttämättä, ja Koskinen kiteytti hyvin miksi: "Mutta kun lukija, joka haluaa mielenkiintoisen tarinan, saa kouraansa taiteellisesti viipyilevän tekstin miehen matkasta sisimpäänsä, hän ei palaa kirjojen ääreen. Ei, sillä hänet leimataan tyhmäksi, joka ei ymmärrä kirjallisuutta, oikeaa kirjallisuutta.Itsekin opiskelen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä sivuaineena ja olen Tolstoini lukenut, mutta silti viihdyn parhaiten kirjan parissa, jossa on vetävä tarina. Koskinen totesi blogissaan, että suuri yleisä haluaa enemmän tarinaan pohjautuvia kirjoja. Miksi niitä ei siis voisi meille lukijoille antaa?

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker
Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi
2012
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sveitsiläiskirjailija Joel Dickerin esikoisromaani vuodelta 2012 (suom. 2014). Se on myynyt miljoonia, käännetty 32 kielelle ja syrjäyttänyt muun muassa Dan Brownin Infernon bestseller-listoilta. Monissa kirjakaupoissa romaani on henkilökunnan suosittelema. Dicker itse on kolmekymmentävuotias oikeustieteen maisteri Geneven yliopistosta.

Minä olin katsellut pitkään romaania Helsingin rautatieaseman Pocket shopissa. Se ilmestyi suomeksi pokkarina viime vuoden marraskuussa, ja se on siitä lähtien ollut näkyvästi esillä. Havaintojeni mukaan sitä on myös myytykin paljon, ainakin huvenneista kirjapinoista päätellen... Pakkohan se oli sitten lainata kirjastosta, ja itse asiassa tämä kirja saikin odottaa lukuvuoroaan varmaan viimeiset pari kuukautta, sillä halusin lukea lyhyempiä kirjoja ensin ennen tähän tarttumista. Olisinpa vain silloin tiennyt lukevani 800-sivuisen tiiliskiven kahdessa päivässä.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on erittäin moniulotteinen kirja. Se on niin murhamysteeri ja onneton rakkaustarina kuin myös  kuvaus 70-luvun amerikkalaisesta maalaisidyllistä ja kirjailijan valkoisen paperin kammostakin. Ajallisesti hypitään 70-luvun ja vuoden 2008 väliä: 15-vuotias Nola Kellergran katoaa jäljettömiin elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1975 ja vuonna 2008 nuoren kirjalijalupauksen Marcus Goldmanin opettajan ja vanhan ystävän Harry Quebertin pihalta löytyy nuoren tytön luuranko. Kaikkien syyttävät sormet osoittavat Harryyn, mutta Marcus ei usko ystävänsä syyllisyyteen. Hän alkaa toteuttaa omia tutkimuksiaan tapahtumien selvittämiseksi, mutta huomaa pikkukaupungin piilottelevan enemmän salaisuuksia kuin hän olisi osannut arvatakaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja jota ei voi laskea käsistään. Pidin siitä, miten kokonaisvaltaiselta tarina tuntui: samalla kun Marcus selvittää pikkukaupungin historiaa, hän itse kokee luomistyön tuskaa ja muistelee menneitä. Päähenkilön pitäisi takoa niin kauan kun rauta on kuumaa, kirjoittaa toinen romaani, mutta ideoita ei ole ja deadlinet paukkuvat. Toisaalla taas kerrotaan Marcuksen opiskeluvuosista ja miten paljon Harry Quebert opetti tälle ja miten he ystävystyivät. Myös sivuhenkilöiden vaiheista saadaan tietää paljon.

Romaani pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Dicker osaa yllättää kerta toisensa jälkeen ja heittää lukijalle aina uuden, yllättävän juonenkäänteen joka vetää maton jalkojen alta ja pakottaa ajattelemaan henkilöiden väliset suhteet ja koko kuvion uusiksi.

New Hampshire
Yksityiskohta, joka yllätti iloisimmin kirjassa, oli sen syvälliset ajatukset. Kirja ei ole pelkästään dekkari vaikka siinä tutkitaan murhaa eikä pelkästään rakkausromaani vaikka siinä kerrotaan rakastavaisista: se tuntuu kevyestä kerronnastaan huolimatta yltäneen viisaaksi kirjaksi hauskojakaan kohtia unohtamatta. Tämä kirja on kokonainen, siihen ei voisi mitään lisätä eikä mitään poistaa.


