Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.
Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.
Sitten aiheeseen: Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.
Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.
En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.
Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.
Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti