 |
| Anthony Doerr Davidin uni wsoy suom Hanna Tarkka |
David Winkler on romaanin alussa kolmikymppinen hydrologi, joka tapaa viehättävän naisen, Sandyn. He tutustuvat hiljalleen, ja lopulta karkaavat yhdessä Sandyn jättäen miehensä. Sandy synnyttää heille tyttären, mutta pian vauvan syntymän jälkeen David näkee enneunen tulvan nousemisesta. Unessa hän yrittää pelastaa heidät, mutta tyttö hukkuu silti. Koska David on aiemminkin nähnyt enneunia, hän päättää olla riskeeraamatta tyttärensä henkeä ja pakenee.
David on poissa yli kaksikymmentä vuotta, mutta sitten hän päättää lähteä selvittämään miten Sandyn kävi, ja kasvoiko Grace aikuiseksi. Vastaukset eivät vain löydy niin helposti että hän tekee päätöksen tulla hakemaan ne,
Teos lähtee melko hitaasti käyntiin, ja se pohjustaa tapahtumia todella kaukaa, vähän liiankin kaukaa. Lukija saa todistaa David Winklerin elämästä noin kolmekymmentä vuotta, mikä ei ole kovin tavanomainen määrä yhteen romaaniin. Kirjan loppuosa, jonka väittäisin olevan lukijan kannalta kiinnostavin, saadaan lukea tosiaankin vasta noin 25 vuoden päästä alusta.
"Pitävätkö unet saapuessaan ääntä? hän mietti. Pienintä mahdollista ääntä, samanlaista kuin syntyy ihmisalkion sikiämisestä tai lumihiutaeen osumisesta maahan?"
Teoksessa on tärkeitä sivujuonia ja -hahmoja, mikä on tavallaan virkistävää vaihtelua, sillä yleensä ne puuttuvat. Tässä kuitenkin merkityksen saa Davidin koko matka, ei niinkään punainen lanka Gracen, Davidin tyttären luota pois ja taas takaisin. Sen takia näitä sivujuonenkäänteitä oli välillä vähän raskasta lukea. Koko kirjan ajan David ajatteli lastaan, mutta puuhasi kuitenkin kaikkea muuta ennen kuin edes lähti etsimään tätä. Näinollen lukija hämmentyy kirjan todellisesta päämäärästä. Verrokkina mainittakoon vaikkapa John Greenin Arvoitus nimeltä Margo, jossa myös päähenkilö etsii läheistään: siinä Quentin lähtee heti selvittämään mitä Margolle on käynyt, tutkii ystävineen vihjeitä ja ajaa maan poikki löytääkseen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Ja siinä kyse oli vain teinirakkaudesta, ei omasta lapsesta.
"Winkler nousi pintaan. Naaliyahin silmät olivat auki mutta eivät räpytelleet, eikä hengityskään tahtonut käynnistyä. "Ei", Winkler äännähti. "Ei, ei. Ei, ei, ei", eikä hän kieltänyt vain tuota hetkeä vaan jokaisen sitä edeltävän, ajan kaikki talot ja sillat, oman sätkivän sydämensä, räjähtämäisillään olevat keuhkonsa; George DelPreten, Sandyn, Gracen - ja itsensäkin hän kieltäisi, kieltäisi kaiken säännönmukaisen rakenteen, sulautuisi mereen, pyörisi pienenä, erillisenä pilvenä jossakin sen syvyyksissä."
Kaiken kaikkiaan Davidin uni on kuitenkin oikein näppärä esikoisromaani. Se on monipuolinen ja polveileva, eikä jumitu varsinkaan kielensä ansiosta vain yhdelle tasolle. Koska se on Doerrin tuotannosta järjestyksessään vasta toinen, ja hänen viimeisin teoksensa on voittanut Pulitzer-palkinnon, odotan innolla seuraavaa teosta luettavakseni.
Tässä vielä Anthony Doerrin tuotanto selkiyttämään:
The shell collector, novellikokoelma, 2002.
Davidin uni, romaani, 2004.
Four seasons in Rome: On twins, Insomnia and the biggest funeral in the history of the world, muistelma, 2007.
The Memory Wall, novellikokoelma, 2010.
Kaikki se valo jota emme näe, romaani, 2014.
"Winkler [David] ojentaisi kätensä pöytäliinan yli; ehkä Grace jopa antaisi hänen tarttua käteensä. He puhuisivat ajan taipuisuudesta, suhteellisuudesta, aavistuksista. Hän sanoisi uskovansa, että tapahtumia voitiin nähdä ennalta, että yhteen ainoaan hetkeen tavallaan sisältyi tuhat vaihtoehtoa, että hän oli aina rakastanut tytärtään, silloinkin kun ei kestänyt rakastaa, että tämäkin oli ennalta määrättyä ja väistämätöntä, häneen poltettua, samaan tapaan kuin lumikiteen kuusi sivua oli upotettu sen atomeihin saakka."
Helmet-lukuhaasteessa Davidin uni menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden teoksen ja se on siis Kaikki se valo jota emme näe. Tästä pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti