 |
| Tommi Kinnunen Neljäntienristeys WSOY 2014 |
Neljäntienristeys kertoo erään perheen vaiheista Kuusamossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1895 Marian, nuoren kätilön, kertomina. Maria on juuri valmistunut kätilökoulusta Helsingistä ja tullut töihin pohjoiseen kun hän huomaa olevansa raskaana. Vuosien myötä Maria tekee töitä ja laajennuttaa isoa taloaan perheensä kasvaessa.
Teoksessa seurataan kaikkiaan neljän eri perheenjäsenen tarinaa, ensin Mariaa, sitten Marian tytärtä Lahjaa, seuraavaksi Lahjan miniää Kaarinaa ja viimeiseksi Onnia, Lahjan aviomiestä. Pidin siitä, että kertojia oli useita, mutta kaikki neljä tarinaa tuntuivat irrallisilta toisistaan, koska kerrallaan seurattiin aina yhden ihmisen elämä alusta suunnilleen loppuun asti.
Rakenne oli erittäin epäselvä. Alussa annetaan sisällysluettelossa jokaiselle henkilölle eri lukujen mukaan tapahtumavuosi, katu ja yhden lauseen abstrakti kuvaus mitä sillä "kadulla" eli siinä vaiheessa tarinaa tapahtuu. Tarinahan on kuitenkin sama, näkökulmat ja kokemukset vain eri, joten lukeminen oli todella katkonaista ja pirstaleista kun koko ajan oli sellainen tunne, että pitää kääntää sivuja taaksepäin jotta voisi lukea toisen ihmisen silmin mitä milloinkin tapahtui ja miksi joku teki tälle kertojalle niin kuin kertoja kokee.
Esimerkki: 1967 Kirkkotie. Aina on olemassa yhteys (Lahjan kertomana)
Mielestäni kirjailija on yrittänyt olla liian nokkela tämän sisällysluettelon kanssa, sillä vasta melkein puolessa välissä kirjaa tajusin, ettei kyse ole oikeasti osoitteista joissa hahmo olisi asunut vaan sillä kuvataan jotakin tapahtumaa johon tien nimi viittaa ja lyhyt selitys selittää. Sitä paitsi nämä selitysteksit eivät sitten olleet mukana kirjan sisällä aina kyseisen kappaleen kohdalla, vaan sain olla koko ajan selaamassa alkusivuille nähdäkseni mihin nämä selitysteksit sitten viittaavat kappaleen kohdalla.
Kaiken lisäksi romaanissa on koko ajan sellaien tunne, että jotakin jätetään sanomatta. En löytänyt äkkiseltään esimerkkiä ja tämä on vähän eri asia, mutta esimerkiksi Kaarinan kertomuksessa ensin yksi luku loppuu siihen, että eräs henkilöistä kertoo olevansa raskaana, ja seuraava luku alkaa niin että kerrotaan synnytyksen menneen hyvin. Lukija tietysti olettaa lapsen äidin olevan tämä henkilö joka äsken kertoi raskaudestaan, mutta vasta myöhemmin selviää että synnyttäjä olikin Kaarina itse. Tässä kohdassa kertoja ei ole Kaarina itse vaan kaikkitietävä kertoja, mutta silti Lahjasta puhutaan anoppina. Tämä on lukijalle melko ristiriitaista: tavallaan kerrotaan Kaarinan näkökulmasta mutta kuitenkaan ei saada suoraan tietää mitä hän ajattelee. Alla esimerkki:
Kaarina ei halua turhaan kertoa, etteivät lapset halunneet jäädä mummulle hoitoon. - - Rintoja pakottaa. Kaarina haluaisi imettää, mutta paidan riisuminen anopin edessä tuntuu oudolta.
Itse asiassa vielä tämänkin kappaleen jälkeen luulin, että lapsen äiti olisi edellisellä sivulla raskaudestaan kertonut henkilö ja ihmettelin miksi Kaarinan teki mieli imettää vaikka lapsi ei ollut hänen. Vasta jonkin ajan jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli Kaarinan oma synnytys.
Erityisesti teos tuntuu kiertyvän itse asiassa Lahjan ympärille, hän kertoo itse yhden jakson ja aika lailla kaikki muutkin hahmoista tuntuvat peilaavan omaa tarinaansa hänen kauttaan: Onni ja Kaarina tekisivät sitä ja tätä, mutta kun toiselle vaimo, toiselle anoppi on kahleena. Lahja tuntuu aikuisenakin kiukuttelevalta, mustasukkaiselta ja itsekkäältä pikkulapselta; hän mieluummin vaikka käräyttää miehensä poliisille haureudesta (tieto, jonka hän on saanut lukemalla salaa puolisonsa kirjeenvaihtoa) ja ajaa siten tämän tuhoon kuin kysyisi suoraan Onnilta, keskustelisi, jopa päästäisi hänet menemään.
En pitänyt Neljäntienristeyksestä. Se oli niin sekava, ja kaikki se negatiivisuus, suru ja vaikeudet jotka siitä kumpusivat saivat minut pahalle tuulelle laskiessani kirjan alas. Tietenkin oma kysymyksensä on, pitääkö kirjan aina olla helppoa luettavaa tai tarinan päättyä onnellisesti, mutta mielestäni Kinnunen olisi voinut tulla vähän lukijaa vastaan. Vaikka tarina päättyisikin surullisesti, ei kirjassa tarvitsisi esitellä vain kaikkien hahmojen elämän huonoja puolia. Ikään kuin nämä ihmiset, jotka olivat kuitenkin perhe, olisivat olleet mykkiä. Romaanissa he eivät kertaakaan sanoneet suoraan ongelmistaan, puhuneet peloistaan tai toiveistaan mikä sitten johti väärinymmärryksiin ja tarpeettomiin kahakoihin.
Helmet-lukuhaasteessa Neljäntienristeys menee kohtaan 41.Kirjassa lähetetään kirjeitä.
Itse en lukenut Neljäntienristeystä niinkään negatiivisena kirjana, vaan vaikeita asioita käsittelevänä teoksena, jossa kuitenkin suhtauduttiin lämpimästi inhimilliseen vajavaisuuteen. Kommunikaatiovaikeuksien taustalla häälyy protestanttinen työetiikka velvollisuudentuntoineen ja kulttuurinen ihanne sisukkaasta ja "taipuvasta, vaan ei taittuvasta" suomalaisesta ihmisestä, joka on varmasti ollut vahvempi vielä 1900-luvulla. Ajatukseen kuuluu myös se, ettei muita kuormiteta omilla ongelmilla, vaan ne kannetaan itse. Näen, että kirjassa ammennetaan näistä olemassaolevista (tai olemassaolleista) asetelmista, asenteista ja vaatimuksista.
VastaaPoistaNykyään kaikissa ihmissuhdeneuvoissa painotetaan valtavasti kommunikaatiota, mikä on tietysti erinomainen asia. Se ei kuitenkaan ole aina ollut yhtä itsestäänselvää, eikä varsinkaan vanhempien sukupolvien kohdalla. Neljäntienristeyksessä voi nähdä muutoksen kohti postmodernia yhteiskuntaa ja myös sukupolvien kasvukivut suhteessa vanhempien arvoihin ja toisaalta ajan myötä muutoksessa oleviin arvoihin.
Olet aivan oikeassa Lukijatar, kiitos kommentistasi! Itse vain koin kirjan raskaana juurikin tämän kommunikaation puutteen takia, kun hahmot ajautuvat syvemmälle ongelmiin jotka olisivat olleet ratkaistavissa.
VastaaPoistaTraaginenhan kokonaisuudesta muodostuu, se on totta, ja ahdistavuudenkin ymmärrän, kun ulospääsyä ei hahmoilla kuitenkaan juuri ole tilanteestaan, omista tavoistaan ja ajatuksistaan, ja osalla heistä on siksi vaikeuksia muodostaa läheisiä suhteita. Nämä asiat eivät ole tavattomia nykypäivänäkään, ja Neljäntienristeys esittää tämän kuvion kiehtovasti ja armeliaasti. Tästä syystä synkkyys ei haitannut minua lukijana. Eri lukijat kuitenkin hakevat kirjallisuudelta erilaisia asioita, joten hankalaa olisi vaatiakaan samanlaisia kriteereitä sille, millainen on hyvä tai nautittava kirja.
PoistaTotta. Mutta hienoa että sinä pidit kirjasta :)
VastaaPoista