Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani

Charlotte Bronte
Kotiopettajattren romaani
Jane Eyre
1847

Kotiopettajattaren romaani on Charlotte Bronten toinen oma proosallinen teos, ja ensimmäinen joka julkaistiin. Hän kirjoitti sisarustensa Emily ja Anne Bronten kanssa pienen runoteoksen nimeltään Poems, joka jäi melko huomaamattomaksi. Tästä sisarukset saivat energiaa kirjoittaa omia romaanejaan: Emily kirjoitti Humisevan harjun, Anne Agnes kotiopettajattaren ja Charlotte The Professorin. Ensimmäiset kaksi julkaistiin, toisin kuin Charlotten The Professor. Hän vaihtoi aihetta ja kirjoitti Jane Eyren, Kotiopettajattren romaanin, ja se julkaistiin jo kuuden viikon kuluttua, samana vuonna 1847  kuin Humiseva harju ja Agnes kotiopettajatarkin. Ilmestyessään Kotiopettajattaren romaanista tuli jättimenstys, aikansa "bestseller" aidon kertojan, muodin mukaisen kolmiosaisen rakenteen, tarkan luontokuvauksen, rehellisen, kunniallisen ja työteliään sankarittaren, ja tietenkin kaiken voittavan rakkaustarinan ansiosta.

Kotiopettajattaren romaani kertoo Jane Eyrestä, ensin lapsuudesta sisäoppilaitoksessa ja sittemmin rikkaan herra Rochesterin holhokin kotiopettajattarena. Jane rakastuu isäntäänsä, mutta tällä on synkkä salaisuus. Jane kohtaa vastoinkäymisiä, päätyykö hän lähetyssaarnaajaksi Intiaan, herra Rochesterin puolisoksi vai kenties jotain muuta?

Romaanissa on monia aineksia, jotka tekevät siitä klassikon. Kertoja on aito, häneen voi luottaa. Minäkertoja kuvaa rehellisesti vaikeuksia ja taisteluita oikein tekemiseksi. Päähenkilö Jane Eyre on rehellinen ja älykäs, ja hän ei valitse helppoa osaa itselleen sellaisen saadessaan vaan haluaa olla kunniallinen ja pitää kiinni periaatteistaan, vaikka se tuottaa suurta luopumisen tuskaa. Siksi hän on kunnioitettava hahmo.
             Teoksessa on selkeästi kolme eri osaa: Janen lapsuus, aika Thornfieldin kartanossa ja aika hänen sieltä lähdettyään, joten siinä on monia eri tapahtumia eikä koko ajan vain jankata yhtä ja samaa. Siksi teosta on mukavaa lukea. Juonenkäänteitä on paljon, ja se luo romaaniin ennalta-arvaamattomuutta. Toisaalta jotkut juonenkäänteistä eivät vaikuta niin uskottavilta "itsenäisiltä tapahtumiltaan", jotka johdattaisivat tarinan tiettyyn suuntaan, vaan pikemminkin tuntuu siltä kuin ne olisi ollut pakko sisällyttää tarinaan, jotta se saataisiin kulkemaan tiettyyn suuntaan.

Ennalta-arvattavuudesta tai -arvaamattomuudesta päästäänkin teoksen dramaattisuuteen. Minun mielestäni romaania voisi sanoa jopa hiukan melodramaattiseksi: siinä esiintyy jopa mystisiä tapahtumia: on enneunia, ja kuullaan rakastetun sanat satojen mailien päästä. Myös valitettavasti teoksessa tuntuu olevan vain yksi totuus. Kaikki muut voivat tehdä Janelle vääryyttä ja erehtyä, mutta Jane aina taipuu marttyyrimaisesti tai sitten hän taistelee itselleen oikeutta vääryyden ikeen alta. Jane voi saavuttaa lasten luottamuksen ja toimia loistavana opettajattarena, hän on ahkera ja rakastettava. Milloin Jane tekisi virheen? Sivuhenkilöt tuntuvat omaavan vain yhden ominaisuuden, jonka perusteella Jane voi suhtautua heihin jollain tavalla. Esimerkki: rouva Reed on itsekäs paskiainen, joka kohtelee aina pikku-Janea huonosti, jopa estää tätä lähtemästä rikkaan sukulaisen luokse. Helen Burns taas on lempeä ja Jumalaan luottava, joka ei lavantaudin riehuessakaan pelkää kuolemaa. Janen serkut Mary ja Diana ovat viehättäviä ja älykkäitä, mutta heille ei suoda sen suurempaa osaa. Rochester valehtelee aika tärkeästä aisasta vain saadakseen Janen omakseen. Yhteenvetona: Jane on liian täydellinen, muut hahmot ovat liian yksiulotteisia. Kuten sanoin aiemmin joidenkin juonenkäänteiden olevan liian selviä, olevan olemassa vain johtaakseen tarinaa johonkin tiettyyn suuntaan, niin yhtälailla tuntuu siltä, että sivuhahmot ovat olemassa vain saadakseen Janen näyttämään paremmalta.

Vielä pari muuta teemaa romaanista. Kotiopettajattaren romaani on aika uskonnollinen, mikä tuntuu oudolta nykyajan lukijasta. Esimerkiksi samalla vuosisadalla kirjoitetut Jane Austenin romaanit eivät ole läheskään yhtä uskonnolllisia. Kai se on kuitenkin yksilöstäkin kiinni, olihan toisaalta Bronten isä pappi, joten eipä se ole ihmekään.

Viimeisenä täytyy mainita vielä tarkasta miljöökuvauksesta. Esipuheessa kerrotaan Bronten itsensä pitäneen luonnon tarkkailusta, joten siinä lienee syy miksi Jane Eyrekin kiinnittää huomiota luontoon. Kuvaus auttaa lukijaa kuvittelemaan Englannin maaseudun, mutta kuvaus on ehkä hiukan liian tarkkaa sen suhteen, missä kohtaa maisemaa mikäkin kanervikko oli. Enemmän pidin kun kertoja kertoi miten maisema vaikutti häneen.

Lopuksi voidaan todeta, että Kotiopettajattaren romaani on ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa rehellisen kuvauksensa ja juonenkäänteidensä ansiosta. Valittettavasti on sanottava, että melodramaattisuutensa ja jopa tietynlaisen yksiulotteisuutensa takia olisin pitänyt tästä enemmän 13-vuotiaana. Vähän kehittämällä sivuhenkilöitä ja juonenkäänteitä moniulotteisemmiksi tästä olisi voinut saada todellisen aarteen.