maanantai 17. kesäkuuta 2019

Turunen: Mulkerot - patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Mulkerot on tietokirja merkkihenkilöistä joille on omistettu patsaita, mutta joiden kuvaa on kiillotettu ja romantisoitu. Monet henkilöt muistetaan kotimaissaan sankareina mutta naapurimaissa julmina ja häikäilemättöminä valloittajina. Teos kyseenalaistaa monien sankarihahmojen, kuten Martin Lutherin ja Che Guevaran ihailun, ja muistuttaa muun muassa Maon julmuuksien mittasuhteista.

Tässä kirjassa tuli esiin moniakin piirteitä jotka haluan ottaa esiin. Huomasin aivan käsittämättömiä kauheuksia, ja mikä pahinta, tuntuu ettei niistä olla opittu mitään eikä näistä ihmisistä puhuta ollenkaan.

Ensimmäinen huomio jonka haluaisin nostaa esiin, on naisten asema. Diktaattorit ovat pitäneet haaremeja, raiskanneet sotamatkoillaan ja itsepäisesti naineet (usein itseään huomattavasti nuoremman) naisen kyselemättä paljon tämän mielipidettä.

Joitakin miehiä palautettiinkin myöhemmin, mutta kaapatut naiset katosivat iäksi.

Miten niin katosivat? Minne? Mietitäänpä, että iso ihmisryhmä on ryöstetty, eikä heistä kuulla enää koskaan. Miten paljon heidän perheenjäsenensä ovat mahtaneet kaivata heitä? Minkälaista epätietoisuutta on täytynyt sietää vuodesta toiseen, ja lopulta luopua toivosta näiden löytymisestä saati terveyden ja kohtalon tietämisestä.

Maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lähettiläs kertoi, että 60 000 nuorta naista oli hypännyt kaupunginmuureilta kuolemaan välttääkseen joutumasta mongolien käsiin. 

Tämä tapahtui Tsingis-kaanin valloittaessa Zhongdun kaupungin. Ensinnäkin maaperäosa: veri virtaa ja ruumiit kasaantuvat, ja sama toistuu. Miten me ihmiset olemme selvinneet tähän asti tappamatta toisiamme sukupuuttoon?

Toisekseen itsemurhaosio. Määrä vastaa suunnilleen esimerkiksi Rovaniemen kaupungin asukaslukua. Mietitäänpä, että Suomeen hyökättäisiin, ja joka ikinen rovaniemeläinen valitsisi mieluummin kuoleman kuin raiskatuksi tulemisen, pahoinpitelyn, orjuuttamisen ja tappamisen. 60 000 ihmistä vastaa reippaasti yhden vuoden aikana syntyvien suomalaisten lasten määrää. Ja tähän lukuun lisätään vielä ne naiset, jotka eivät hypänneet. Lapset, miehet, vanhukset. Kaikki tapettiin, ja sama toistui kaupungista toiseen. Ja silti me Suomessa laulamme iloisesti Frederikin tahtiin Tsingis-kaanista, "kaikkien naapurikansojen alistajasta".

Toinen, erilainen näkökulma naisten osuuteen oli 700-luvun lopulla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan alueella hallinneen Harun Al-Rasidin äiti.

Harunin äiti, entinen orja Jemenistä, oli vahvatahtoinen persoona, joka vaikutti paljon siihen, miten kalifaatin asioita hoidettiin. 

Nainen on varmasti yhtä kykenevä antamaan tappokäskyjä kuin mieskin ja ne ovat aivan yhtä väärin, mutta harvemmin kuulee naisen olleen jotakin muuta kuin yksi diktaattorin vaimoista tai tanssijoista, saatika sitten kulissien takana vaikuttamassa. Tästä haluaisin tietää lisää!


Toinen huomio: lapset. Lähes kaikkien diktaattorien kohdalla toistui, ettei lapsia säästetty. Timur Lenk kokosi yhteen yhden kaupungin kaikki alle kouluikäiset lapset, ja käski sotilaidensa ratsastaa näiden yli. Sotilaiden kieltäytyessä Lenk ratsasti itse ensimmäisenä noiden yli seitsemän tuhannen lapsen päältä. Minkälainen eläin tappaa omat jälkeläisensä? Lisäksi oli vielä lasten sieppaaminen orjiksi, esimerkiksi tämä tapaus Mehmet II aikaan:

Kahdeksanvuotiaat pojat vietiin kastroitavaksi Abou Gerben luostariin. Yksi kymmenestä jäi henkiin, ja tämä kymmenys myytiin osmaneille.

Mietitäänpä: kahdeksanvuotiaita siepataan, ja 90% heistä kuolee. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia myytiin. Näkivätkö he koskaan enää vanhempiaan? Eivät. Saivatko he lämpöä, turvaa ja huolenpitoa? Eivät.

Kolmas huomio on aivan järkyttävä arvostelijoiden ja kriitikoiden suun sulkeminen. Tämä esimerkki on Mao Zedongin ajalta:

Liun lapset joutuivat todistamaan vanhempiensa julkista pahoinpitelyä. Liu ja hänen vaimonsa laitettiin vankilaan, eivätkä he enää koskaan tavanneet. Liu kuoli kidutettuna vankilassa.


Tämä muistuttaa minua Yksin Berliinissä-teoksen päähenkilöistä, Otto ja Anna Quangelista. Teos kertoo heidän pienen ihmisen kamppailustaan Gestapoa vastaan Hitlerin ajan Saksassa. Ja kas kummaa, teos perustuu oikeiden ihmisten Elise ja Otto Hampellin maahanalaiseen työhön ketäs muuta kuin Hitleriä vastaan. Sattumaako? Ei, vaan hirveiden diktaattorien useammin kuin kerran käyttämä kunnioitukseton rääkkäys.

Entä minkälainen tilanne on nykyään?

Kuvahaun tulos haulle santana che guevaraKirjailija Turunen oli hyvin huolissaan nykyisestä valloittajien romantisoimisesta, hän nostaa esimerkiksi esiin Che Guevaran: hän teloitti Kuuban vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa ihmisiä, mutta esimerkiksi Robert Redfordin tuottamassa elokuvassa Moottoripyöräpäiväkirja kuvataan lähinnä "lääketieteen opiskelijoiden romanttista haihattelua ja seikkailunjanoa", kuten Turun Sanomien arvostelija Kari Salminen kertoo. Turunen nostaa myös esiin Carlos Santanan: jos  Santana, joka mielellään poseeraa Che Guevara- t-paidassa, olisi asunut Chen Kuubassa, hänet olisi viety pitkätukkapopparina uudelleenkoulutusleirille

Suomessa Aleksanteri toisen, Venäjän keisarin, patsas on Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa hänet muistetaan vuosien 1863-1864 kapinan kovaotteisena kukistajana. Yhdysvalloissa taas presidentti Donald Trump pitää seitsemättä presidenttiä Andrew Jacksonia inspiraation lähteenään ja tämän muotokuvaa esillä. Eihän siinä mitään, mutta Jackson oli syyllinen Kyynelten tie-nimiseen seminoli-intiaanien pakkosiirtoon. Ja entäs Tsingis-kaani? Hänelle pystytettiin patsas Mongoliaan tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2008. Sama mies, jonka jäljilta maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lisäksi Turunen kertoo, että intialainen nettikirjoitus puolustelee Mysoren johtajaa ja diktaattoria  Tipu Sultania: päitä nyt katkoivat muutkin hallitsijat kaikkialla maailmassa. Tipu ei siis ollut niin paha kuin jotkut väittävät, ja samanlaisia puolustuskirjoituksia on julkaistu kaikista muistakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Turunen kirjoittaa näin:

"Se, mikä näissä suhteellisuutta ja ymmärrystä anovissa kirjoituksissa kauhistuttaa, on täydellinen myötätunnon puute siviiliuhreja kohtaan. Ikään kuin Tipu Sultanin ja muiden mulkeroiden uhrien kärsimykset laimentuisivat anteeksiannon armollisee historiaan ajan kuluessa. Uhri tunsi 2000 tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa."


Tämän saman asian olen itsekin huomannut siinä, että vankilan kuolemaantuomittujen viimeisistä aterioista on tehty valokuvanäyttelyitä, kuten Henry Hargreavesin No seconds. Nämä herättävät myötätuntoa vankeja kohtaan ja inhimilistävät, tuovat lähemmäs katsojaa. Kuoleman läheisyys herättää myötätuntoa. Mutta entäs uhrit? Mitä he söivät viimeiseksi ateriakseen? Emme saa tietää, koska kukaan ei ollut dokumentoimassa kun he söivät viimeiseki jääneen ateriansa ja kuolivat jonkun sekopään takia.

Kuvahaun tulos haulle tsingis khan statue
Tsingis-kaanin patsas Mongoliassa


Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjassa kerrotaan näin:

"Tammikuussa 2018 kahdeksassa kaupungissa marssittiin ja vaadittiin kolonialismin ajan symbolien poistamista Belgian julkisilta paikoilta. ( tätä oli edeltänyt myös patsaan maalaaminen verenpunaiseksi). Vuosina 1880-1920 kuningas Leopoldin liiketoimien ja "sivistystehtävän" seurauksena kuoli ainakin 10 miljoonaa kongolaista, puolet koko 1800-luvun lopun Kongon väestöstä."


Kuvahaun tulos haulle theophile giraud leopold statue 2008

Lopuksi Turunen koskettavasti omistaa teoksen

"kaikille niille sadoille miljoonille tavallisille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään kunnianhimoisten ja vain omaan asiaansa uskovien "sankarijohtajien" tekojen seurauksista."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti