Täytyy myöntää, että pääasiassa luen aina proosaa, paljon vähemmän runoja. Viimeisin kokonaan lukemani runoteos on Pablo Nerudan Valitut runot. Bongasin tämän runon siitä kokoelmasta ja pidin siitä kovasti. Näin sateisen päivän piristykseksi laitan runon tänne.
Haluan takaisin etelään (1941)
Sairasvuoteella Vera Cruzissa muistuu mieleeni Etelän päivä, kotiseutuni hopeinen päivä
kuin välähtävä kala taivaan vedessä.
Loncoche, Lonquimay, Carahue, korkealta
varisseet, hiljaisuuden ja juurten kietomat
istuvat vuotaisilla ja puisilla valtaistuimillaan.
Etelä on mereen vajonnut ratsu
jota hitaat puut ja kaste kruunaavat,
pisarat karisevat kun se kohottaa vihreän turpansa, sen hännän varjo kastelee laajan saariston, ja sen sisuksissa kasvaa jumaloitu hiili.
Koskaanko enää, et, varjo, koskaanko enää et, käsi, koskaanko enää et antura, portti, jalka, taistelu, hämmennä metsiä, teitä, okaita, usvaa
ja sinistä vilua joka ennen määräsi
joka ainoan altasi häipyvän askelen?
Taivas, suo minun jonakin päivänä kulkea tähdestä tähteen
Polkea valoon ja ruutiin, tuhlata vertani kunnes saavutan sateen pesät!
Haluan ylittää tuoksuvan Toltén-virran uitot,
Haluan lähteä sahoilta,
Astua kengät märkinä kanttiineihin,
kulkea läpi sähköä ritisevän pähkinäpensaikon valon,
painua pitkäkseni lehmänsontien keskelle,
Kuolla ja herätä vehnää purren uudestaan eloon.
Meri, tuo tänne etelän päivä, aaltoihisi takertunut päivä,
Kostea oksiston päivä, puhalla kylmään viiriini napaseudun sininen tuli!
Erityisesti minua kiehtoo kohta /kulkea läpi sähköä ritisevän pähkinäpensaikon valon/. Kyllä Neruda osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti