Obama: Minun tarinani

Odotin Michelle Obaman elämäkertaa kirjaston jonossa pari kuukautta, ja sain sen nyt luettavakseni pikalainana. Rakastuin tähän kirjaan! Se henkii ihanasti vilpittömyyttä ja toivoa. Obamat tuntuvat parhailta mahdollisilta johtajilta, jota toivoa saattaa

Toisaalta Minun tarinani kuulostaa kuitenkin suomalaiseen korvaan vähän vieraalta: esimerkiksi suku ja asuinalue muodostavat tiiviin ja lämpimän yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kokoontuvat yhteen. Huippuyliopistoihin on mahdollista päästä, kun vain yrittää tarpeeksi. Sain nyt samoihin aikoihin Minun tarinani kanssa luettua suomalaisen naisen omaelämäkerran: Maria Veitolan Veitolan. Veitolassa tunnistin ilmapiirin suomalaiseksi ja Minun tarinani alkoi tuntua ennemminkin kauniilta sadulta kuin arkitodellisuudelta.

Toivon mahdollisimman monen amerikkalaisen lukevan tämän teoksen, koska Obama nostaa tässä esiin äärimmäisen tärkeitä huomioita koko kansakuntaan liittyen seurattuaan tapahtumia aitiopaikalta.

Amerikkalaisten mielessä oli etualalla terrorismin uhka, joten monilta jäi huomaamatta maatamme repivä rasismi ja heimokuntaisuus.

Lontoossa olin kyyneliin asti liikuttuneena astunut alas lavalta puhuttuani Elizabeth Garrett Andersonin koulun tytöille ja kuullut, että muuan tapahtumaa seurannut toimittaja oli ensimmäiseksi kysynyt alaiseltani: Kenen suunnittelema hänen mekkonsa on?

Inspiroiduin Michellen peräänantamattomasta halusta tehdä hyvää ja luovuudesta keksiä keinoja siihen: hän istututti Valkoisen Talon pihalle kasvimaan ja rupesi viljelemään vihanneksia koululuokkien kanssa tutustuttaakseen lapsia prosessoimattomaan ruokaan. Kuinka monta nykyistä johtajaa tai heidän puolisoaan näkee möyrimässä sormet mullassa lasten lihavuuden vähentämiseksi? Lisäksi hän nosti esiin muun muassa sotaveteraanien elinoloja ja loi kampanjan Reach Higher kannustaakseen nuoria opiskelemaan ja parantamaan siten tulevaisuuttaan.

Kirjan mukaan Michelle Obaman ideologia pääsi käyttöön myös heidän omassa perhe-elämässään:

Minulle tässä aikataulussa oli paljon enemmän järkeä kuin siinä, että lykkäisin illallista tai panisin tytöt odottamaan iltahaleja, vaikka heitä nukuttaisi. Pohjalla oli toiveeni, että heistä kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.

Tiesin kyllä, millaista roolia minun odotettiin esittävän, viimeisen päälle puunattua nukkevaimoa, jolla oli teräshymy kasvoilla ja joka katsoi kirkkain silmin miestään kuin kuuntelisi herkeämättä tämän joka ikistä sanaa, mutta minusta ei ollut siihen eikä tulisi koskaan olemaankaan. Olin valmis tukemaan miestäni, mutta en esittämään robottia. Teeskentely ei hyödyttäisi ketään.

Teoksessa Obama nimeää niin monta kunnioittamaansa ja arvostamaansa tahoa, että on vaikeaa pysyä perässä. Tämä osoittaakin pariskunnan omasta mielestäni täydellisen johtajuuden: pitää tuntea kansansa ja historiansa, jotta tietää mitä ja ketä johtaa.

Barack oli usein sanonut pyrkineensä nousemaan Valkoisen talon portaita, koska Little Rock Nine oli rohjennut nousta Central High Schoolin portaita. Kaikista jatkumoista, joihin me kuuluimme, tämä oli kenties tärkein.

Vaikutuin myös siitä, miten Obama puhui rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä suoraan niitä koskeville ihmisille:

"Totta puhuen, aloitin, minä tiedän, miten rankkaa teillä on, mutta kukaan ei tule pian pelastamaan teitä. Suurin osa Washingtonin päättäjistä ei edes yritä. Monet eivät edes tiedä, että te olette olemassa." Kerroin oppilaille, että edistys on hidasta, että heillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa muutosta. Monet amerikkalaiset eivät halua veronkorotuksia, eikä kongressi pääse yksimielisyyteen edes budjetista saati nouse kahden puolueen kinastelun yläpuolelle, joten luvassa ei ollut miljardien dollarien lisärahoitusta kouluille tai taianomaista käännettä parempaan päin heidän yhteisölleen. Jopa Newtownin tragedian jälkeen kongrssi näytti päättäneen estää kaikki toimenpiteet, joilla voitaisiin estää aseiden päätyminen vääriin käsiin; lainsäätäjiä kiinnosti enemmän kerätä vaalirahoitusta Kansalliselta kivääriyhdistykseltä kuin suojella lapsia. Totesin, että politiikka oli yhtä sotkua. Siltä osin minulla ei ollut mitään toiveikasta tai kannustavaa sanottavaa. Jatkoin kuitenkin pitämällä toisenlaisen mainospuheen, joka perustui täysin minuun South Siden kasvattina. Käyttäkää koulua hyväksenne, minä neuvoin.

Hän myös ainakin tuntui vilpittömältä omista vajavaisuuksistaan, kuten seuraava katkelma Afrikan-matkasta osoittaa. Tosin jäin kuitenkin miettimään, että lukijalle annettu kuva on melko yksipuolinen muiden ihmisten kommenttien puuttuessa. Tällöinhän kirjailija voi sanoa oikeastaan mitä tahansa ja maalata itsestään niin virheettömän kuvan kuin haluaa.

En ollut suinkaan odottanut, että olisin heti kuin kala vedessä, mutta taisin naiivisti luulla, että tuntisin perille päästyäni jotain syvällistä yhteyttä maanosaan, jota olin pienestä pitäen oppinut ajattelemaan myyttisenä isänmaanani, ihan kuin saisin siellä kokea jonkinlaisen täyttymyksen. Mutta Afrikka ei tietenkään ollut meille mitään velkaa. On ihmeellistä tuntea afroamerikkalaisena itsensä erilaiseksi Afrikassa. Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.

Turunen: Mulkerot - patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Mulkerot on tietokirja merkkihenkilöistä joille on omistettu patsaita, mutta joiden kuvaa on kiillotettu ja romantisoitu. Monet henkilöt muistetaan kotimaissaan sankareina mutta naapurimaissa julmina ja häikäilemättöminä valloittajina. Teos kyseenalaistaa monien sankarihahmojen, kuten Martin Lutherin ja Che Guevaran ihailun, ja muistuttaa muun muassa Maon julmuuksien mittasuhteista.

Tässä kirjassa tuli esiin moniakin piirteitä jotka haluan ottaa esiin. Huomasin aivan käsittämättömiä kauheuksia, ja mikä pahinta, tuntuu ettei niistä olla opittu mitään eikä näistä ihmisistä puhuta ollenkaan.

Ensimmäinen huomio jonka haluaisin nostaa esiin, on naisten asema. Diktaattorit ovat pitäneet haaremeja, raiskanneet sotamatkoillaan ja itsepäisesti naineet (usein itseään huomattavasti nuoremman) naisen kyselemättä paljon tämän mielipidettä.

Joitakin miehiä palautettiinkin myöhemmin, mutta kaapatut naiset katosivat iäksi.

Miten niin katosivat? Minne? Mietitäänpä, että iso ihmisryhmä on ryöstetty, eikä heistä kuulla enää koskaan. Miten paljon heidän perheenjäsenensä ovat mahtaneet kaivata heitä? Minkälaista epätietoisuutta on täytynyt sietää vuodesta toiseen, ja lopulta luopua toivosta näiden löytymisestä saati terveyden ja kohtalon tietämisestä.

Maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lähettiläs kertoi, että 60 000 nuorta naista oli hypännyt kaupunginmuureilta kuolemaan välttääkseen joutumasta mongolien käsiin. 

Tämä tapahtui Tsingis-kaanin valloittaessa Zhongdun kaupungin. Ensinnäkin maaperäosa: veri virtaa ja ruumiit kasaantuvat, ja sama toistuu. Miten me ihmiset olemme selvinneet tähän asti tappamatta toisiamme sukupuuttoon?

Toisekseen itsemurhaosio. Määrä vastaa suunnilleen esimerkiksi Rovaniemen kaupungin asukaslukua. Mietitäänpä, että Suomeen hyökättäisiin, ja joka ikinen rovaniemeläinen valitsisi mieluummin kuoleman kuin raiskatuksi tulemisen, pahoinpitelyn, orjuuttamisen ja tappamisen. 60 000 ihmistä vastaa reippaasti yhden vuoden aikana syntyvien suomalaisten lasten määrää. Ja tähän lukuun lisätään vielä ne naiset, jotka eivät hypänneet. Lapset, miehet, vanhukset. Kaikki tapettiin, ja sama toistui kaupungista toiseen. Ja silti me Suomessa laulamme iloisesti Frederikin tahtiin Tsingis-kaanista, "kaikkien naapurikansojen alistajasta".

Toinen, erilainen näkökulma naisten osuuteen oli 700-luvun lopulla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan alueella hallinneen Harun Al-Rasidin äiti.

Harunin äiti, entinen orja Jemenistä, oli vahvatahtoinen persoona, joka vaikutti paljon siihen, miten kalifaatin asioita hoidettiin. 

Nainen on varmasti yhtä kykenevä antamaan tappokäskyjä kuin mieskin ja ne ovat aivan yhtä väärin, mutta harvemmin kuulee naisen olleen jotakin muuta kuin yksi diktaattorin vaimoista tai tanssijoista, saatika sitten kulissien takana vaikuttamassa. Tästä haluaisin tietää lisää!

Toinen huomio: lapset. Lähes kaikkien diktaattorien kohdalla toistui, ettei lapsia säästetty. Timur Lenk kokosi yhteen yhden kaupungin kaikki alle kouluikäiset lapset, ja käski sotilaidensa ratsastaa näiden yli. Sotilaiden kieltäytyessä Lenk ratsasti itse ensimmäisenä noiden yli seitsemän tuhannen lapsen päältä. Minkälainen eläin tappaa omat jälkeläisensä? Lisäksi oli vielä lasten sieppaaminen orjiksi, esimerkiksi tämä tapaus Mehmet II aikaan:

Kahdeksanvuotiaat pojat vietiin kastroitavaksi Abou Gerben luostariin. Yksi kymmenestä jäi henkiin, ja tämä kymmenys myytiin osmaneille.

Mietitäänpä: kahdeksanvuotiaita siepataan, ja 90% heistä kuolee. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia myytiin. Näkivätkö he koskaan enää vanhempiaan? Eivät. Saivatko he lämpöä, turvaa ja huolenpitoa? Eivät.

Kolmas huomio on aivan järkyttävä arvostelijoiden ja kriitikoiden suun sulkeminen. Tämä esimerkki on Mao Zedongin ajalta:

Liun lapset joutuivat todistamaan vanhempiensa julkista pahoinpitelyä. Liu ja hänen vaimonsa laitettiin vankilaan, eivätkä he enää koskaan tavanneet. Liu kuoli kidutettuna vankilassa.

Tämä muistuttaa minua Yksin Berliinissä-teoksen päähenkilöistä, Otto ja Anna Quangelista. Teos kertoo heidän pienen ihmisen kamppailustaan Gestapoa vastaan Hitlerin ajan Saksassa. Ja kas kummaa, teos perustuu oikeiden ihmisten Elise ja Otto Hampellin maahanalaiseen työhön ketäs muuta kuin Hitleriä vastaan. Sattumaako? Ei, vaan hirveiden diktaattorien useammin kuin kerran käyttämä kunnioitukseton rääkkäys.

Entä minkälainen tilanne on nykyään?

Kirjailija Turunen oli hyvin huolissaan nykyisestä valloittajien romantisoimisesta, hän nostaa esimerkiksi esiin Che Guevaran: hän teloitti Kuuban vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa ihmisiä, mutta esimerkiksi Robert Redfordin tuottamassa elokuvassa Moottoripyöräpäiväkirja kuvataan lähinnä "lääketieteen opiskelijoiden romanttista haihattelua ja seikkailunjanoa", kuten Turun Sanomien arvostelija Kari Salminen kertoo. Turunen nostaa myös esiin Carlos Santanan: jos  Santana, joka mielellään poseeraa Che Guevara- t-paidassa, olisi asunut Chen Kuubassa, hänet olisi viety pitkätukkapopparina uudelleenkoulutusleirille.

Suomessa Aleksanteri toisen, Venäjän keisarin, patsas on Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa hänet muistetaan vuosien 1863-1864 kapinan kovaotteisena kukistajana. Yhdysvalloissa taas presidentti Donald Trump pitää seitsemättä presidenttiä Andrew Jacksonia inspiraation lähteenään ja tämän muotokuvaa esillä. Eihän siinä mitään, mutta Jackson oli syyllinen Kyynelten tie-nimiseen seminoli-intiaanien pakkosiirtoon. Ja entäs Tsingis-kaani? Hänelle pystytettiin patsas Mongoliaan tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2008. Sama mies, jonka jäljilta maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lisäksi Turunen kertoo, että intialainen nettikirjoitus puolustelee Mysoren johtajaa ja diktaattoria  Tipu Sultania: päitä nyt katkoivat muutkin hallitsijat kaikkialla maailmassa. Tipu ei siis ollut niin paha kuin jotkut väittävät, ja samanlaisia puolustuskirjoituksia on julkaistu kaikista muistakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Turunen kirjoittaa näin:

"Se, mikä näissä suhteellisuutta ja ymmärrystä anovissa kirjoituksissa kauhistuttaa, on täydellinen myötätunnon puute siviiliuhreja kohtaan. Ikään kuin Tipu Sultanin ja muiden mulkeroiden uhrien kärsimykset laimentuisivat anteeksiannon armollisee historiaan ajan kuluessa. Uhri tunsi 2000 tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa."

Tämän saman asian olen itsekin huomannut siinä, että vankilan kuolemaantuomittujen viimeisistä aterioista on tehty valokuvanäyttelyitä, kuten Henry Hargreavesin No seconds. Nämä herättävät myötätuntoa vankeja kohtaan ja inhimilistävät, tuovat lähemmäs katsojaa. Kuoleman läheisyys herättää myötätuntoa. Mutta entäs uhrit? Mitä he söivät viimeiseksi ateriakseen? Emme saa tietää, koska kukaan ei ollut dokumentoimassa kun he söivät viimeiseki jääneen ateriansa ja kuolivat jonkun sekopään takia.

Tsingis-kaanin patsas Mongoliassa

Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjassa kerrotaan näin:

"Tammikuussa 2018 kahdeksassa kaupungissa marssittiin ja vaadittiin kolonialismin ajan symbolien poistamista Belgian julkisilta paikoilta. ( tätä oli edeltänyt myös patsaan maalaaminen verenpunaiseksi). Vuosina 1880-1920 kuningas Leopoldin liiketoimien ja "sivistystehtävän" seurauksena kuoli ainakin 10 miljoonaa kongolaista, puolet koko 1800-luvun lopun Kongon väestöstä."

Lopuksi Turunen koskettavasti omistaa teoksen

"kaikille niille sadoille miljoonille tavallisille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään kunnianhimoisten ja vain omaan asiaansa uskovien "sankarijohtajien" tekojen seurauksista."

Adébáyó: Älä mene pois

Minusta ei tuntunut paremmalta. Minusta ei tuntuisi paremmalta hyvin pitkään aikaan. Tunsin katoavani, kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.

Älä mene pois on nigerialaisen Ayóbámi Adébáyón (s. 1988) esikoisteos. Kirja käsittelee parisuhdetta ja perheen perustamista, ja näihin liittyviä fyysisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia. On äärimmäisen hienoa, miten täysin eri kulttuurista tulevan kirjailijan teos onnistuu puhuttelemaan maapallon toisella puolella olevaa lukijaa. Äitiyden kaipaaminen, avioliittopohdinta ja petos ja valehtelu ovat universaaleja ilmiöitä, samoin kuin toivo, kateus, yhteiskunnan vaatimukset, sosiaalinen paine, halu, kaipaus, menetys, suru ja petos. Kietoutuessaan yhteen nämä luovat vaikuttavan ja kauniin tarinan.

Koko kehoni oli koppurassa kuin niveltulehduksen runtelema käsi, enkä kerta kaikkiaan pystynyt pakottamaan sitä asentoihin, joihin se ei tahtonut. Niinpä viis veisasin ensimmäisen kerran mieheni sukulaisten tyytymättömyydestä ja nousin seisomaan, vaikka minun odotettiin polvistuvan. Tunsin itseni pidemmäksi ojentautuessani täyteen mittaani.

Hän vietti iltansa laulamalla itse keksimiään lauluja Olamidelle ja lukemalle tälle ääneen lehtiä. Tyttäreni tiesi alle kolmen kuukauden ikäisenä kaiken perustuslain tarkistamiskomitean ja perustuslakia säätävän kokouksen edistymisestä. Oli aivan ihanaa katsella, kuinka aviomieheni kertoi tyttärelleni asioita, joita tämä ei voinut ymmärtää.

Mutta suurimmat valheet olivat usein niitä, joita kerroimme itsellemme. Purin kieltäni, koska en tahtonut esittää kysymyksiä. En esittänyt kysymyksiä, koska en tahtonut tietää vastauksia. Oli mukavinta uskoa, että aviomieheni oli luotettava, ja joskus luottamus oli helpompaa kuin epäily.

Behm: Pehmolelutyttö

Behmin Pehmolelutyttö voitti wsoy:n kirjoituskilpailun Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta vuonna 2017. Kilpailun tavoitteena oli löytää uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän Suomessa.

"Raadin mukaan teos erottui joukosta vahvalla kaunokirjallisella äänellä sekä voimakkaita tunteita ja ajatuksia herättävällä aiheella, jota nuortenkirjallisuudessa ei ole paljon käsitelty."

Romaani kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, jonka salaisuuden vain hänen pehmolelunsa tietävät. Hän myy aikaansa miehille - milloin kuvia, milloin itsetyydytyksen katselua. Vanhemmat ovat etäisiä ja paras kaverikin poikaystävänsä lumoissa. Emilia tuntee kerrankin olevansa jonkin tilanteen hallitsija, mutta hän päätyykin huomaamaan, että on ollut koko ajan vain aikuisten lelu.

Pehmolelutyttö on sikäli onnistunut ja arvostettu teos, että se oli ilmestymisvuotenaan 2017 Finlandia Junior - palkintoehdokas. Teosta on kiitelty ja pohdittu laajasti, mutta minulle siitä jäi vähän tyhjä olo. En tiedä olisinko ajatellut teosta läheisemmin ja ymmärtäväisemmin jos olisin olisin voinut lukea tämän vaikka 15-vuotiaana, mutta nyt se ei herättänyt mitään voimakkaita tunteita rankasta aihevalinnastaan huolimatta. Emilia tuntuu hahmona hyvin yksiulotteiselta, jolla ei ole mitään muita ajatuksia tai kiinnostuksen kohteita kuin romaanin aihevalintaan liittyvät.

Hän on kympin tyttö, mutta koulunkäynnistä, sen vaatimuksista tai onnistumisen hetkistä, ei puhuta mitään? Hänellä on etäinen perhe ja vain yksi kaveri, eikä mistään muista ihmissuhteista alkoholiin taipuvan mummon lisäksi puhuta. Lilaa, parasta ystävää, ahdistellaan kotibileissä, mutta se ei nouse tarinassa mitenkään esiin tapahtumisensa jälkeen. Miksi?  Tuo on vakava asia eikä se voi tapahtua edes kirjassa vain siksi, että saadaan nostettua esiin viesti lukijalle: arvostuksen merkitys toiseen ihmiseen ja tämän kehoon, rajojen ylittämistä ja niin edelleen. Miksei yksinäisyydestä puhuta enempää? Mielestäni Pehmolelutyttö voisi kuvata yhteiskuntamme ja aikuisten ja nuorten väliset suhteet paljon terävämminkin.

Huudan, ettei tarvitse tulla ja että haluan olla rauhassa, mutta rakkaat pehmoni, teille minä voin sanoa mitä minä oikeasti toivon. Toivon että se joka on ovella ei säikähtäisi raivoamistani eikä kääntyisi pois vaan sanoisi, että älähän nyt, ei mitään hätää, kyllä tämä tästä, me keksimme kyllä jotakin ja kaikki järjestyy, ei tarvitse pelätä yhtään, emme me syytä sinua mistään, ja että äiti rakastaa sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin ja että isäkin rakastaa.

Power: Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - yhden naisen yritys selvittää, onko self help - oppaista apua elämänmuutokseen

Marianne Power on kolmekymppinen nainen, joka paiskii töitä, yrittää olla hyvä ihminen ja maksaa vuokransa säntillisesti, mutta on kadottanut elämän tarkoituksen. Koska missään ei ole mitään järkeä, Power päättää lukea 12 self help-opasta ja noudattaa kunkin niistä ohjeita kuukauden ajan. Katoavatko kaaostuneet luottokorttivelat, kun pyytää enkeleiltä apua? Löytyykö puoliso, kun lopettaa nöyristelyn ja viisveisaa kaikesta? - - (takakansi)

Teos on todella ristiriitainen.
En oikein tiennyt mitä odottaa kirjaan tarttuessani, mutta en varmasti ainakaan tätä mitä sain. Power itsekin toteaa, kuinka hänen olisi pitänyt projektin myötä itkeä ja nauraa ja oppia jotain. Tätä odotin alitajuisesti. Sen sijaan lukijan silmien eteen läväytetään Powerin kaikki kipupisteet hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja kirjailijan uppoutuminen mitä kummallisimpiin ajatusmalleihin ja hörhöilyyn. Odotin vakavasti otettavia teoksia joiden tutkimista voisin itsekin suunnitella Powerin kokeiltua oliko niissä mitään perää, mutta tämän teoksen anniksi todellakin jäi hämmästynyt olo kaikesta pseudotieteen ja huuhaan määrästä. Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - teosta todellakin pitäisi mainostaa mielestäni enemmän yhden naisen vuoden kasvutarinana ja tutkimusmatkana omaan itseensä kuin self help-kirjojen oppien tutkimisena.

Oikeasti elämänmuutosta haluaville suosittelisinkin tämän kirjan sijaan lukemiseksi ne pari itsehoito-opusta, jotka saivat Powerin konkreettisesti tekemään jotakin, kuten Susan Jeffersin Uskalla elää - pelossa on voimaa ja Kate Northupin Money, a love story. Näihin aion itse perehtyä, sillä näistä kahdesta uskoisin olevan konkreettisimmin hyötyä Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin-kirjasta kiinnostuneille.

Jeffersin mukaan menestys ja onnellisuus tulevat mukavuusalueelta ulos astumisesta ja pelkojen kohtaamisesta. Tämän teoksen kuukautena Power muun muassa ui avannossa, pitää puheen tuntemattomille, taskuparkkeeraa ja vetää stand up - esityksen.

Susan kertoo, että pienten asioiden välttelemisellä voi olla suuret seuraukset. Jos välttelee moottoritiellä ajamista, tiliotteiden avaamista tai puhelimeen vastaamista, viestittää itselleen, että maailma on pelottava paikka, jossa ei voi pärjätä. Joka kerta kun vitkastelee jonkin asian hoitamisen kanssa, tekee itsestään heikomman, kun taas pienenkin pelon kohtaaminen vahvistaa ja voimaannuttaa.

Saatanan riivaamaksi joutuminen tuntui ihan lässyltä siihen verrattuna, mitä tahmealattiaisen lontoolaispubin lavalla saattoi tapahtua.

Kate Northupin Money, a love story on self help - kirja rahan käsittelemisestä.

Kate kehottaa käymään tiliotteet läpi, jotta niistä voi löytää hänen "taloudellisiksi energiavuodoiksi" kutsumansa lähteet. Siis sellaisen rahanmenon, josta tulee enemmänkin paha kuin hyvä mieli. 

 Olin klassinen esimerkki sukupolvesta, joka "on sen arvoinen, vaikkei siihen olisi varaa".

Ajattelin alussa kirjan olevan todella hyvä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä kummallisemmaksi tarina muuttui. Powerin tapa valita kirjat projektiinsa on todella epämääräinen, sillä kirjo vaihteli hyvin suuresti raha-ahdistuksen purkamisesta aina enkeleiden kanssa kommunikointiin. Toisen kuukauden Power eli tehden aktiivisesti töitä, toisena kuukautena hän odotti passiivisesti asioiden tapahtumista kirjan ohjeiden mukaan. Minun teki monta kertaa mieli jättää teos kesken, niin hörhöksi meno muuttui. Power oli myös hyvin naiivi ja teki samoja virheitä monta kertaa. Tämä toki kertoo kirjailijan rehellisyydestä lukijaa kohtaan, mutta ihan kaikkea ei olisi mielestäni tarvinnut lukijalle jakaa.

Olin syyskuun lopussa vihainen: Doreenille, enkeleille, Geoffille ja ennen kaikkea itselleni. Olin viettänyt yhdeksän kuukautta self helpin parissa, mutta olinko saavuttanut minkäänlaisia positiivisia tuloksia? Olin aiempaa pahemmassa rahapulassa. Kun olin vihdoin repäissyt vaa'an päältä tarran, johon olin kirjoittanut leikkipainoni 61kg, huomasin lihoneeni Salaisuuden jälkeen yli kuusi kiloa. Olin sanonut :"vitut siitä, syödään vain jäätelöä/pastaa/kakkua aamiaiseksi." Nyt olin haaskannut kaks viikkoa puhumalla enkeleiden kanssa. Kuka minusta oli oikein tullut? Siis oikeasti. Mitä ihmettä minulle oli tapahtumassa?

Rhonda Byrnen Salaisuus- teoksessa annetaan lupa syödä mitä vain, koska ruoka lihottaa vain jos sen uskoo lihottavan ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja Power todellakin elää sen opin mukaan! Lienee turhaa  sanoa, että tällä menetelmällä Prinssi Uljas ei kävellyt ovesta sisään eikä kroppa muuttunut timmiksi.

Kaikkien unelmien toteutuminen on mahdollista, kunhan siihen vain uskoo.

En ollut vielä iltaan mennessä kirjoittanut loppuun artikkelia, josta olisin voinyt saada oikeasti rahaa. Sen sijaan olin valinnut kuvitteelliset vaatteet kuviteltuun elämääni. En vilkaissut tilieni oikeita saldoja. Pelkäsin, että se laskisi taajuuttani.

Jonkinlainen pieni totuuden siemen Salaisuudessakin mainitaan, nimittäin itsensä arvostamisen tärkeys.

Rhonda sanoo: "Silloin kun häpeät itseäsi, estät rakkautta ja kaikkea universumin tarjoamaa hyvää virtaamasta luoksesi."

Tai, kuten eräs ihminen minulle kerran suoremmin sanoi: "Et sä ketään saa jos häpeet ittees." Tämän voin allekirjoittaa ja soisin leviävän laajempaankin tietoisuuteen. Ilmestyisi unelmakumppani tai ei, saisipa miten paljon rahaa hyvänsä, elämä ei muutu paremmaksi niin kauan kun näkee itsensä huonona ja arvottomana. Tästä päästäänkin luontevasti seuraavaan aiheeseen: mielestäni lukijan olisi myös ollut olennaista tietää ihan alusta lähtien, että Powerilla oli masennustaustaa. Näinollen lähtökohta on mielestäni eri kuin täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevalla henkilöllä. Monet Powerin ongelmista johtuivat psyykkisen sairauden pahentamista ajatusmalleista, jolloin ei ollut mikään ihme, kun keskenään hyvin erilaiset itseapukirjat eivät tuoneet tilanteeseen parannusta. Loppujen lopuksi Power saavuttaa hyvän olon - terapian ja läheistensä tuen avulla. Itseapukirjat saivat hänet analysoimaan itseään, mutta lopulta onni tuli yhteydestä muihin ihmisiin ja mielen analysoimisesta ammattilaisen kanssa. Teoksesta olin alun perin ymmärtänyt, että se olisi tutkimus vakavasti otettavien, konkreettisia neuvoja antavien itseapukirjojen toimimisesta. Sen sijaan se on ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani hämmentävä kuvaus matkasta milloin faktojen, milloin huuhaan ja enemmän ja vähemmän itsevihan parissa.

En tiennyt mitä sanoisin. Miltä minusta tuntui? Siltäkö, että olin veitsenterällä päivän jokaisena minuuttina, kun yritin pysytellä järjissäni? Vai sitäkö, että ajelehdin merellä enkä tuntenut enää maata jalkojeni alla, koska olin eksynyt kaiken sen parista, mikä joskus oli määrittänyt minua. 

Vaikken ollut sitä aiemmin tajunnut, etsin nimenomaan vapautta. Vapautta tunteesta, että minussa oli jotakin vikaa. Vapautta jatkuvasta kalvavasta ajatuksesta, ettei mikään tekemäni riittänyt.

Yksi pohdittava tekijä kirjassa nousi ylipäätään self help-maailmasta: onko se itsekästä omaan napaansa tuijottamista vai kannustettavaa itsensä kehittämistä? Minun mielestäni vastaus tähän löytyy kultaisesta keskitiestä ja itseapukirjojensa kriittisestä valitsemisesta: self help on hyödyksi, jos se antaa konkreettista apua oman käytöksensä ymmärtämiseen ja hallintaan, ja haitaksi, jos se saa tuntemaan itsensä läheisiään paremmaksi ja kiinnostavammaksi.

Power asettaa itsensä aikamoiseen vuoristorataan lukiessaan suunnilleen päinvastaisia kirjoja. Tässä on esimerkki: Eckhart Tollen Läsnäolon voima- ja John C. Parkin Fuck it - korkein hengellinen voima- teokset luettuaan Power on spirituaalinen ja seesteinen:

Katselin syvänoransseja tulppaaneja, jotka kerjäsivät maljakossa huomiota. Ne näyttivät niin eläväisiltä siinä pöydällä. Ne näyttivät pieniltä ihmisiltä. Sillä hetkellä näin elämän kaikessa. Kaikki näytti maagiselta. (ET)

Puun rauhasta tuli minun rauhaani. Tunsin, kuinka syvälle sen juuret ulottuivat. Tunsin sen syvyyden. Tunsin oman syvyyteni. Energia värähteli minun ja puun välillä. Kaikki tuntui täydelliseltä. Kaikki oli juuri niin kuin sen pitikin olla. (JCP)

Luettuaan taas Tony Robbinsin Vapauta sisäinen voimasi Power taas keskittyy enemmän vapauttamaan intohimon ja kaikkivoipaisuuden sisällään, ja se johtaa erilaiseen lopputulokseen.

Tällaista tunnetta olin hakenut koko elämäni ajan. Tunnetta, että pystyn kaikkeen. Itse-epäilyn, murehtimisen ja yksinäisyyden aika oli ohi. Olin jättänyt ne taakseni. Olin kävellyt tulen läpi. Olin eri ihminen. Uusi elämäni alkaisi tällä sekunnilla. Ei enää vanhaa, neuroottista, vähän masentunutta, ylipainoista minää. Oli koittanut täydellisen minän aika.

Olin palannut alkuperäissuunitelmaani täydellisestä minästä: laiha, rikas ja hyvähampainen. Kaikki viisveisaamisen tuoma zen oli kadonnut.

Lopuksi laitan lainauksen, joka minun mielestäni oli kirjassa merkillepantava: Brené Brown kirjoittaa: "Ilo löytyy hetkistä, ihan tavallisista hetkistä. Emme huomaa sitä jos yritämme koko ajan löytää jotain erikoista ja ihmeellistä." Tämä ajatus on mielestäni todella yksinkertainen mutta myös syvällinen. Minä näen sen kehotuksena viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa ja tehdä asioita joista pitää, vaikka ne olisivat ihan arkisia ja tavallisia. Minä henkilökohtaisesti näen tämän ohjeen neuvona rakastaa lähimmäisiään ja itseään tavallisina hetkinä: et ehkä vieläkään juossut vakiolenkkiäsi ennätysajassa, mutta raitis ilma ja veren kohina suonissa tuntuu hyvältä. Et ehkä saanut kumppanilta tänään isoa kukkakimppua ja rakkauskirjettä, mutta nauroitte yhteisymmärryksessä tyhmälle mainokselle. Elämä voi olla tänään ihan kivaa, ja se riittää.

Kustantajan sivulle pääset tästä.

Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

En muista enää kultapalmun hoito-ohjeita, mutta aion googlata ne, koska haluan saada huonekasvini pysymään hengissä. Toivon saavani onnistumisen edellytyksiä kasvien hoidosta, minkä seurauksena voisin innostua yrittämään muitakin asioita elämässäni. Saisin aikaan positiivisuuden kierteen, josta terapeuttini niin usein puhuu. Tai pääsisin edes jotenkin elämän syrjään kiinni.

Mielestäni Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on  kirja masentuneen helsinkiläisnaisen arjesta olematta kuitenkaan kirja masennuksesta. Aikaisempaan aktiivisuuteen viitataan kuin ohimennen, kuin se olisi jo muisto kokonaan toisen ihmisen, joka ei mitenkään liity tähän hetkeen, elämästä.

Oli aika, jolloin minulla oli oma treeniohjelma ja takareidet vatsamakuulla, pystypunnerrukset käsipainoilla ja ylätaljat olivat osa elämääni.

Kertojaääni on herkkä, ja on mukavaa vaihtelua, ettei päähenkilö ole aina niin tulta ja tappuraa. Muistuttaa siitä, että myös hiljaisemmat ihmiset jotka eivät pidä itsestään ääntä, ovat arvokkaita ja yhtä hyviä päähenkilöitä. Ovathan he omankin elämänsä päähenkilöitä.


Ajattelin yhteistä tulevaisuuttamme, mutta toisin kuin aiemmin se ei rauhoittanut minua. - - Kuljin hänen perässään ja toivoin, että olisin jossain muualla. Tältäkö seurusteleminen tuntui?

Teoksessa esiintyvät tunteet eivät ole niin käytettyjä kuin kirjoissa yleensä. Ylläoleva katkelma on ainakin minulle tuttu, mutten muista lukeneeni sitä aiemmin kaunokirjallisuudessa.

Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen, jotka kadehtivat hänen täydellistä parisuhdettaan. Mutta hän on elänyt suuressa valheessa. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja saavan vauvoja, mutta hänen poikaystävänsä ei halua edes seksiä. Kun Torin paras ystävä Dee - ainoa, joka ymmärtää tätä hulluutta - sitten rakastuu, Tori pelkää putoavansa kokonaan kelkasta. Jos kolmekymppiselle naiselle varattu muotti tuntuu ahtaalta, vaatii kanttia luoda oma. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan? (takakansi)

Mutta en halua kertoa hänelle. En halua korostaa heikkouttani, kun minusta tuntuu jo niin heikolta.

Katsokaa miten onnellinen olen on kirja, joka minun piti lukea kertaistumalta loppuun. Minäkertoja on niin rehellinen ja kuvaa 2010-luvun ilmiöitä todella osuvasti. Erityisesti pinnalle nousee pohdintaa sosiaalisesta mediasta: miksi kaikki, Tori itse mukaan lukien, julkaisevat siloiteltuja kuvia ja tapahtumia elämästään? Miksi kukaan ei myönnä olevansa epävarma ja vieläkin välillä hukassa, vaikka on jo kolmekymppinen?

Tunnen kuinka onnellisuus täyttää minut päästä varpaisiin. Olen täpinöissä ja hyvällä mielellä itsestäni, ja minusta tuntuu että olen sittenkin esikuva. Vaikka en kertonutkaan että otin yli viisikymmentä kuvaa minusta ja Hermanista ja valitsin sen jossa näytin näteimmältä. Vaikka meikkasin valokuvaa varten. Vaikka olen jo googlannut harjoituksia, joilla voin pienentää Hermania.

 Naisen kuusi vuotta sitten megasuosioon johdattanut elämäntaitokirja Kuka V*ttu Minä Olen? päättyy Torin itsensä löytämiseen, ja huipentuu täydellisen miehen tapaamiseen. Nyt kuitenkin parhaan ystävän Deen löytäessä ihanan kumppanin, jonka kanssa suhde vakavoituu nopeasti, Tori joutuu kohtaamaan oman parisuhteensa ongelmat. Hän kokee asemansa takia velvollisuudekseen pitää yllä kulissia täydellisen parisuhteen saavutettavuudesta, sillä jos hänen ja Täydellisen Miehen suhde ei toimi, Tori pelkää olevansa vähemmän inspiroiva faneilleen ja näiden lopettavan uskonsa löytää elämänsä rakkaus. Ja mitä Torille itselleen jää, jos kuuden vuoden jälkeenkään hän ei ole julkaissut seuraavaa kirjaa, eikä hänellä ole hajuakaan, mistä hän kirjoittaisi? Mitä tehdä, kun hän sai jo onnellisen loppunsa, muttei olekaan enää onnellinen? Mitä tehdä, kun tuntee olevansa ansassa, eikä tiedä miten päästä sieltä pois? Teos on mainio esimerkki siitä, että on ihan ok jos ei vielä kolmekymppisenä ole valmis. On ihan ok, jos kolmekymppisenä ei ole häitä, taaperoa, asuntolainaa ja uraputkea. Tätä viestiä monet tämän hetken kolmekymppiset varmasti kaipaavat.

Sain teoksen luettua neljän jälkeen aamuyöstä.
Sitten muutama tunti unta ja töihin.

Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt

Kiira - Ehjäksi särkynyt on pitkän linjan urheilutoimittajan, nykyisin Ylen viestintäpäällikön Jere Nurmisen kirjoittama elämäkerta taitoluistelija Kiira Korvesta. Korpi ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, hän on yksi Suomen menestyneimmistä taitoluistelijoista ja kasvot ovat maitopurkin kyljestäkin tutut. Nainen on kuitenkin valoisan ja kauniin pintakerroksensa alla kulkenut henkisesti ja fyysisesti rankan matkan kilpaurheilijana, oma itsensä rajuimpana kritisoijanaan. Kokonaisvaltaisen loppuunpalamisen seurauksena Korpi lopetti ammattilaisuransa vuonna 2015, ja siitä asti hän on tehnyt töitä löytääkseen lempeämmän asenteen itseään kohtaan. Koko tämä matka avataan nyt suomalaisille sydämille, ja Korpi toivoo pystyvänsä tämän kirjan myötä kannustamaan muita jaksamaan ja antamaan oivalluksia vaikeassa elämäntilanteessa.

Olin sisäisesti niin rikki, että luistelu ei enää ollut ykkösarvoni elämässä. Tärkeintä oli toipua uupumuksesta hyväksi ihmiseksi, ja muut määritelmät olivat loppujen lopuksi turhia.

