keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kuin surmaisi satakielen
Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen
1960
suom Maija Westerlund 1961
Gummerus
Edellinen postaukseni koski vähän aikaa sitten edesmenneen Umberto Econ muiston kunnioittamista ja hänen merkittävän teoksensa lukemista. Jatkoin samalla linjalla, ja nyt luin myös hetki sitten kuolleen Harper Leen kuuluisimman teoksen Kuin surmaisi satakielen.

Harper Lee (1926-2016) oli kotoisin Yhdysvalloista, Alabamasta. Hän opiskeli lakia ja muutti New Yorkiin asumaan, jossa hänen kerrotaan tehneen toimistotyötä.

Lee kirjoitti ensin vuonna 1956 romaanin Go set a watchman, joka suomennettiin vuonna 2015 nimelle Kaikki taivaan linnut, mutta ensin julkaistiin hänen pitkään ainoana ollut teoksensa To kill a mockinbird, Kuin surmaisi satakielen. Tämä julkaistiin vuonna 1960, sillä hänen kustannustoimittaja piti enemmän päähenkilö Scoutin lapsuuden kuvauksesta kuin parikymmentä vuotta myöhempään aikaan sijoittuvista tapahtumista Kaikki taivaan linnut-kirjassa. Kaikki taivaan linnut-romaanin käsikirjoitus löytyi vasta vuonna 2014, ja Lee antoi lopulta luvan julkaista sen.

Kuin surmaisi satakielen oli menestys heti ilmestyessään. Se voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961 ja vuonna 1999 se valittiin Library Journal- lehden äänestyksessä vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Tänäkin päivänä se kuuluu monille "lue nämä sata kirjaa ennen kuolemaasi"- listoille.

Kuin surmaisi satakielen kertoo kahdeksanvuotiaasta Scoutista, joka asuu 1930-luvulla Maycombissa, Alabamassa asianajajaisänsä ja muutamaa vuotta vanhemman veljensä kanssa. Hän on villi poikatyttö eikä sovi muottiin. Pidin siitä miten rehellisesti teoksessa kuvataan Scoutin heikkojakin puolia, kuten nujakointia ja typeriä leikkejä. Scout opettelee oikean ja väärän eroa, ja näkee ihmiset ihmisinä ihonväristä riippumatta.

Teos oli todella helppolukuinen ja luin sen kahdessa, kolmessa päivässä. Romaanissa suurin osa on dialogia, toisin kuin vaikkapa viimeksi lukemassani Ruusun nimessä, jossa oli pitkiä tarinoita uskonnosta. Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu yli  50 vuotta sitten, mutta on kylmäävää, miten ajankohtainen se on tänäkin päivänä. Maycombissa tuomittiin ihonvärin perusteella, tänään uskonnon, kotimaan tai etnisen taustan takia.

Helmet-lukuhaasteessa Kuin surmaisi satakielen menee kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco
Ruusun nimi
1980
Kuten varmaan tiedätte, italialainen kirjailija ja professori Umberto Eco kuoli noin kuukausi sitten. Minulla on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa lukea Ruusun nimi, joten nyt sain viimeinkin viimeisen sysäyksen kirjaan tarttumiseen.

Ruusun nimi on romaani 1300-luvun luostareista. Nuori noviisi Adson matkustaa mestarinsa Williamin kanssa kirjastoltaan siihen aikaan maailman mahtavimpiin pidettyyn luostariin, jossa on tapahtunut salaperäinen kuolema; teräväpäinen William on pyydetty selvittämään tapausta. Kuolemia alkaa kuitenkin ilmaantua lisää, ja parivaljakolle tulee kiire selvittää salaperäinen murhaaja.

Aloitin Ruusun nimen innokkaasti, mutta aloitus on suoraan sanottuna todella latistava. Ensimmäiset 70-80 sivua ovat tyyliltään täysin erilaiset kuin vajaat 500 sivua niiden jälkeen. Minulta meinasi usko loppua kesken noiden ensimmäisten sivujen aikana: kerronta oli todella puuduttavaa. Jotain kertoo se, että luin kirjaa kolmena päivänä päiväsaikaan, edistyin yhteensä noin 50 sivua ja nukahdin joka kerta kirjaa lukiessani. Aioin todella jättää kirjan kesken, ja se on paljon sanottu, sillä luen paljon ja olen jättänyt vain yhden kirjan ikinä kesken.

Uskoa minuun valoivat ihanan aktiiviset facebookin Kirjallisuuden ystävät-ryhmän kommentoijat. Sain päivän sisällä monta kymmentä kommenttia tuskaillessani kirjan alkua. Niiden voimalla jaksoin sitten jatkaa loppuun asti.

