McManus: Yksi meistä valehtelee

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 

Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus