 |
| Tommi Kinnunen Lopotti WSOY 2016 |
Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Lopotti on Tommi Kinnusen itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Neljäntienristeykselle. Lopotissa päähenkilöt ovat Neljäntienristeyksestä tutut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.
Teoksessa seurataan sekä Helenan että Tuomaksen kasvua lapsuudesta vanhuuteen asti. Helena lähetetään viisikymmentäluvulla sokeainkouluun Helsinkiin kauas kotoa, Tuomas lähtee itse löytääkseen paikan jossa olla homo ilman että tarvitsee vaihtaa puhkottuja autonrenkaita tai pestä tuhrittua ulko-ovea.
Kirja näyttää järkyttävän kuvan 1900-luvun Suomesta. Tällaisiako me todella olemme? Olemmeko me todella sulkeneet normaaliuden ulkopuolelle ihmiset, joiden seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa valtavirrasta? Olemmeko me todella epäilleet sokeiden kykyä äitiyteen? Olemmeko me todella vain toisiaan kyräilevä kansakunta?
Romaanissa Helena ja Tuomas ovat kertojia vuoron perään, ja kumpikin kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta vanhuuteen asti. Tämä on mielestäni vähän erikoista, koska yleensä kirjoissa seurataan aina jonkun henkilön tiettyä elämänvaihetta, ei koko elämää alusta loppuun. Esimerkiksi ensimmäisessä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-kirjassa, joka kertoo samasta aiheesta, eli homopojan muuttamisesta suurkaupunkiin opiskelemaan ja etsimään vapaampaa ilmapiiriä, tarina päättyy päähenkilön ollessa noin kaksikymppinen ja löytäessä mahdollinen kumppani. On seuraavien kirjojen asia kertoa miten tarina jatkuu. Lopotissa taas seurataan Helenan ja Tuomaksen elämää monta kymmentä vuotta.
Pidin Lopotissa siitä, miten se tuntui paljon vapaammalta kuin Neljäntienristeys. Lauseet kerrottiin loppuun asti, henkilöillä on ainakin alussa iloa, ihmetystä ja mahdollisuuksia elämässään; Helena ei jää sokeutensa vangiksi vaan hänestä tulee pianonvirittäjä, vahva ja itsenäinen nainen. Tuomas opiskelee taloustiedettä ja valmistuukin, alkaa kasata palasia omaa elämäänsä varten.
Tässä kuitenkin piilee myös ongelma. Kerrontaa jatketaan myös siitä eteenpäin kun hahmoilla on asiat suhteellisen hyvin. Lukija saa tietää Tuomasta kohtaavasta suuresta epäoikeudenmukaisuudesta ja Helenan vuosia kestävästä sairaudesta. Vaikka alku oli lupaava, lukija ei saa onnellista loppuaan. En tiedä onko Kinnusella joku pakkomielle kertoa aina ihmiselämän ikävistä puolista vai haluaako hän kertoa ihmiskohtaloista "totuudenmukaisesti", että ihmiselämä jatkuu vanhuuteen asti, se ei lopu silloin kun tarina olisi parasta lopettaa. Olisin kuitenkin halunnut kuulla hahmoille tapahtuvista iloisista asioista.
Arvostelujasi on mukava lukea, sillä ne eivät paljasta liikaa, vaan juuri sopivasti. Omalla tapaansa kirjallisuuteen on hiipinyt ilmiö, jossa kirjallisuutta suunnataan nuorille ja nuorille aikuisille, joilla on varaa ostaa kirjoja. Usein he haluavat lukea onnellisista lopuista. Muutenkin tuntuu, että kirjallisuus on pitkään ollut vaiheessa, jossa useinmiten on onnellinen loppu, mutta onnellinen loppukin periaatteessa tulisi tarkastella itse henkilönkannalta, ja kuinka tämä kokee onnellisuuden. Joten sinänsä siis on mukavaa vaihtelua, että kirja jatketaan siitäkin, johon se olisi hyvä lopettaa. : ))
VastaaPoistaKiitos! Yritän aina pohtia arvostelua kirjoittaessani minkä verran on oikeasti hyvä kertoa. Jos kerron kaikista juonenkäänteistä, eihän kirjassa ole enää sen lukemista miettivälle mitään uutta.
VastaaPoistaOlet varmaankin oikeassa, trendihän on ollut että nuorille suunnataan yhä enemmän tuotteita ja palveluja. Heidät (meidät) on huomioitu asiakasryhmänä.
Ja onnellisista lopuista- tuokin lienee varmasti totta. Arvostelussa yritin kuitenkin tuoda esiin ehkä enemmän sitä puolta Lopotista, että minusta tuntui että siinä tuodaan esiin pelkästään henkilöiden elämän negatiivisia puolia. Traaginen loppu olisi ihan ok jos kirjassa kerrottaisiin hahmojen saaneen hyviä asioita elämäänsä, mutta Lopotissa ainakin minusta tuntui siltä, että hahmot kulkivat vain vastoinkäymisestä toiseen. Parhaimmillaan Tuomas tunsi hiljaista tyytyväisyyttä ja Helena tuntui kulkevan lyönnistä toiseen huolimatta lupaavasta uranalusta. Ehkä perimmäinen syy ärsytykseeni on, etteivät hahmot nousseet suureen sankariuteen vastapainona vastoinkäymisille vaan he kokivat "vain" tavallisen ihmisen onnenhetkiä.
Mutta lue ihmeessä kirja ja muodosta oma mielipiteesi! Kiva että luit minun mielipiteeni :)
Mä olen lukenut moneltakin nyt sen mielipiteen että Lopotille olisi kaivattu onnellista loppua. Ja mun täytyy sanoa että en ihan ymmärrä sitä, eihän se ole mikään kiveenhakattu asia että kirjan kaaren täytyy edetä tietyllä tavalla ja lopun olla tietynlainen. Sinänsä ymmärrän sen kaipuun onnellisille lopuille, onhan kirjoihin heittäytyminen yleensä irroittautumista omasta arjesta. Mutta mun mielestä siinä on riskinsä jos odotetaan aina että asiat päättyy onnellisesti. Eihän oikeassakaan elämässä aina käy niin. Ja se on ihan okei.
VastaaPoistaMä tykkäsin Lopotista enkä kaivannut toisenlaista loppua. En koe että loppu edes olisi ollut mitenkään kokonaisuutta surullisempi vaan kaikki jäi tavallaan auki. Ehkä Lopotillekin tulee vielä jatkoa? Minusta kirjassa tuli esiin sekä Tuomaksen että Helenan elämän ihaniakin puolia. Kumpikin saa kokea rakkautta ja parisuhdetta, onnea ja itsenäisyyttä. Minusta tämä oli hurjan hyvä jatko Neljäntienristeykselle. Selvästi erilainen mutta kuitenkin tunnistettava ja ennenkaikkea samaa tarinaa.
Moikka Kukkis! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kirja oli hyvä jatko Neljäntienristeykselle, ja mielestäni tämä yli kirjallisesti seuraavalle tasolle jolle Neljäntienristeys ei vielä yltänyt.
VastaaPoistaHyvä että kirja miellytti sinua :) En ole missään väittänytkään että kirjan kaari olisi kiveen hakattu, sanoin vain itse kaipaavani onnellista loppua ja hyviä asioita henkilöiden elämään. Kirjoituksessani pohdinkin nimenomaan sitä onko Kinnunen halunnut kirjoittaa realistisemman kirjan, että siinä kävisi kuten oikeassakin elämässä käy kuten sanoit. Olen samaa mieltä kanssasi, se on ihan okei. Mutta se, mihin yritän viitata, on se, että on kaksi eri asiaa kertoa realistinen tarina iloineen ja suruineen kuin kertoa realistinen tarina jossa painotetaan negatiivisia puolia koska "oikeassakin elämässä on surua". Minun mnielipiteeni nyt vain sattuu olemaan se, että en halua lukea negatiivisia kirjoja.
Kiitos kommentistasi ja hyvää kevättä sinulle :)