"- Maistuuko samppanja? Hän kailotti.
-No tuota, totta puhuen en ole oikein samppanjamiehiä, Harry vastasi. 
- Mutta ehkä yksi olut, jos teillä sattuu olemaan...
- No totta hitossa on! Robert innostui.
Oluet hän tunsi. Hänellä oli kirjakin Amerikassa valmistetuista oluista. 
Hän lähti kiireesti hakemaan jääkaapista kylmät pullot ja huikkasi mennessään talon naisille yläkertaan, että tämä Harry Quebert, oikeastaan aika tavallinen jätkä, oli saapunut."


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Totuus Harry Quebertin tapauksesta kohtiin 3. Kirjassa rakastutaan, 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi  25. Kirjassa on yli 500 sivua ja 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Lee: Kaikki taivaan linnut

Kaikki taivaan linnut
Harper Lee
Kaikki taivaan linnut
Gummerus
2015
Kaikki taivaan linnut (Go set a watchman) on toinen Harper Leen teoksista. Hän kirjoitti ensin tämän romaanin, mutta koska Leen kustantaja piti päähenkilö Scoutin lapsuuteen liittyvistä takaumista, hän kirjoitti sitten Scoutin lapsuuteen sijoittuvan  romaanin Kuin surmaisi satakielen (To kill a mockinbird) ja se julkaistiin vuonna 1960. Vuotta myöhemmin se voitti Pulitzer-palkinnon, ja vuonna 1999 se äänestettiin vuosisadan parhaaksi kirjaksi Library Journal-lehden äänestyksessä. Leeltä odotettiin toista kirjaa vuosikymmeniä, mutta Kuin surmaisi satakielen oli pitkään hänen ainoa romaaninsa. Vuonna 2014 löytyi kuitenkin tämän Kaikki taivaan linnut-romaanin käsikirjoitus, ja lopulta Lee antoi luvan julkaista sen. Viime tipassa, etten sanoisi, sillä hän kuoli tänä keväänä.

Kaikki taivaan linnut on jatkoa Kuin surmaisi satakielen-romaanille; aikaa on kulunut paikkaansa hakevan, oikean ja väärän eroa opettelevan Scoutin eli Jean Louisen lapsuudesta lähes 20 vuotta. Tässä kirjassa Jean Louise palaa etelän maaseudulle Maycombiin yliopiston lomalla. Hän kuitenkin huomaa monien asioiden muuttuneen lapsuudestaan.

Kaikki taivaan linnut ei valitettavasti yllä Kuin surmaisi satakielen tasolle. Kirja ei ole huono, mutta se ei saanut otteeseensa samalla tavalla kuin seuraajansa. Minusta tuntui kirjaa lukiessa siltä, kuin minulle ei olisi annettu oikein mitään mihin tarttua. Kuin kirjassa olisi koko ajan vain kerrottu sitten menin sinne ja sitten menin tänne noin karrikoidusti. Kaikki herkkyys ja yksityiskohdat tuntuivat puuttuvan. Valitettavasti lukijana todella tuntui siltä, että käsikirjoitus todella olisi ollut tallelokerossa (josta se siis kuulemma löydettiin) 50 vuotta ja sille ei olisi tehty mitään löytämisen jälkeen. Kaikki taivaan linnut olisi voinut olla loistava kirja jos sitä olisi vielä hiottu lisää ennen julkaisemista, nyt se on ainoastaan hyvä, ihan ok, mikä on todella surullista Pulitzer-kirjailijalta. Mutta jäähän meille aina Kuin surmaisi satakielen.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Kaikki taivaan linnut kohtaan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY
2016
Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Lopotti on Tommi Kinnusen itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Neljäntienristeykselle. Lopotissa päähenkilöt ovat Neljäntienristeyksestä tutut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.

Teoksessa seurataan sekä Helenan että Tuomaksen kasvua lapsuudesta vanhuuteen asti. Helena lähetetään viisikymmentäluvulla sokeainkouluun Helsinkiin kauas kotoa, Tuomas lähtee itse löytääkseen paikan jossa olla homo ilman että tarvitsee vaihtaa puhkottuja autonrenkaita tai pestä tuhrittua ulko-ovea.

Kirja näyttää järkyttävän kuvan 1900-luvun Suomesta. Tällaisiako me todella olemme? Olemmeko me todella sulkeneet normaaliuden ulkopuolelle ihmiset, joiden seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa valtavirrasta? Olemmeko me todella epäilleet sokeiden kykyä äitiyteen? Olemmeko me todella vain toisiaan kyräilevä kansakunta?

Romaanissa Helena ja Tuomas ovat kertojia vuoron perään, ja kumpikin kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta vanhuuteen asti. Tämä on mielestäni vähän erikoista, koska yleensä kirjoissa seurataan aina jonkun henkilön tiettyä elämänvaihetta, ei koko elämää alusta loppuun. Esimerkiksi ensimmäisessä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-kirjassa, joka kertoo samasta aiheesta, eli homopojan muuttamisesta suurkaupunkiin opiskelemaan ja etsimään vapaampaa ilmapiiriä, tarina päättyy päähenkilön ollessa noin kaksikymppinen ja löytäessä mahdollinen kumppani. On seuraavien kirjojen asia kertoa miten tarina jatkuu. Lopotissa taas seurataan Helenan ja Tuomaksen elämää monta kymmentä vuotta. 

Pidin Lopotissa siitä, miten se tuntui paljon vapaammalta kuin Neljäntienristeys. Lauseet kerrottiin loppuun asti, henkilöillä on ainakin alussa iloa, ihmetystä ja mahdollisuuksia elämässään; Helena ei jää sokeutensa vangiksi vaan hänestä tulee pianonvirittäjä, vahva ja itsenäinen nainen. Tuomas opiskelee taloustiedettä ja valmistuukin, alkaa kasata palasia omaa elämäänsä varten.

Tässä kuitenkin piilee myös ongelma. Kerrontaa jatketaan myös siitä eteenpäin kun hahmoilla on asiat suhteellisen hyvin. Lukija saa tietää Tuomasta kohtaavasta suuresta epäoikeudenmukaisuudesta ja Helenan vuosia kestävästä sairaudesta. Vaikka alku oli lupaava, lukija ei saa onnellista loppuaan. En tiedä onko Kinnusella joku pakkomielle kertoa aina ihmiselämän ikävistä puolista vai haluaako hän kertoa ihmiskohtaloista "totuudenmukaisesti", että ihmiselämä jatkuu vanhuuteen asti, se ei lopu silloin kun tarina olisi parasta lopettaa. Olisin kuitenkin halunnut kuulla hahmoille tapahtuvista iloisista asioista.

Helmet-lukuhaasteessa Lopotti menee kohtiin 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja ja 49. Vuonna 2016 ilmestynyt kirja.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kinnunen: Neljäntienristeys

Te, blogini lukijat, ette ole varmaankaan välttyneet kuulemasta Lopotista. Se on Tommi Kinnusen tuore romaani, itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen ja vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaalle Neljäntienristeykselle. Satuin voittamaan Lopotin omakseni #kirjan facebook-arvonnassa, joten silloinhan se täytyy lukea. Ajattelin kuitenkin saavani teoksesta enemmän irti jos lukisin sen edeltäjän Neljäntienristeyksen, sillä Lopotti on ilmeisesti itsenäinen romaaninsa, mutta siinä seikkailee samoja hahmoja kuin edeltäjässään. Tämä postaus kertoo siis Neljäntienristeyksestä, Lopotista kuulette varmaan seuraavassa päivityksessä muutaman päivän päästä (;
Tommi Kinnunen
Neljäntienristeys
WSOY
2014

Neljäntienristeys kertoo erään perheen vaiheista Kuusamossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1895 Marian, nuoren kätilön, kertomina. Maria on juuri valmistunut kätilökoulusta Helsingistä ja tullut töihin pohjoiseen kun hän huomaa olevansa raskaana. Vuosien myötä Maria tekee töitä ja laajennuttaa isoa taloaan perheensä kasvaessa.

Teoksessa seurataan kaikkiaan neljän eri perheenjäsenen tarinaa, ensin Mariaa, sitten Marian tytärtä Lahjaa, seuraavaksi Lahjan miniää Kaarinaa ja viimeiseksi Onnia, Lahjan aviomiestä. Pidin siitä, että kertojia oli useita, mutta kaikki neljä tarinaa tuntuivat irrallisilta toisistaan, koska kerrallaan seurattiin aina yhden ihmisen elämä alusta suunnilleen loppuun asti. 

Rakenne oli erittäin epäselvä. Alussa annetaan sisällysluettelossa jokaiselle henkilölle eri lukujen mukaan tapahtumavuosi, katu ja yhden lauseen abstrakti kuvaus mitä sillä "kadulla" eli siinä vaiheessa tarinaa tapahtuu. Tarinahan on kuitenkin sama, näkökulmat ja kokemukset vain eri, joten lukeminen oli todella katkonaista ja pirstaleista kun koko ajan oli sellainen tunne, että pitää kääntää sivuja taaksepäin jotta voisi lukea toisen ihmisen silmin mitä milloinkin tapahtui ja miksi joku teki tälle kertojalle niin kuin kertoja kokee.

Esimerkki: 1967 Kirkkotie. Aina on olemassa yhteys (Lahjan kertomana)
Mielestäni kirjailija on yrittänyt olla liian nokkela tämän sisällysluettelon kanssa, sillä vasta melkein puolessa välissä kirjaa tajusin, ettei kyse ole oikeasti osoitteista joissa hahmo olisi asunut vaan sillä kuvataan jotakin tapahtumaa johon tien nimi viittaa ja lyhyt selitys selittää. Sitä paitsi nämä selitysteksit eivät sitten olleet mukana kirjan sisällä aina kyseisen kappaleen kohdalla, vaan sain olla koko ajan selaamassa alkusivuille nähdäkseni mihin nämä selitysteksit sitten viittaavat kappaleen kohdalla.

Kaiken lisäksi romaanissa on koko ajan sellaien tunne, että jotakin jätetään sanomatta. En löytänyt äkkiseltään esimerkkiä ja tämä on vähän eri asia, mutta esimerkiksi Kaarinan kertomuksessa ensin yksi luku loppuu siihen, että eräs henkilöistä kertoo olevansa raskaana, ja seuraava luku alkaa niin että kerrotaan synnytyksen menneen hyvin. Lukija tietysti olettaa lapsen äidin olevan tämä henkilö joka äsken kertoi raskaudestaan, mutta vasta myöhemmin selviää että synnyttäjä olikin Kaarina itse. Tässä kohdassa kertoja ei ole Kaarina itse vaan kaikkitietävä kertoja, mutta silti Lahjasta puhutaan anoppina. Tämä on lukijalle melko ristiriitaista: tavallaan kerrotaan Kaarinan näkökulmasta mutta kuitenkaan ei saada suoraan tietää mitä hän ajattelee. Alla esimerkki:

Kaarina ei halua turhaan kertoa, etteivät lapset halunneet jäädä mummulle hoitoon. - - Rintoja pakottaa. Kaarina haluaisi imettää, mutta paidan riisuminen anopin edessä tuntuu oudolta.

Itse asiassa vielä tämänkin kappaleen jälkeen luulin, että lapsen äiti olisi edellisellä sivulla raskaudestaan kertonut henkilö ja ihmettelin miksi Kaarinan teki mieli imettää vaikka lapsi ei ollut hänen. Vasta jonkin ajan jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli Kaarinan oma synnytys.

 Erityisesti teos tuntuu kiertyvän itse asiassa Lahjan ympärille, hän kertoo itse yhden jakson ja aika lailla kaikki muutkin hahmoista tuntuvat peilaavan omaa tarinaansa hänen kauttaan: Onni ja Kaarina tekisivät sitä ja tätä, mutta kun toiselle vaimo, toiselle anoppi on kahleena. Lahja tuntuu aikuisenakin kiukuttelevalta, mustasukkaiselta ja itsekkäältä pikkulapselta; hän mieluummin vaikka käräyttää miehensä poliisille haureudesta (tieto, jonka hän on saanut lukemalla salaa puolisonsa kirjeenvaihtoa) ja ajaa siten tämän tuhoon kuin kysyisi suoraan Onnilta, keskustelisi, jopa päästäisi hänet menemään.

En pitänyt Neljäntienristeyksestä. Se oli niin sekava, ja kaikki se negatiivisuus, suru ja vaikeudet jotka siitä kumpusivat saivat minut pahalle tuulelle laskiessani kirjan alas. Tietenkin oma kysymyksensä on, pitääkö kirjan aina olla helppoa luettavaa tai tarinan päättyä onnellisesti, mutta mielestäni Kinnunen olisi voinut tulla vähän lukijaa vastaan. Vaikka tarina päättyisikin surullisesti, ei kirjassa tarvitsisi esitellä vain kaikkien hahmojen elämän huonoja puolia. Ikään kuin nämä ihmiset, jotka olivat kuitenkin perhe, olisivat olleet mykkiä. Romaanissa he eivät kertaakaan sanoneet suoraan ongelmistaan, puhuneet peloistaan tai toiveistaan mikä sitten johti väärinymmärryksiin ja tarpeettomiin kahakoihin.

Helmet-lukuhaasteessa Neljäntienristeys menee kohtaan 41.Kirjassa lähetetään kirjeitä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Moyes: Jos olisit tässä

Jos olisit tässä
Jojo Moyes
Jos olisit tässä
Gummerus, 2015
Jojo Moyesin tuore romaani Jos olisit tässä on kaivattua jatkoa hänen suositulle ja Suomessa tunnetuimmalle romaanilleen Kerro minulle jotain hyvää (2012). Täällä ajatuksiani Kerro minulle jotain hyvää-romaanista ja täältä näet trailerin tänä vuonna ilmestyvästä Sam Claflinin ja Emilia Clarken tähdittämästä tästä elokuvasta. Tulipas paljon linkkejä, hups...

 Jos olisit tässä jatkaa nuoren Louisa Clarken tarinaa Lontoosta: Louisan rakastama Will on kuollut pari vuotta aiemmin eikä Louisa löytänyt paikkaansa Pariisista. Hän palasi ulkomailta Lontooseen, jossa päätyi hanttihommiin lentokenttäbaariin. Kirjassa seurataan kuinka Louisan elämä alkaa yllättäen saada uusia käänteitä niin katoltaputoamisen, sururyhmään osallistumisen kuin yllättäen ilmestyvän melkein-sukulaistytönkin ansiosta. Pian Louisa huomaa olevansa enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Olin iloisesti yllättynyt Jos olisit tässä-romaanista. Yritän lukea samaan aikaan Neljäntienristeystä, Anna minun rakastaa enemmän-teosta ja Kaikki taivaan linnut-teosta, ja kyllä tuntuu tökkivän. Joka suunnasta. Sitten tartuin tuskissani Moyesin uusimpaan, ja se todella yllätti kepeydellään. Kerronta on sujuvaa, kappaleet ovat melko lyhyitä ja romaanissa tapahtuu odottamattomia juonenkäänteitä. Pidin siitä, miten romaani ei yritäkään olla liian taiteellinen ja syvällinen, vaan sitä pystyy lukemaan kevyenä iltalukemisena, ei haittaa vaikka ajatukset vähän harhailisivat muualla.  (Kirja kuitenkin tempaa mukaansa, joten siitäkään ei ole huolta!)

Suosittelisin ehdottomasti kirjaa sellaisille, jotka eivät lue yleensä kovin paljon ja haluaisivat lukea jotain helppoa, kevyttä ja mukavaa. Jos olisit tässä kertoo surusta, mutta myös siitä ylipääsemisestä ja arkipäiväisistä asioista, kuten kiukuttelevista teini-ikäisistä ja ikävästä pomosta.

Jos olisit tässä jättää lempeän hymyn huulille ja uskon tulevaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan siinä Kerro minulle jotain hyvää-teoksen huumoria.

Helmet-lukuhaasteessa Jos olisit tässä täyttää kohdat 3. Kirjassa rakastutaan, 17. Kirjassa juhlitaan ja 30. Viihteellinen kirja.