Colfer: Hiuskarvan varassa

Poskettoman mykistävä murhamysteeri

Rauhanturvajoukoissa Libanonissa karaistunut irlantilaissälli Dan elättää itsensä nuhruisen kasinon portsarina New Jerseyn Cloistersissa. Hänen sydänkäpysensä, coctail-emäntä Connie, löytyy parkkipaikalta reikä päässään, ja Dan janoaa kostoa. Sen hintana hän sotkeutuu yhä syvemmälle murhien, kidnappausten ja korruptoituneiden kyttien sekavaa vyyhteä.

Kun lääkäriystävä Zeb katoaa mystisesti, partnerinsa surmanneesta naispoliisista tulee Danin ainoa liittolainen ja armottomasta huumediileristä Mike Maddenista hänen vannoutunut vihamiehensä. Hommaa eivät yhtään edistä yläkerran lemmenkipeä naapurinrouva, hämärät pilleritouhut saati yhä vaarallisemmaksi kehkeytyvä uhkapeli.

Nilkkejä riittää ja ruumiita kasaantuu kuin hiekkasäkkejä...mutta kuka murhasikaan Connien?

Hiuskarvan varassa on pirullisen nerokas rikosromaani Eoin Colferilta, Irlannin omalta luonnonlahjakkuudelta. (takakansi)

Liittäisin tähän kohtaan linkin kustantajan sivulle, mutta jostain syystä WSOY:n nettisivuilla ei ole tästä teoksesta mitään mainintaa? Tästä pääset kuitenkin WSOY:n sivuille lukemaan Eoin Colferista ja hänen muista teoksistaan.

Hiuskarvan varassa on todellakin rikosromaani ja aivan kuin toimintaelokuva. Päähenkilö Dan on rauhanturvaajataustastaan huolimatta samaistuttava ja mielestäni jotenkin jopa sympaattinen antisankari. Sanoisinkin, että tässä teoksessa pääsee hyvin esiin yksi Colferin vahvuusalueista: huumori. Tarina etenee luontevasti  ja lukija voi istua kyydissä mukana kuin elokuvaa katsoen. Oikein mukava peruskirja jota aion suositella eräälle ystävällenikin, mutta moniulotteisuutta tai syvyyttä tämä ei oikein tarjoa sillä tasolla, millä tiedän Colferin pystyvän toimimaan esimerkiksi Artemis Fowl-sarjassa. Mutta kannattaa tämä silti lukea, sillä Danin ajatukset luovat lähtemättömän viihdyttävän maailman, kuten seuraavista esimerkeistä näkee.

Panen kylpyhuoneessa merkille muutakin kuin riutuneet kasvoni. Vessapaperirullat on pinottu vinoneliön muotoon. Über-hermostuttavaa. Kierrän teoksen kaukaa aivan kuin se saattaisi äkkiä herätä ja ryhtyä jakelemaan zen-viisautta. - - Tiedän, kuka tämän teki. Vain yksi ihminen voi tehdä tällaista. Hiki kihoaa niskani tyveen. Kaikista terapiakäynneistäni huolimatta tunnen olevani surkuteltavan kyvytön kohtaamaan ihmistä, joka pinoaa vessapaperirullia vinoneliön muotoon.

Sen täytyi olla epämääräisin työtarjous, mitä olin koskaan saanut, aj ottaen huomioon, että se tuli tyypiltä, jolla oli naisten pöksyt jalassaan. katsoin aiheelliseksi kysellä hiukan tarkemmin.

- Keskity nyt, tai alat tehdä virheitä.

- Just joo. Aika paksua tyypiltä, joka kerran klubi-illan jälkeen nappasi kolme paukkua huonekaluöljyä. Kolme paukkua, ennen kuin hän huomasi, että jotain oli pielessä.

- Siinä oli enemmän potkua kuin missään pitkään aikaan, Aave-Zeb sanoo.

"Mitä sinulla muuten on?" Faber kysäisee muina miehinä ihan kuin oikeasti tietäisi, mitä eroa on Gatling-konekiväärillä ja Colt. 45:llä.

"Kaksi vaiheista ja pierusäde. Mitä se sinulle kuuluu? - -"

"Heitä Steven ase naapurihuoneeseen, ja omat kenkäsi myös. Ja mene sitten nurkkaan seisomaan."

Kengät? Mitä se sitten tarkoittaa? Miksi kenkäninjaksi hän minua kuvittelee?

Teoksen alkuperäinen englanninkielinen nimi on Plugged, ja se on julkaistu vuonna 2011. Suomennoksen on tehnyt Colferin muutakin tuotantoa kääntänyt Jaakko Kankaanpää.