Vaikka Kiira Korpi on ollut lapuusidolini, ja odotin innokkaasti hänen kirjaansa, pelkäsin näillä spekseillä saavani ympäripyöreää, mitäänsanomatonta liibalaabaa itsensä löytämisestä ja harmonisesta tasapainosta. Teoksen teemoja, Korven rehellisyyttä ja oivalluksia, olisi voinut mielestäni mainostaa paljon nykyistä selkeämmin. Tähän voisi Otavan markkinointiosasto kiinnittää huomiota, Otava ei esitä kirjaa ollenkaan instagram-sivullaan, ja sen omalla sivulla kerrotaan kirjasta vain muutamalla lauseella. Otavan sivuilla ei myöskään löydy kirjailijasivua Jere Lahtisesta, miksiköhän? Mielestäni on vähän outoa, että takakansiteksti on paljon kattavampi kuvaus kuin inforointi kustantajan sivuilla, kaikki mahdolliset lukijat kun eivät saa ensin kirjaa käteensä ja pääse takakansitekstin perusteella tekemään päätöstä lukemisesta. Näin lukija ei saa tarpeeksi informaatiota ja mielikuva kirjasta lähtee syntymään kansikuvan ja nimen perusteella. Itsekin lainasin kirjan kirjastosta, joten kirjastoteippaus peittää vieläpä ison osan takakansiteksistä. Toisekseen terveisiä kustantajalle ja kirjan tekoon osallistuneille, että teoksen nimi ei ole mielestäni paras mahdollinen. Suomen kielessä ehjäksi ei vain voi särkyä näiden ollessa vastakohdat toisilleen. Ymmärrän Korven prosessin ja symbolismin nimen takana, mutta mielestäni teoksen työryhmä olisi voinut vielä vähän pyöritellä ehjä- ja särkynyt-termejä.

Juuri epätäydellisenä ja rikkinäisenä voin olla ihmisenä kokonainen.

Lukukokemus oli kuitenkin onneksi rosoista ja elämänmakuista. Korven avoin kuvaus tyhjyydestä ja ja ankarasta itsekritiikistä puhuttelee varmasti lukijoita. Hän kertoo rehellisesti tunnistettavista ja samaistuttavista kokemuksista, mikä murentaa kiiltokuva-Kiiran kuvaa ja tuo hänet lähemmäs oikeana ihmisenä. Teoksesta välittyy vahva viesti: itsekriittisyys on hyvä asia, mutta armollisuutta itseään kohtaan ei saa unohtaa sen kustannuksella. Mikään maailmassa ei loppujen lopuksi ole tärkeämpää kuin itsensä ja läheistensä rakastaminen.

Pidin teoksessa esiintyneestä avoimesta pohdinnasta: sain tunteen että Korpi haluaa kertoa kaikesta mielessään olevasta, myös sellaisista asioista joihin hän ei tiedä vastausta.

Minulla joustoa ei ollut, ja uskon että vammoja alkoi kasaantua juuri siksi.

Rakas Kiira. Jotta pääset eroon uupumiskierteestä, ylisuorittamisesta ja tyhjästä tunteesta ulkoisen menestyksenkin hetkellä, anna mulle, todelliselle persoonallesi nyt tilaa ja aikaa pohtia asioista ja ohjata sua oikeaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, jossa ihmisen olemisessa on pelkoa, epävarmuutta, riskejä, empimistä, epäröintiä, pettymystä ja surua, mutta jossa on myös aitoa rakkautta, hyväksyntää, yhteyttä luontoon, toisiin ihmisiin, Universumiin, omaan itseesi, ja ennen kaikkea siellä kaikki on todellista ja siksi sielä on niin vapauttavaa ja hyvä olla.

Lahtinen: Norsunluukoira Rokka ja maalaispojan matka myrskyn silmään

Norsunluukoira Rokka on teos Daavidista ja Goljatista. Toni Lahtinen ei tunne oikein löytävän paikkaansa maailmassa, hän työskentelee niin poliisina Suomessa kuin koiratarhoilla Romaniassa. Elämä saa kuitenkin selvän suunnan, kun Lahtinen päättää lähteä Afrikkaan koiransa Rokan kanssa taistelemaan salametsästystä vastaan pysäyttämällä laitonta norsunluukauppaa. (Linkki on kustantaja Tammen sivulle.)

Hyvin pian selville käy, kuinka isoa vihollista vastaan koirakko taistelee. Muun muassa norsujen, sarvikuonojen ja tiikereiden salametsästys on neljänneksi suurin laittoman kaupan muoto maailmassa. Lahtinen luopuu kaikesta auttaakseen villieläimiä, mutta kapuloita vain työntyy rattaisiin. En mene enempää yksityiskohtiin, jotta Sinulla olisi jotain jännitettävää ja odotettavaa kirjan suhteen. Salametsästys on muutenkin juuri nyt esillä: Arman ja viimeinen ristiretki-sarjan viimeisin jakso (tullut 13.3.) käsittelee sarvikuonojen salametsästystä. Ruutuun ohjelman katsomaan pääset tästä.

Korruptio nousee teoksessa keskeisenä tekijänä esiin. Ilmiö on tuttu, mutta vasta tätä teosta lukiessani tajusin taas miten hyvin asiat Suomessa ovat. Meillä asiat tapahtuvat niin kuin sanotaan ja virkavaltaan voi luottaa. Toisin on kuitenkin maailmalla: esimerkiksi Transparency Internationalin listauksessa Suomi on sijalla kolme vähiten korruptuneena maana, mikä tarkoittaa sitä, että taakse jää 177 maata. 177 valtiota, joissa hallinto on huonoa ja instituutiot heikkoja. Lisäksi korruptio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo vahvistavat toisiaan, kun rikkaat ja vaikutusvaltaiset hyötyvät yhteisen hyvän kustannuksella. Tällä samalla listalla Tansania, Tonin ja Rokan kohdemaa, on vasta sijalla 99/180. Kirjan konkreettiset esimerkit saivat minut surulliseksi kehitysmaiden tilanteesta, sillä tästä paistaa selvästi läpi miten vaikeaa avun on mennä sinne mihin se on tarkoitettu. Mitä järkeä suomalaisen pienituloisen opiskelijan on yrittää tukea kehitysprojekteja, jos raha katoaa matkan varrelle ja hyödyttää täysin eri ihmisiä kuin joille se on tarkoitettu?

Tonin ja Maijan päättäväisyys on sentään lohdullista luettavaa. Vaikka seinät kaatuisivat päälle, sängystä jaksetaan silti nousta joka aamu niin hoitamaan omia koiria kuin turvaamaan villieläimille parempaa huomista. Tälle nostan hattua: Team Rokka tekee uskomattoman suuren työn vain hyvää hyvyyttään. Lisäksi on ihailtavaa, kuinka Tonilla pysyy pää kylmänä työkeikoilla: ensin tarkistetaan huolellisesti tutkittavan alueen turvallisuus, koiran annetaan levätä välillä, lentobokseihin hankitaan lisävesipullot ja niin edelleen. Arvostan. Team Rokan omat nettisivut löytyvät täältä.

Team Rokasta on julkaistu tänä keväänä Yle Areenassa seitsenosainen sarja. Minä en ole sitä katsonut, katson mahdollisesti myöhemmin. Sarjan löydät täältä.

Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: "Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä."

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, jossa eurooppalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia, mutta myös tarina rohkeasta yrityksestä luoda vaihtoehtoisia versioita hirveälle tulevaisuudelle.

Johannes Anyuru (s.1979) on ruotsalainen kirjailija, runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Esikoisrunoteoksessaan hän kuvasi maahanmuuttajien kaupunginosia Homeroksen Ilias inspiraationaan. Anyurun kansainvälinen läpimurtoteos Myrsky nousee paratiisista voitti Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon vuonna 2017. Minua alkoi kiinnostaa Myrsky nousee paratiisista, ja odotan hänen seuraavia teoksiaan!

Romaanin on suomentanut Outi Menna, ja hän on onnistunut työssään erinomaisesti! Hän on onistunut välittämään suomeksi lukijalle omanlaisensa ilmapiirin, josta lisää vähän myöhemmin.

Mielestäni teoksessa kuvattu terrorismihyökkäys Hondon sarjakuvaliikkeeseen muistuttaa terroristien hyökkäystä 7.1.2015 ranskalaisen Charlie Hebdon satiirilehden toimitukseen. Kummassakin tilanteessa ei-muslimi on tehnyt pilakuvia muslimien jumalasta Allahista, ja terroristijärjestöjen jäsenet ovat kostaneet tämän. Meidän maailmassamme isku johti Je suis Charlie-iskulauseen käyttöön sananvapauden puolesta ja väkivaltaa vastaan pidettyihin mielenosoituksiin, teoksessa taas yhteiskunnan totalitääristumiseen ja muslimien erikoisvalvontaan.

Ehkä kuvat näyttivät miltä näyttivät ainoastaan siksi, että sotilaat oli valokuvattu kaukana aavikon tiheässä ja kaiken läpäisevässä valossa.

Ehkä väkivalta oli niin tyhjää, ettei siinä ollut edes tyhjyyttä.

Romaani oli ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, mutta lukuasu ei ollut kaikista helpoin. Teoksessa vuorotellaan kahden kertojan välillä, Tundra-tytön ja tätä haastattelevan kirjailijan. Vaihdokset voivat kestää yksittäisen luvun ajan tai sitten vaihtua kappaleen jälkeen, mikä kyllä hankaloitti lukemista. Lisäksi teoksessa hypitään usealla aikatasolla; teos alkaa tunnista ennen iskua, kirjailija tulee haastettelemaan tyttöä kahden vuoden kuluttua, välillä ollaan lapsuudessa, välillä tulevaisuudessa ja kaikkea siltä väliltä. Jo pari päivää kirjan luettuani suunnittelin sen lukemista uudelleen sisäisten viittausten ja aikajanojen ymmärtämiseksi.

Maininnan ansaitsee myös ehdottomasti romaanin kieli: se vei omaan maailmaansa ja loi tunnelman, jota on yllättävän vaikeaa kuvailla sanoin. Viimeisen sivun luettuani tavallinen arki iski kovana vasten kasvoja turvallisuudestaan huolimatta, joten kieli ehdottomasti vaikutti minuun. Vaikka teoksen maailma oli synkkä, asu jolla siitä kerrottiin oli kaunis.

Elävät muistan vain kuiskauksina, seinään piirtyvinä varjoina.

Rantala: Parintaju - Parisuhde lapsiperheessä

Janna Rantala, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pari- ja perhepsykoterapeutti, käsittelee toisessa kirjassaan Parintaju - parisuhde lapsiperheessä parisuhteen ja vanhemmuuden ongelmia. Lapset käyvät läpi kehityskriisejä, jotka vaikuttavat parisuhteeseen ja parisuhteen vaikeudet vaikuttavat lapseen. Näitä sitten ratkotaan selkein esimerkein.

Teoksessa Rantala astuu ikään kuin askeleen kauemmas ja katsoo isompaa kuvaa, mikä tuo lukijalle hengitystilaa. En oikeastaan ole lukenut kasvatus- tai parisuhdeoppaita, joten en tiedä miten yleistä tämä on, mutta tuntuu mukavalta ettei teoksessa ainakaan käytetä mitään self help-kirjojen yksinkertaisia iskulauseita tai ohjeita, vaan katsotaan mietityttävää asiaa monelta kantilta.

Ei enää roskakiista vaan kamppailu huolenpidosta, toive huomioimisesta, uupumuksen jakaminen, tilan tarjoaminen tai myötätunnon herääminen.

kohtaamisenkuutio

Rantala luo kirjassa minun mielestäni asian ymmärtämistä helpottavia mallikuvia, mutta joidenkin lukukokemusta se voi häiritä (katso esimerkiksi Marikan ajatukset Kinttupolut-blogissa tästä.) 

Olen koostanut malliin ajatuskulut ja kommunikoinnin tavat, jotka tavallisimmin vaikeuttavat parin keskinäistä suhdeta ja asioiden selvittelyä. Siksi kohtaamisenkuution malli on erityisen hyödyllinen silloin  kun suhde uhkaa jumiutua.

Teos oli mielestäni oikein mainio, ja suosittelen sitä kaikille joita mietityttää parisuhteen riitatilanteet, oli sitten suhteessa tai sinkku. Teos vain pysyttelee tosiaan vähän abstraktimmalla tasolla kuten aiemmin sanoin, joten mitään selkeitä ohjeita esimerkiksi jo riitantuneille siinä ei anneta. Siksi kirja kannattaa lukea ennemminkin vastaisuuden varalle, ei välttämättä akuuttia kriisiä helpottamaan.

Kustantajan sivuille pääset tästä: https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512402571/parintaju/

Janna Rantalan omille kotisivuille pääset tästä: http://www.jannarantala.fi/

Saarikoski: Lauri - Läheltä ja kaukaa

Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti kirjan tähtiin singonneesta koripalloilijasta, Lauri Markkasesta. Nuori mies valittiin ensimmäisellä varauskierroksella maailman suurimmassa koripalloliigassa NBA:ssa kesällä 2017, ja hän onnistui ensimmäisellä kaudellaan ammattiurheilijana vakiinnuttamaan asemansa joukkueensa Chicago Bullsin kivijalkaan. Saarikoski seuraa teoksen nimen mukaisesti läheltä ja kaukaa tätä Markkasen kasvua ammattiurheilijana. Lauri Markkanen ei ole itse osallistunut tämän kirjan kirjoittamiseen, eikä tämä ole elämäkerta. Tämä on kattava kuvaus Lauri Markkasesta koripalloilijana ja koripallon asemasta ja roolista Yhdysvalloissa. Uskoisin teoksen kuitenkin sopivan myös vähän enemmän koripallosta jo tietävälle, jos lukija on yhtään kiinnostunut Lauri Markkasen pelaamisesta.

Teosta on hauskaa lukea, koska Saarikoski on leikitellyt kielellä koko matkan ajan: tämä pitää lukemisen mukavan kevyenä kokemuksena kaikista prosenttiluvuista ja tilastoista huolimatta.

Voiton arvoa nosti se, etteivät Disney Worldin kaupungin pelaajat olleet mitään helinäkeijuja.

Erittäin paljon minä pidin näin koripalloa ja NBA:ta tuntemattomana lukijana Saarikosken kertomuksista: opin paljon uutta ja sain jonkinlaisen käsityksen koripallosta niin urheilulajina kuin viihteen tarjoana Yhdysvalloissa, suomalaisen lukijan mielenkiinnon pysyessä yllä oman pelaajamme toimiessa vähän vertailukuvana.

Niin Bird ja Magic saavuttivat lopulta suurimman voittonsa yhdessä: he veivät NBA:n vanhasta ajasta uuteen aikaan ja tekivät samalla Yhdysvalloista hiukan paremman maan niin mustille kuin valkoisille.

Tämä kirja oli niin mukavaa luettavaa, että lukisin mielelläni muistakin urheilijoista tai vaikkapa taiteilijoista tällaisen teoksen! Elämäkerroissa kun käsitellään yleensä jo niin merkittävästi pidempää aikaa, kuten vuosikymmeniä, joten niissä ehtii kasvaa ja muuttua. Tällaisessa kirjassa ehtii ymmärtää paremmin henkilöä kun keskitytään pienempiin kokonaisuuksiin. Yksi pohdittava tekijä on kuitenkin se, ettei ihminen itse osallistu kirjan tekemiseen: uskoisin, että näin jotain erittäin oleellista jää tavoittamatta. Mutta siihenkin auttanee se, ettei tällaisessa kirjassa yritetäkään kertoa kaikkea jostakusta ihmisestä, vaan kerrotaan ihmisestä sekä ilmiöstä, jonka takia ilmiö on merkittävä ja mahdollisesti lukijalle vieras. Näinollen tällaisen kirjan voisi kirjoittaa esimerkiksi tutkijasta ja vaikkapa hänen tutkimusvuodestaan, koska silloin lukija oppisi jälleen uudesta asiasta ihmisen kautta.

Nuorukainen tuntuu usein siltä kuin haluaisi olla omissa oloissaan,mutta se ilo on häneltä kielletty.

Tyler: Äkäpussi

Luin viime syksynä William Shakespearen suositun näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään (linkistä pääset tähän kirjoitukseeni), ja silloin googlatessani näytelmän kustantajan sivua, hakutuloksista pomppasi esiin Anne Tylerin Äkäpussi. Syksystä asti olen pitänyt teoksen mielessäni, koska kuullessani siitä se kuulosti hauskalta. Nyt sitten lainasin Äkäpussin kirjastosta! Tästä pääset kustantajan sivulle.

Äkäpussi on 29-vuotias nainen nimeltään Kate Battista, joka on ollut jumissa huoltosuhteissaan söpöön pikkusiskoonsa ja hajamieliseen isäänsä. Perheessään Kate hoitaa tavallaan äidin virkaa. 

Kate työskentelee avustajana esikoulussa ja järkyttää siellä alituiseen vanhemoien ja johtajan mielenrauhaa kaunistelemattomilla mielipiteilllään.

Kertomuksen alussa Katen professori-isä yrittää saada tyttärensä naimaan ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa, jottei tämän tarvitsisi poistua maasta viisumin vanhentumisen vuoksi. (takakansi)

Äkäpussin alkua oli todella vaikeaa lukea, koska hahmot tuntuivat todella yksiulotteisilta ja epäaidoilta. Heistä annettiin vain yhdet ominaisuudet kuvaamaan heitä, joten on todella vaikeaa nähdä hahmoja edessään oikeina ihmisinä. Tämä hahmojen ja tapahtumien yksiulottteisuus jatkuu oikeastaan koko kirjan ajan, mutta siitä pääsee yli kun ei edes yritä lukea kirjaa vakavissaan ja sitoutuvasti, vaan asennoituu siihen kevyenä hömppänä jota pitää lukea vähän kieli poskella. Kun tapahtumia seuraa valmiiksi toilailuihin asennoituen, kirja voi olla ihan viihdyttävä.

Sanat aiheuttivat Katelle aavemaisen irrallisen olon. Hän ei ollut pelkästään kadottanut muistojaan, joita olisi kuvitellut hellivänsä kallisarvoisina koko ikänsä. Sen lisäksi muistot liittyivät kokemuksiin, joita hän olisi arvellut inhoavansa. Hänhän ei voinut sietää shoppailua!

Tämä katkelma on aidoimmasta päästä, ja se hiukan selittänee Katen inhoa naisellisia asioita kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut teokseen enemmän tällaista pohdintaa nuorena äidin menettämisestä pelkän nopean käsittelyn sijaan.

Hän ei keksinyt yhtä ainutta asiaa, jonka takia nousta sängystä aamuisin.

Jos hahmo on tätä mieltä, kirjan pitäisi kokonaan keskittyä kuvaamaan hänen eksistentiaalista kriisiään tai vaikeaa masennustaan, sen sijaan että täysi innottomuus olisi päähenkilön luonteenpiirre kirjan kertoessa jostakin aivan muusta.

Sitten tohtori Battista yskähti. "Tuota noin", hän aloitti varovasti. "Noin, noin, huomaan, että veropaperimme ovat vielä täällä."

Tässä nähdään muidenkin kuin Katen hahmon yksiulotteisuus: minkälainen mies pitää lastaan assistenttinaan? Ei minkäänlaista vastuunottoa omasta elämästä saatika sitten vanhempana olosta lapsilleen. Teoksessa on tosiaan ristiriita: tällaisella hahmojen käyttäytymisellä ja luonteilla sen pitäisi ainoastaan tutkia heidän tunteitaan, motiivejaan ja kanssakäymistään, ei kertoa jostakin aivan muusta kuten järjestetystä avioliitosta.

Samaten Pjotrin hahmo herätti ihmetystä: miksei hänellä ole ketään tai mitään kotimaassaan? Miksei sitä käsitellä yhtään enempää? Tässäkin olisi ollut oiva tilaisuus käsitellä kirjallisuudella esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta tilaisuus jätetään kokonaan käyttämättä.

Annan hänelle tilaa paikassa, jossa kumpikin meistä voi olla oma itsensä.

Tämä oli mielestäni kirjan voimakkain lause.

Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ismalla, Aneekalla ja Parvaizilla, lontoolaisilla sisaruksilla, ei vuosikausiin ole ollut kuin toisensa. Mutta synkemmät, vahvemmat voimat ajavat Parvaizin erilleen siskoistaan ja vievät hänet mukanaan toiselle puolelle maailmaa, kun hän ryhtyy kulkemaan itselleen tuntemattomaksi jääneen jihadisti-isänsä jalanjälkiä.

Joka veljeään vihaa on kaunis ja kauhistuttava romaani yhteiskunnan karheammasta pinnasta. Mitä kaksikymppisten opiskelijasiskosten pitäisi tehdä, kun veli lähtee aivopesun seurauksena Syyriaan isis-joukkoihin etsimään totuutta heidän isästään? Muslimit ovat muutenkin Lontoossa suurennuslasin alla, ja Ismalla ja Aneekalla on menetettävänään ainoa maa, jonka he tuntevat kodiksi.

Kirja on jaettu viiteen osaan kertojien mukaan, mutta mielestäni kertojien järjestys hämmentää lukijaa. Varsinkin Parvaizin jaksossa kelataan aikaa taakse ennen pojan lähtöä, ja kohta liikutaankin reaaliaikaisesti eteenpäin. Rakenne olisi vähän helpompi ymmärtää, jos Parvaizin osa olisi ensimmäisenä ja sen jälkeen Isman ja Aneekan. Nyt Isman osa on ensimmäisenä menee vähän hukkaan, koska se liikkuu nykyajassa, kohta Eamonn jatkaa siitä mistä Isma lopettaa, mutta sitten Parvaiz palaa ajassa taaaksepäin. Esimerkiksi Kaikki se valo jota emme näe-teoksessa käytetään mielestäni hyvin kahta kertojaa ajan mennessä koko ajan eteenpäin molemmilla.

Tämä teos laittaa ajatusmaailman uuteen järjestykseen. Romaani taiteilee kahden viestin välissä: toisaalta on uskallettava nöyrtyä ja tutustua tuntemattomaan, toisaalta pidettävä päänsä eikä lähteä mukaan sinisilmäisesti kaikkeen. Näin lukijana näiden kahden eron näkee selkeästi, mutta kun kuvittelee itsensä esimerkiksi Parvaizin tai Karamatin housuihin, ei vastaus oikeasta ja väärästä olekaan enää niin selvä.

 Teos näyttää, mitä voi pahimmillaan tapahtua kun maailman jakaa "meihin" ja "niihin", ja laittaa lukijan pohtimaan median vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, faktojen tarkastamisen ja eri puolien kuuntelemisen tärkeyttä, lynkkausmielialaa, aivopesua ja yksilönvastuuta.

Alkuperäinen englanninkielinen nimi Home fire kuvaa kirjan teemaa loistavasti: älä ammu omiasi. Kuuntele ennen kuin tuomitset. Mielestäni teos kehottaa yrittämään ymmärtää monimutkaisia asioita näennäisesti yksinkertaisilta vaikuttavien tekojen takana helpoimman vaihtoehdon, kyselemättä tuomitsemisen sijaan.

Joka veljeään vihaa on erittäin voimakas teos. Viimeisen kolmasosan aikana vatsani puristui kokoon jännityksestä ja lopetettuani kirjan en yli tuntiin pystynyt sanomaan sanaakaan. Mielestäni tämä on taideteokselta oikein hyvä asia.

Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli- tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä iltoina toveripiirissä henkeä yllä.

"Ketä sinä uskot, kun puhutaan millaista siellä oikeasti on? Niitä samoja ihmisiä, jotka väittivät että Irakilla on ydinaseita ja kiduttivat isääsi vapauden nimissä - vai minua?"

Tuntui kuin Parvaizin sydän olisi täyttänyt koko rintakehän; se jyskytti niin rajusti, että oli ihme kun paita ei tärissyt. Farooqin ilme muuttui lempeämmäksi.

Hän ei tiennyt, kuinka riistäytyä irti näistä historian pyörteistä, kuinka päästä vapaaksi demoneista, joita hän oli houkutellut kannoilleen.

Britannian edustuston ympärillä oli piikkilanka-aita, vahvasti aseistettuja sotilasajoneuvoja ja tiesulkuja estämässä asiattomien pääsyä tontille. Mutta vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä siitä oli banianviikunapuiden varjostama puisto, ja puiden ikivanhat ilmajuuret olivat kestävämpiä kuin meri-ilmassa ruostuva piikkilanka tai pölyssä epäkuntoon menevät aseet tai poliitikkojen tänään laatimat laskelmat huomisia vaaleja varten.

Täällä hän istuisi yhdessä veljensä kanssa, kunnes maailma muuttuisi, tai he molemmat murenisivat mullaksi heitä ympäröivään maaperään. 

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Takakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.

Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.

Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.