Dean Karnazes eli tavallista nuoren, menestyvän amerikkalaisen liikemiehen elämää, kunnes hän teki täyskäännöksen. Hänen elämänsä koostui kymmenien vastaajaviestien kuuntelusta ja kalliista lounastapaamisista, ja toisaalta coctail-tilaisuuksista ja hotellien lämmitetyistä pyyhkeistä. Karnazes oli palaamassa kotiin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan, kun ei kotiportailta kävellytkään sisään, vaan veti nurmikonleikkuulenkkarit jalkaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi sinä yönä 50 kilometriä silkkisukissa, aluspaidassa ja pitkälahkeisissa alushousuissa.
Työ ei tuonutkaan elämään sitä täyttymystä, jota olin odottanut. Minulla oli maisterin tutkinto ja tienasin vuodessa kuusinumeroisen summan, mutta tunsin elämässäni tyhjyyden, jota ura ei voinut täyttää.- - Etenin nopeasti, siitä saatoin olla varma, mutta eteninkö oikeaan suuntaan?- - Huomenna en istuisi työpaikan kahvihuoneessa valittaen, kuten yleensä, kuinka en ehtinyt töiden tekemiseltä elää ja kuinka ei jäänyt aikaa tehdä mitään muuta.
Karnazista tuli ultramaratoonari, mies joka on juossut kaikkea maan ja taivaan väliltä 160 kilometrin ultrajuoksusta joukkueille tarkoitettuun 320 kilometrin juoksuun. Hän on juossut etelänavalla ja aavikolla, ja hän pitää hallussaan maailmanennätystä pisimmästä juostusta matkasta pysähtymättä: hän juoksi vuonna 2005 350 mailia, eli noin 563 kilometriä pysähtymättä syömään tai nukkumaan. Aikamoinen kone, eikö? Silti hän ainakin omaelämäkertansa mukaan on onnistunut yhdistämään juoksemisen, työn ja perhe-elämän. Lisäksi hän ei ole menettänyt huumorintajuaan raastavien lenkkien myötä, sitä todistivat monet kohdat kirjassa:
Enimmäkseen talot olivat pimeinä, mikä olikin varmasti hyvä asia. Voin vain kuvitella miltä tuntuu katsoa ikkunasta ulos neljältä aamuyöllä ja nähdä kuinka ohi juoksee mies kalsarisillaan ja vääntelehtii tuskissaan joka askeleella. "Avohoitopotilas", ajattelisin varmasti.
Suomentaja Lauri Niskanen on tehnyt loistavaa työtä, Karnazesin asenne oli kääntynyt upeiksi ilmauksiksi aina suppliikkimiehistä edellä mainittuun kalsarisillaan juoksuun. Kiitos Lauri!
Kirja oli innostavaa luettavaa, mutta petyin hiukan alussa. Selvisi, ettei Karnazes ollutkaan tavallinen pulliainen joka lähti juoksemaan, vaan että hänellä oli taustaa juoksemisesta maastossa ja koulun yleisurheilujuokkueessa. Tämä vähän himmensi juoksuun koukkuun jäämisen loistetta, sillä löytäessäni kirjan olin saanut käsityksen hänen innostuneen juoksusta täysin tyhjästä. Mutta mitäpä tuosta.
Siinä vastauksenne: juoksen saadakseni selvää, kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen, koska se on minun tapani antaa maailmalle jotakin takaisin.- - Juoksen sisareni muiston kunniaksi ja yhdistääkseni perheeni. Juoksen, koska se pitää minut nöyränä.
Dean Karnazesilla on omat nettisivut, ja ne löydät täältä: http://www.ultramarathonman.com/web/
Kustantajan nettisivu: http://nemokustannus.fi/kirjat/ultramaratoonari/
Jos Ultramaratoonarin haluaisi sijoittaa helmet-lukuhaasteeseen, se menisi esimerkiksi kohtiin
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (Karnazes aloittaa juoksun uudestaan 1992)
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (San Fransisco)
38. Kirjassa on kulkuneuvo (jalat)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti