Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquistin romaani Joka hetki olemme yhä elossa on yksi tämän vuoden merkittävimmistä teoksista, ja sain sen nyt kirjaston varausjonosta. Lähdin lukemaan kirjaa suurin odotuksin, sillä olin kuullut siitä valtavasti kehuja; tässä on esimerkiksi Helmi Kekkosen ylistävä kirjoitus. Teosta kuvataan "vahvaksi, tunteilemattomaksi, uskomattoman kauniiksi" ja "virtuoosimaiseksi".

Joka hetki olemme yhä elossa on tositarina Tom Malmquistin elämästä: esikoislapsi syntyy hätäsektiolla yli kuukauden etuajassa, ja Malmquistin vaimolla paljastuu sairaalassa vakava sairaus, akuutti leukemia. Vastasyntyneiden ja teho-osaston välillä päiviä juostuaan mies palaa kotiin pienen tytön isänä, ilman tämän äitiä.

Valitettavasti minä kuitenkin petyin teokseen, lähinnä sen rakenteen takia: lauseet ovat niin pitkiä etten pystynyt hengittämään niiden välissä. Sivulauseita ketjutetaan epätavallisen monta putkeen, ja lukiessa minulta hukkuu lauseen punainen lanka: jään miettimään kesken lauseen mistä tässä nyt kerrottiinkaan. Esimerkiksi tämän yhden ainoan virkkeen olisi voinut jakaa kahteen tai kolmeen palaan:

"Neljä naista istuu pihapöydän ääressä, he juttelevat kovaäänisesti, heillä kaikilla on lyhyet valkoiset hiukset ja mustat aurinkolasit, he ovat ilmeisesti syöneet juuri aamiaista, pöydän alla nurmikolla näkyy kaksi avattua roseeviinipulloa."

Lause olisi voinut jatkua tätä samaa rataa vielä loputtomasti (vaikkapa "- -,ohi kulkiessani kuulin heidän päättävän kuinka he menisivät Britt-Marien luokse päiväkahville, tosin ei olisi varmaa oliko hänen kaapeissaan jäljellä gluteenittomia keksejä Annen pojalle- -") mutta kuinka informatiivinen se olisi enää ollut? Kuinka informatiivinen se on tuollaisenakaan kuin se on? Minäkertojassa ja tajunnanvirrassa ei ole mitään vikaa, mutta tästä tekstistä puuttui ainakin minulle oikeanlainen rytmi; teoksen kasassa pitävä selkäranka, joka olisi antanut tilaa lukijalle hengittää välissä.

Kehutusta "kaikenkattavasta surusta, ihmisyydestä ja vain hetki kerrallaan elämisestä" sain kiinni vain pari kertaa kun kun kirjailija malttoi ottaa kuvailua mukaan:

"Livia herää auringonnousuun, minä olen hänelle Isä, hän huutaa minua taas eikä minulla ole aikaa murehtia tai edes tuntea mitään. Sinun laillasi hän huomaa kaikki elämän pikkuasiat, värispektrin öljylammikossa, karviaispunkin oksalla, naarmun minun kyynärpäässäni, hämähäkinseitin kristallikruunussa, jopa ruosteisessa korkissa on hänen silmissään jotain taianomaista.- -, ja olen opetellut sanomaan: Muruseni, isä ei ole surullinen mistään mitä sinä olet tehnyt."

Tällöin minäkin saan maistaa palan siitä uskomattomasta kauneudesta joka on salvannut hengen monelta muulta lukijalta.


Koska teoksen nimessä on viisi sanaa, sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms