Kirjallisuudessa muodissa nyt: sota ja dystopia

Olen huomannut, että tällä hetkellä todella moni kirja käsittelee joko vanhoja sotia tai sitten dystopiaa, nykyhetkeä pahempaa tulevaisuutta. Käsite on siis utopian, paremman tulevaisuuden vastakohta.

suomenkuvalehti.fi

Huoli maailman nykytilanteesta innoittanee kirjailijoita kirjoittamaan dystopioita. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isoja ongelmia: jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät  ilmastonmuutoksen seurauksena, kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon liikakalastuksen, järvien kuivumisen ja metsien liikahakkuun seurauksena, maailmassa soditaan, on terrorismia ja vihaa. Monet joutuvat jättämään kotinsa ja etsimään turvaa muualta. Tässä on paljon syitä olla huolissaan tulevaisuudessa. (mainittakoon tähän väliin, että tiedän maailmassa olevan totta kai paljon hyvääkin ja uskoa tulevaisuuteen, mutta käsittelen nyt dystopiaa, jolloin on                                                              oleellisempaa miettiä huonoja asioita.)

Nälkäpeli- Vihan liekit

Kuuluisia dystopiateoksia ovat esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia, Johanna Sinisalon Auringon ydin, Veronica Rothin Divergent-sarja ja James Dashnerin Labyrintti-sarja. Kaikissa näistä lähdetään siitä, että nykymaailma on lähes tuhonnut itesensä ja tulevaisuudessa täytyy elää totalitaristisemmin, esimerkiksi Nälkäpelissä Panemin valtio luotiin sotien ja luonnonkatastrofien jäljelle jääneistä rippeistä, Divergentissä jokaiselle on määrätty tarkasti oma paikkansa ja tehtävänsä järjestelmässä ja Labyrintissä Roihu uhkaa tappaa hirveällä tavalla kaikki ihmiset, minkä takia kokeita järjestetään.

Outolintu- Kapinallinen

On mielenkiintoista huomata, miten paljon varsinkin nuortenkirjallisuudessa käsitellään totalitarismia ja nuorta päähenkilöä, joka nousee tarinan sankariksi. Voidaanko tästä päätellä, että nykymaailma johtaa tuhoutumiseen ja tuhosta selvinneet perustavat totalitarismin ehkäistäkseen uuden tuhon? Ei mitenkään kovin kaukaa haettu teoria.

Dystopia, totalitarismi ja nuori sankari tietysti vetoaa nuoriin lukijoihin ja on mielenkiintoisempi alkuasetelma kuin jos kaikki olisi hyvin. Mutta kun monet bestseller-nuortenkirjat alkavat kertoa nimenomaan huonommasta tulevaisuudesta (poikkeuksena John Greenin kirjat), tästä voisi alkaa päätellä jotain. Ehkä se on kirjailijoiden varoitushuuto nuorille: näin voi tapahtua ihan oikeasti, ja haluatko todella olla siellä?

Otto ja Elise Hampel,
 joista kertoo teos
Yksin Berliinissä

Toinen puoli samassa ilmiössä on vanhojen sotien aiheina käyttäminen kirjallisuudessa, ennemminkin aikuisten kirjoissa, kuten Katja Ketun Kätilö, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Hans Falladan Yksin Berliinissä ja niin edelleen. Nämä kirjat pohjautuvat aikaisempiin sotiin. Ne ovat historiaa, ja ehkäpä nyt niistä on kulunut tarpeeksi aikaa jotta niitä voidaan käsitellä miljöönä kirjoissa. Tosiaalta sota on ajankohtaisempaakin ajankohtaisempi aihe nyt Pariisin terrori-iskujen ja Syyrian sodan aikakaudella. Kirjailijat kirjoittanevat nyt niin paljon sotaan sijoittuvia kirjoja, sillä suuri yleisö haluaa ymmärtää yksittäisen ihmisen asemaa niin ison mullistuksen keskellä; esimerkiksi Yksin Berliinissä-teoksessa valotetaan tavallisen saksalaispariskunnan arkea ja heidän omaa taisteluaan Hitleriä vastaan ja Kaikki se valo jota emme näe-romaanisssa kerrotaan sotaa pakenevasta ranskalaistytötä ja sodassa taistelevasta saksalaispojasta. Sota muutti kaikkien siihen aikaan eläneiden ihmisten elämän hyvin toisenlaiseksi kuin mitä se olisi ollut ilman sotaa, ja tämä kiinnostaa meitä jotka emme ole sitä kokeneet.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kirjailija: Anthony Doerr, s.1973
alkuperäinen nimi: All the light we cannot see
alkuperäinen kustantamo: Scribner, USA
alkuperäinen julkaisuvuosi: 2014
kääntäjä: Hanna Tarkka
kustantamo Suomessa: WSOY
julkaisuvuosi Suomessa: 2015

Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti loistava teos. Se voitti Pulitzer-palkinnon ja on New York Timesin bestseller. Tämä teos oli kauneinta mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahdesta erityisestä lapsesta toisen maailmansodan aikana. Sokea Marie-Laure asuu lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa. Päivät kuluvat isän työpaikalla Pariisin luonnontieteellisessä museossa kuljeksien, pistekirjoituksella kirjoitettua Jules Verneä lukien ja kaupungissa kulkemista opetellen. Isä veistää Marie-Laurelle pienoismallin kaupungista, jotta tyttö tietäisi missä mikäkin paikka on. Werner taas elää saksalaisessa orpokodissa siskonsa kanssa ja kuuntelee iltaisin ranskankielisiä radiolähetyksiä luonnontieteestä. Hän haaveilee koulusta ja tekniikasta, Mekaniikan perusteet on hänen lempikirjansa. Sodan syttyessä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista maaseudulle isosedän luokse, kun taas 14-vuotias Werner pääsee opiskelemaan valtakunnan parhaimpiin kuuluvaan kouluun sotilaaksi: juoksua, matematiikkaa, tekniikkaa, marsseja. Vuosi vuodelta Marie-Laure ja Werner kulkevat lähemmäksi toisiaan.

Kaikki se valo imaisee ehdottamsti mukaansa. En voinut laskea romaania kädestäni hetkeksikään kun luin sen, ja varsinkin loppupuolella tuntuu siltä etten edes pysähtynyt miettimään sanojen merkityksiä vaan oli kova kiire päästä vain eteenpäin ja tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja on todella kaunis, se maalaa taitavasti kuvan kasvavan nuoren uteliaisuudesta ja elämännälästä, se kuvaa todellisuuden niin luontevasti: Marie-Laurelle munakasta paistava taloudenhoitajatar isosedän luona Saint-Malossa, linnuista kiinnostunut Frederick, Wernerin ystävä koulussa, vääpeli von Rumpel kärsivällisyys aseenaan maailman arvokkainta timanttia etsimässä jäljennösten joukosta.

Romaanissa hieno asia oli helppolukuisuus. Marie-Laure ja Werner vuorottelevat kertojina vain pari sivua pitkissä luvuissa, joissa kuitenkin kirjailija onnistuu luomaan kokonaisen maailman. Koska luvut ovat lyhyitä ja aina vuorotellen kerrotaan toisesta henkilöstä, kirjaa on miellyttävää ja mielenkiintoista lukea. Ainoa huono puoli lienee se, että aikajärjestyksessä myös hypitään. Vuorotellen kerrotaan esimerkiksi Werneristä 14-vuotiaana koulussa ja 17-vuotiaasta Werneristä sodassa. Tämä aiheutti lukemiseeni vähän takkuamista, sillä kun olin päässyt kirjassa tiettyyn osaan, piti palata taaksepäin lukeakseen uudestaan tietty luku jotta sen ymmärsi kunnolla.

Minusta hyvän kirjan merkki on se, ettei siihen lisäisi mitään tai ottaisi mitään pois, ja että se herättää tunteita. Kaikki se valo jota emme näe täyttää jokaisen kategorian; siitä näkee että se on huolella viimeistelty, siihen ei voisi enää lisätä mitään mikä tekisi siitä paremman. Myöskään kirjassa ei olla sorruttu "täydellisyyteen", jota valitettavasti oli Riikka Pulkkisen teoksessa Totta. Siinä jokainen sana tuntui kuin se olisi laskettu matemaattisella kaavalla paikalleen ja silloin siinä ei ollut enää jäljellä mitään oikean maailman spontaaniudesta ja muuttuvaisuudesta. Kaikki se valo taas on niin luonnollinen kuin vain voi kirja olla, minun on vaikeampaa uskoa että Marie-Laure ja Werner eivät ole oikeita ihmisiä kuin että he ovat.