Mainittakoon myös, että melko suuressa osassa kirjassa on myös tuon ajan suurimmat uskonkysymykset. Luostariin esimerkiksi saapuu ulkopuolisia munkkeja toisen aatteen kirkosta. Teoksessa upotaan välillä liiankin syvälle uskonnollisiin kiistoihin, mikä kertoo kyllä kirjailijan perehtyneisyydestä asiaan mutta on aika raskasta luettavaa lukijalle. Lukijan on myös hankalaa pysyä perässä kuka kukin hahmoista on kun välillä ollaan nykyajassa ja välillä kerrataan monta kymmentä vuotta vanhoja asioita. Milloin kukakin hahmo paljastuu pitäneen jossain vanhassa taistelussa jotain puolta, ja lukijan oletetaan osaavan yhdistää mitä se merkitsee suuremmassa mittakaavassa.

Luostareista ja munkkien kaksinaismoralismista oli mielenkiintoista lukea, mutta toisaalta jonkun vastakkainasettelun lukeminen on melko puuduttavaa. Kirjassa ei voida keskittyä ainoaastaan ratkomaan murhamysteeriä vaan sen lisäksi lukijalle tuputetaan vielä uskonhistoriaakin.

Romaani on jaksotettu hyvin. Siinä kuvataan Williamin ja Adsonin seitsemää päivää luostarissa, ja yksi luku käsittää aina yhden hetken luostarin päivästä: yörukous, vesper, kompletorio ja niin edelleen. Välillä taas itse tekstissä on lukijalle raskaita pitkiä lauseita ja luetteloita.

Ruusun nimessä on yksi kummallinen puoli: se, mihin kirjan´nimi viittaa, selviää vasta viimeisillä sivuilla. Näinollen lukija joutuu ihmettelemään koko teoksen läpi mihin teoksen nimi oikein viittaa.

Kaikkiaan Ruusun nimi on kiinnostava tarina luostarista ja murhamysteeristä, mutta helppoa luettavaa se ei ole raskaan ja hämmentävän teologisen problematiikkansa ja lauserakenteidensa takia. Se ansaitsee paikkansa klassikkona tarkkuutensa, vivahteisuutensa ja monipuolisuutensa takia, mutta en voi kyllä valitettavasti teosta suositella, samantyylisiä kirjoja voi lukea helpomminkin.
Onneksi romaanissa oli kuitenkin hieman pinnan alta pilkahtelevaa huumoria, josta on alla pari esimerkkiä.

"Entäs mitä sinä sitten siitä sanot, että kun Herramme oli Jerusalemissa, hän palasi joka ilta Betaniaan?"
"Jos kerran meidän Herramme halusi mennä Betaniaan nukkumaan, niin mikä sinä olet hänen päätöksiän arvostelemaan?"

"Entä jos apotti löytää meidät?"
"Tekeydymme kahdeksi kummitukseksi."

Ruusun nimi menee helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6. Kirjastosta kertova kirja ja osallistuin sillä 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä- blogin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Alan Weisman
Maailma ilman meitä
Atena/2008
suom. Ulla Lempinen
&Tiina Ohinmaa
Alan Weismanin teos Maailma ilman meitä on tietokirja vuodelta 2008. Se on Weismanin kuuluisin teos. Hänen toinen suomennettu teoksensa on Maailma täynnä meitä vuodelta 2013, ja täältä löydät ajatuksiani siitä kirjasta.

Alan Weisman (s. 1947) opetti vuoteen 2013 asti journalismia ja Latinalaisen Amerikan opintoja Arizonan yliopistossa. Hän on uransa aikana myös kirjoittanut viisi kirjaa, joista kaksi edellämainittua on suomennettu. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon artikkeleita eri lehtiin. Tuottelias mies siis!

Menkäämme aiheeseen: Maailma ilman meitä tutkii, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihmiskunta jostakin syystä häviäisi huomenna viimeistä yksilöä myöten. Kirja yrittää vastata Discover-lehden toimittaja Josie Glausiuszin Weismanille esittämään kysymykseen "Mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat joka paikasta?" Alun perin vastauksesta piti syntyä artikkeli, mutta perinpohjaisena miehenä Weisman tutki niin koralliriuttoja kuin ydinvoimaloita, ja laajasta vastauksesta syntyikin kirja.

belaveskaya pushcha
Weisman lähestyy kysymystä useasta eri näkökulmasta; hän käsittelee niin kaupunkien luhistumista, maatilojen metsittymistä, eläinpopulaatioiden elpymistä kuin merien hajoamatonta muovijätettä ja ydinjätettäkin. Mies matkusaa aina ikimetsästä Tshernobylin kautta Panaman kanavalle ja koralliriutoille.

Laitan tähän muutamia lainauksia kirjasta ja kerron mitä ajatuksia nämä tiedot minussa herättivät:

Richard Thompson, Plymouthin yliopiston tutkija ja meribiologi puhuu ihon kuorinta-aineista, jotka eivät ole 100% luonnontuotteita, toisin kuin vaikkapa jojobansiemenet: "Eikö ole uskomatonta? Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäväksi."
Täytyy myöntää, etten ole ikinä ennen ajatellutkaan tätä. Ja miten miljoonat ihmiset kuitenkin käyttävät joka päivä tätä tavallista ihonhoitotuotetta. Miten paljon siinä kertyykään merten pieneliöiden sisuksiin näitä rakeita.

"Fosfaatit ja nitraatit eivät kuitenkaan ole haitallisimpia pelloilla vaan siellä, minne ne pelloilta valuvat. - - Makean veden levistä kehittyy tonnien painoinen kukkiva levämassa, joka imee vedestä niin paljon happea, että siitä kuolevat kaikki uiskentelijat. Levien romahdettua niiden mätäneminen vain kiihdyttää prosessia. Kristallinkirkkaat laguunit muuttuvat rikinhajuisiksi mutalammikoiksi, rehevöityneistä jokisuistosita tulee hetkessä suunnattomia kuolleita vyöhykkeitä."
Tällaisenko ympäristön me todella haluamme jättää jälkeemme?

"Yhtä lukuunottamatta kaikki Yhdysvaltain ydinjätevarastot ovat väliaikaisia. Jos jäte jää näihin aktiivisiin varastoihin, tulipalot lopulta murtautuvat niihin, ja radioaktiiviset tuhkapilvet lipuvat mantereen poikki, kenties yli valtamertenkin."
Ja miten monien kasvien ja eläinten soluihin nämä tuhkapilvet ehtivät vaikuttaa? Vielä lähtömme jälkeenkin ihminen totisesti pystyy turmelemaan elämää.

"Ydinjätteen loppusijoituspaikassa WIPP:issä-- Yhdysvaltain energiaministeriön on lain mukaan karkotettava seuraavan 10 000 vuoden aikana kaikki liian lähelle pyrkivät."
Tämä oli mielestäni ehkä kauhein kohta koko kirjassa ja tuntuu kuvaavaan täydellisesti ihmisen oman edun tavoittelua: jotta me saamme energiaa nyt, synnytämme myös jätettä, joka on myrkyllistä vielä tuhansien vuosienkin päästä. Jos me emme nyt tiedä mitä tehdä myrkylliselle jätteelle, kuka sen sitten tietää ja milloin? Miten kukaan voi taata ettei vaikkapa kahden tuhannen vuoden päästä kukaan menetä henkeään tai terveyttään siksi että harhautuu liian lähelle meidän kaatopaikkaamme?

Maailma ilman meitä on saanut lukuisia palkintoja, kuten esimerkiksi Time-lehden vuoden paras tietokirja-tunnustuksen.

Vaikka teoksen aihe olikin synkähkö, oli kirjassa kuitenkin huumoriakin viljelty pieninä hitusina. Tässä pari esimerkkiä:

"Suuri koko suojaa eläimiä lämpötilojen vaihtelulta, ja ne pysytvät vaeltamaan pitkiä matkoja. Eivät ehkä yhtä pitkiä kuin linnut, mutta aika pitkiä vaikkapa hiiriin verrattuna. - - Sen lisäksi kasvit, jotka eivät pysty liikkumaan senkään vertaa - -"

Doug Erwin, Smithsonian-instituutin luonnontieteellisen kansallismueon paleobiologisen osaston kuraattori: "Paleotsooinen maailmankausi oli kestänyt jo lähes neljäsataa miljoonaa vuotta. Ei siinä mitään, mutta oli jo aika kokeilla jotain uutta."

Panaman kanava
"Tällä Scrippsin merentutkimuslaitoksella työskentelevällä paleoekologilla (Jeremy Jackson) on niin pitkät raajat ja poninhäntä, että hän tuo mieleen evoluution polulla oikaisseen kuningasravun joka on kipaissut suoraan merestä ihmisen muotoon."

"Ohitse lyllertää kookosrapu--"

Teoksessa esiintyvät kysymykset eivät ole helppoja, ja toisaalta informaatio on lähes kymmenen vuotta vanhaa. Kuten totesin Maailma täynnä meitä- kirjaankin liittyen, olisi mukavaa tietää kokonaisuudessaan mihin suuntaan kirjassa esitetyt ongelmatapaukset ovat kehittymässä; esimerkiksi aurinkovoiman, biohajoavien muovipussien ja luomutuotteiden käyttö on lisäntynyt suuresti vuodesta 2007. Olivat tapaukset sitten yhä voimassa tai eivät, kirjan tärkein tehtävä vuodesta riippumatta onkin lukijan ravisteleminen ajattelemaan omia kulutustottumuksiaan ja esimerkikisi ydinvoiman käyttöä yhteiskunnassa.

Helmet-lukuhaasteessa Maailma ilman meitä menee kohtaan 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin Minun maisemani maalla ja kaupungissa- sopiva kirja