Obama: Minun tarinani

Odotin Michelle Obaman elämäkertaa kirjaston jonossa pari kuukautta, ja sain sen nyt luettavakseni pikalainana. Rakastuin tähän kirjaan! Se henkii ihanasti vilpittömyyttä ja toivoa. Obamat tuntuvat parhailta mahdollisilta johtajilta, jota toivoa saattaa

Toisaalta Minun tarinani kuulostaa kuitenkin suomalaiseen korvaan vähän vieraalta: esimerkiksi suku ja asuinalue muodostavat tiiviin ja lämpimän yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kokoontuvat yhteen. Huippuyliopistoihin on mahdollista päästä, kun vain yrittää tarpeeksi. Sain nyt samoihin aikoihin Minun tarinani kanssa luettua suomalaisen naisen omaelämäkerran: Maria Veitolan Veitolan. Veitolassa tunnistin ilmapiirin suomalaiseksi ja Minun tarinani alkoi tuntua ennemminkin kauniilta sadulta kuin arkitodellisuudelta.

Toivon mahdollisimman monen amerikkalaisen lukevan tämän teoksen, koska Obama nostaa tässä esiin äärimmäisen tärkeitä huomioita koko kansakuntaan liittyen seurattuaan tapahtumia aitiopaikalta.

Amerikkalaisten mielessä oli etualalla terrorismin uhka, joten monilta jäi huomaamatta maatamme repivä rasismi ja heimokuntaisuus.

Lontoossa olin kyyneliin asti liikuttuneena astunut alas lavalta puhuttuani Elizabeth Garrett Andersonin koulun tytöille ja kuullut, että muuan tapahtumaa seurannut toimittaja oli ensimmäiseksi kysynyt alaiseltani: Kenen suunnittelema hänen mekkonsa on?

Inspiroiduin Michellen peräänantamattomasta halusta tehdä hyvää ja luovuudesta keksiä keinoja siihen: hän istututti Valkoisen Talon pihalle kasvimaan ja rupesi viljelemään vihanneksia koululuokkien kanssa tutustuttaakseen lapsia prosessoimattomaan ruokaan. Kuinka monta nykyistä johtajaa tai heidän puolisoaan näkee möyrimässä sormet mullassa lasten lihavuuden vähentämiseksi? Lisäksi hän nosti esiin muun muassa sotaveteraanien elinoloja ja loi kampanjan Reach Higher kannustaakseen nuoria opiskelemaan ja parantamaan siten tulevaisuuttaan.

Kirjan mukaan Michelle Obaman ideologia pääsi käyttöön myös heidän omassa perhe-elämässään:

Minulle tässä aikataulussa oli paljon enemmän järkeä kuin siinä, että lykkäisin illallista tai panisin tytöt odottamaan iltahaleja, vaikka heitä nukuttaisi. Pohjalla oli toiveeni, että heistä kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.

Tiesin kyllä, millaista roolia minun odotettiin esittävän, viimeisen päälle puunattua nukkevaimoa, jolla oli teräshymy kasvoilla ja joka katsoi kirkkain silmin miestään kuin kuuntelisi herkeämättä tämän joka ikistä sanaa, mutta minusta ei ollut siihen eikä tulisi koskaan olemaankaan. Olin valmis tukemaan miestäni, mutta en esittämään robottia. Teeskentely ei hyödyttäisi ketään.

Teoksessa Obama nimeää niin monta kunnioittamaansa ja arvostamaansa tahoa, että on vaikeaa pysyä perässä. Tämä osoittaakin pariskunnan omasta mielestäni täydellisen johtajuuden: pitää tuntea kansansa ja historiansa, jotta tietää mitä ja ketä johtaa.

Barack oli usein sanonut pyrkineensä nousemaan Valkoisen talon portaita, koska Little Rock Nine oli rohjennut nousta Central High Schoolin portaita. Kaikista jatkumoista, joihin me kuuluimme, tämä oli kenties tärkein.

Vaikutuin myös siitä, miten Obama puhui rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä suoraan niitä koskeville ihmisille:

"Totta puhuen, aloitin, minä tiedän, miten rankkaa teillä on, mutta kukaan ei tule pian pelastamaan teitä. Suurin osa Washingtonin päättäjistä ei edes yritä. Monet eivät edes tiedä, että te olette olemassa." Kerroin oppilaille, että edistys on hidasta, että heillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa muutosta. Monet amerikkalaiset eivät halua veronkorotuksia, eikä kongressi pääse yksimielisyyteen edes budjetista saati nouse kahden puolueen kinastelun yläpuolelle, joten luvassa ei ollut miljardien dollarien lisärahoitusta kouluille tai taianomaista käännettä parempaan päin heidän yhteisölleen. Jopa Newtownin tragedian jälkeen kongrssi näytti päättäneen estää kaikki toimenpiteet, joilla voitaisiin estää aseiden päätyminen vääriin käsiin; lainsäätäjiä kiinnosti enemmän kerätä vaalirahoitusta Kansalliselta kivääriyhdistykseltä kuin suojella lapsia. Totesin, että politiikka oli yhtä sotkua. Siltä osin minulla ei ollut mitään toiveikasta tai kannustavaa sanottavaa. Jatkoin kuitenkin pitämällä toisenlaisen mainospuheen, joka perustui täysin minuun South Siden kasvattina. Käyttäkää koulua hyväksenne, minä neuvoin.

Hän myös ainakin tuntui vilpittömältä omista vajavaisuuksistaan, kuten seuraava katkelma Afrikan-matkasta osoittaa. Tosin jäin kuitenkin miettimään, että lukijalle annettu kuva on melko yksipuolinen muiden ihmisten kommenttien puuttuessa. Tällöinhän kirjailija voi sanoa oikeastaan mitä tahansa ja maalata itsestään niin virheettömän kuvan kuin haluaa.

En ollut suinkaan odottanut, että olisin heti kuin kala vedessä, mutta taisin naiivisti luulla, että tuntisin perille päästyäni jotain syvällistä yhteyttä maanosaan, jota olin pienestä pitäen oppinut ajattelemaan myyttisenä isänmaanani, ihan kuin saisin siellä kokea jonkinlaisen täyttymyksen. Mutta Afrikka ei tietenkään ollut meille mitään velkaa. On ihmeellistä tuntea afroamerikkalaisena itsensä erilaiseksi Afrikassa. Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.