Colfer: Fowlin kaksoset

Fowlin kaksoset on Artemis Fowl-sarjasta tunnetun irlantilaisen Eoin Colferin uusin teos. Tämän voi lukea itsenäisenä jatko-osana Artemis Fowleille, tai sitten sellaisenaan. Tämä teos on kohdistettu ehkä jopa vähän nuoremmille lukijoille kuin Artemikset, joten tarina toimii mainiosti sellaisenaankin. Artemis Fowl-sarjasta on tulossa kokonaan oma postauksensa myöhemmin.

takakansi:

11-vuotiaat kaksoset Myles ja Beckett ovat kahteen pekkaan yötä kotona pelkän Fowlien tekoälyturvajärjestelmän vahdittavina. Yö muuttuu mielenkiintoiseksi, kun maan alta putkahtaa karannut minipeikko, jota jahtaavat niin pahamaineinen liikemies, salaperäinen agenttinunna kuin peikon perään lähetetty keijukonstaapeli. Alkaa kiihkeä seikkailu, jonka pyörteissä Fowlin kaksoset joutuvat tulilinjalle, siepataan, haudataan, pidätetään ja nirhataan (vain hetkeksi). Mikäpä lujittaisi paremmin kaksosten sidettä toisiinsa!

Voin suositella teosta erittäin lämpimästi. En voi kehua Eoin Colferin tuotantoa tarpeeksi, ja tämäkään ei petä. Jaakko Kankaanpään suomennos toimii oivasti.

Beckett heräsi omassa sängyssään ja jäi tuijottamaan aurinkokuntaa esittävää mobilea, jonka Myles oli 3D-tulostanut ja ripustanut kattoon saadakseen hänen oppimisreseptorinsa aktivoitua heti aamuvarhaisella. Oikeastaan Beckett oli painanut mieleensä yhtä ja toista, mitä Myles yritti opettaa hänelle, mutta hänestä oli aina hauska kiusata veljeään teeskentelemällä, että ei ymmärtänyt juuri mitään ja oli unohtanut senkin vähän mitä tiesi. - - Myles tosiaan makasi tavallisessa asennossaan ja lisäksi hereillä. Hän tuijotti sänkynsä yläpuolelle nastoilla kattoon kiinnitettyä kuvaa. Se oli sormiväreillä tehty maalaus Vihaisesta hamsterista Tulen ulottuvuudessa, ja Beckett oli asentanut sen kattoon tehdäkseen veljestään tyhmemmän.

https://www.wsoy.fi/kirja/eoin/fowlin-kaksoset/9789510448793

Behm: Pehmolelutyttö

Behmin Pehmolelutyttö voitti wsoy:n kirjoituskilpailun Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta vuonna 2017. Kilpailun tavoitteena oli löytää uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän Suomessa.

"Raadin mukaan teos erottui joukosta vahvalla kaunokirjallisella äänellä sekä voimakkaita tunteita ja ajatuksia herättävällä aiheella, jota nuortenkirjallisuudessa ei ole paljon käsitelty."

Romaani kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, jonka salaisuuden vain hänen pehmolelunsa tietävät. Hän myy aikaansa miehille - milloin kuvia, milloin itsetyydytyksen katselua. Vanhemmat ovat etäisiä ja paras kaverikin poikaystävänsä lumoissa. Emilia tuntee kerrankin olevansa jonkin tilanteen hallitsija, mutta hän päätyykin huomaamaan, että on ollut koko ajan vain aikuisten lelu.

Pehmolelutyttö on sikäli onnistunut ja arvostettu teos, että se oli ilmestymisvuotenaan 2017 Finlandia Junior - palkintoehdokas. Teosta on kiitelty ja pohdittu laajasti, mutta minulle siitä jäi vähän tyhjä olo. En tiedä olisinko ajatellut teosta läheisemmin ja ymmärtäväisemmin jos olisin olisin voinut lukea tämän vaikka 15-vuotiaana, mutta nyt se ei herättänyt mitään voimakkaita tunteita rankasta aihevalinnastaan huolimatta. Emilia tuntuu hahmona hyvin yksiulotteiselta, jolla ei ole mitään muita ajatuksia tai kiinnostuksen kohteita kuin romaanin aihevalintaan liittyvät.

Hän on kympin tyttö, mutta koulunkäynnistä, sen vaatimuksista tai onnistumisen hetkistä, ei puhuta mitään? Hänellä on etäinen perhe ja vain yksi kaveri, eikä mistään muista ihmissuhteista alkoholiin taipuvan mummon lisäksi puhuta. Lilaa, parasta ystävää, ahdistellaan kotibileissä, mutta se ei nouse tarinassa mitenkään esiin tapahtumisensa jälkeen. Miksi?  Tuo on vakava asia eikä se voi tapahtua edes kirjassa vain siksi, että saadaan nostettua esiin viesti lukijalle: arvostuksen merkitys toiseen ihmiseen ja tämän kehoon, rajojen ylittämistä ja niin edelleen. Miksei yksinäisyydestä puhuta enempää? Mielestäni Pehmolelutyttö voisi kuvata yhteiskuntamme ja aikuisten ja nuorten väliset suhteet paljon terävämminkin.

Huudan, ettei tarvitse tulla ja että haluan olla rauhassa, mutta rakkaat pehmoni, teille minä voin sanoa mitä minä oikeasti toivon. Toivon että se joka on ovella ei säikähtäisi raivoamistani eikä kääntyisi pois vaan sanoisi, että älähän nyt, ei mitään hätää, kyllä tämä tästä, me keksimme kyllä jotakin ja kaikki järjestyy, ei tarvitse pelätä yhtään, emme me syytä sinua mistään, ja että äiti rakastaa sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin ja että isäkin rakastaa.

McManus: Yksi meistä valehtelee

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 

Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus

Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina -
Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY
2015

Satu Rämö oli toisena yliopistovuotenaan kesätöissä Kreetalla, kun hän kuuli Islannista ensimmäisen kerran. Rämö houkutteli sisäänheittäjänä ravintolaan nuorten ja kauniiden islantilaisten opiskelijoiden seurueen, ja hummerinsyönnin lomassa nämä nuoret ylistivät Rämölle Islannin lämmitettyjä hiekkarantoja. Hän otti pikku hiljaa selvää tuosta tulen ja jään maasta ja lähti sinne vaihtoon. Lukuisten reissujen jälkeen Rämö löysi nykyisen miehensä Islannista, ja hän muutti sinne pysyvästi. Islantilainen voittaa aina on kertomus suomalaisen näkökulmasta saarivaltion tapoihin sopeutumisesta.

"Luulin jo menneeni keskustelussani liian tuttavalliseksi, mutta mitä vielä. Vigdis kohensi ryhtiä tuolissaan ja tarjosi innoissaan lisää pullaa."

Rämö käsittelee Islantia monipuolisesti: läpi käydään niin vuoden 2008 talouskriisi, vuoden 2010 tulivuorenpurkaus ja tuhkapilvi, luontoa kuumine lähteineen ja tulivuorenpurkauksineen sekä jäätikkövaelluksineen, historiaa, kulttuuria, perinneruokia ja sananlaskuja. Ja tietysti islantilaisten tapoja ja ajatusmaailmaa. Näihin kuuluu muun muassa ylitsepursuava itseluottamus ja mahdollisuuksien näkeminen uhkakuvien sijaan, pienessä maassa lähes kaikkien tunteminen, peikkoihin uskominen sekä Islannin maailman parhaana maaana pitäminen.

"Sirot avokkaat ovat käypä kenkävalinta talvellakin, koska ne nyt vaan näyttävät hyvältä. Maailman paras ei anna sään vaikuttaa tyyliinsä. Hän pitää ohjat omissa käsissään ja pukeutuu ballerinatossuihin vaikka sitten räntäsateessa."

Voin lämpimästi suositella tätä teosta monille eri lukijoille: Islanninsta tai suomalaisen elämisestä ulkomailla kiinnostuneelle, kevyttä lukemista kaipaavalle, tositarainoiden ystävälle. Pidä varasi, tämän kirjan luettuasi saattaa kummasti alkaa tehdä mieli lähteä tutkimaan tuota ystävällisten ihmisten ja upeiden luonnonilmiöiden maata!

"Suomen kaikuvat käytävät varmistavat, että ovikello ei ole ensimmäinen merkki televisioupatarkastajasta, Jehovan todistajasta tai muusta pelottavasta vieraasta. Islantilaisen sydämen saa sykkimään yllätys. Ovikello voi soida koska tahansa, mikä sen ihanampaa!"

Islannissa on kuvattu lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja,
tässä on kartta muutamien kuvauspaikoista.

Erityisesti mieleeni jäi Rämön viimeinen kehu Islannista: kirjakaupat ovat auki iltakymmeneen ja jäätelökioskit yhteentoista. Voisiko olla parempaa paikkaa elää!

"Reykjavik 101 on paikka, jossa kohtaavat kaikennäköiset jumalat, opiskelijat, viikingit, pyykkääjäeukot, kummitukset, pultsarit, pankkiirit ja vapaailtapäivää viettävät suomalaiset maahanmuuttajat."

Osa Walter Mittyn ihmeellinen elämä-
elokuvasta on kuvattu Islannissa.

Shakespeare: Turhaa lemmen touhua

William Shakespeare
Turhaa lemmen touhua
suomennos ja esipuhe
Juhani Lindholm

Juuri kun Navarran kuningas kumppaneineen päättää omistautua kolmeksi vuodeksi opiskelulle ja kaihtaa naisia, ovelle ilmestyy naisseurue jota ei millään voi käännyttää pois: Ranskan prinsessa seuraneitoineen, ja vielä tärkeällä asialla. Kiemurtelu ei auta, opintosuunnitelman on joustettava, ja pian joustaa kaikki muukin.

Turhaa lemmen touhua on kevyt ja koominen näytelmä. Sen lukemisesta en valitettavasti saanut kovin paljon irti, mutta teatterissa katsottuna näyttelijäntyön ja puvustuksen kanssa kokemus olisi varmasti täysin eri. Esipuheessaan kääntäjä Juhani Lindholm kehuu teosta Shakespearen kaikkein kielikeskeisimmäksi, ja sanataiteilua kyllä riittää. Lukiessa se ei kuitenkaan oikein tehnyt minuun vaikutusta. Tämänkin suhteen todettakoon Turhaa lemmen touhua teatterissa nähtynä varmasti paljon rikkaammaksi. Sama asiahan se on kuin jos lukee stand up-koomikon vitsejä suoraan paperista: asia sinänsä on ihan sama, mutta kokemus täysin eri.

Prinsessa

Ruma niin kuin rievä.

Kehu ei tee rumaa sievemmäksi.

Tässä palkka toden kertojalle;

Antaa metsänvartijalle rahaa

sievä maksu ruman puhujalle.

Syy, miksi olen halunnut lukea Shakespearen näytelmistä nimenomaan komedioita, on ollut haluni pehmeään laskeutumiseen. Shakespeare on yksi maailman merkittävimmistä kirjailijoista, joten haluan tutustua hänen tuotantoonsa pienemmistä aloittaen. Komediat ovat luonnollisesti myös ihan vain positiivisempaa luettavaa kuin tragediat.


Ensimmäinen lukemani Shakespeare on Kaksi nuorta veronalaista, jota pidin viihdyttävänä. Tästä pääset lukemaan postaukseni siitä. Tästä taas näet ajatukseni teoksesta Kuinka äkäpussi kesytetään.

Kuningas

Näkemiin nyt, höpsöt ystäväiset.

Kuningas, aatelismiehet ja soittajat poistuvat

Naiset riisuvat naamionsa

Prinsessa

Hyvästi vaan, jäiset venäläiset.

Siinäkö siis järjen jättiläiset?

Boyet

Sammutitte ne kuin kynttiläiset.

Rosaline

Älyn sankarit, ja lahopäiset.

Prinsessa

Kuninkaat ja hengen kerjäläiset.- -

Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

William Shakespeare
Kuinka äkäpussi
kesytetään
suom. Leena Tamminen
alkupuhe prof.
Sirkku Aaltonen

Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi William Shakespearen suosituimmista näytelmistä, ja se sijoittuu Shakespearen uran varhaiseen tuotantoon. Sen ilmestymisajankohdaksi arvoidaan noin vuosien 1589 ja 1592 välimaastoa. Suomessa näytelmä on tuttu: sitä on esitetty teattereissa yli viitenäkymmenenä versiona, suosituin se on meillä ollut 50- ja 60-luvuilla.

Näytelmä kertoo kiukkuisesta Katherinasta, jonka on isä haluaa naittaa ennen kosijoiden piirittämää suloista pikkusisko Biancaa. Itsevarma pisalainen Petruchio tarttuu haasteeseen ja lupaa kesyttää äkäpussin. Myöhemmin Biancaa piirittäessä kosijat esittävät kotiopettajia, palvelija isäntäänsä ja aivan vieras maisteri yhden kosijan isää.

Teosta voi ajatella niin komediana kuin avioliittofarssinakin. Jos sitä katsoo nykypäivästä käsin farssina, se tuntuu vähän inhimillisemmältä, koska farssiin kuuluu asioiden liioitteleminen.

Esipuheen kirjoittanut professori Sirkku Aaltonen nostaa teoksesta esiin muodonmuutoksen teemana: äkäpussi Katherine muuttuu nöyräksi vaimoksi, Biancan kosijat esittävät olevansa eri ihmisiä kuin ovat, ja kehystarinan kattilanpaikkaaja Sutki muuttuu lordiksi pilan takia. Tämä on ehkäpä kohta, johon haluaisin kiinnittää huomiota jos näkisin Äkäpussin teatterissa.


Nykymaailmasta katsottuna näytelmä on erittäin sovinistinen naisen oikeuksien puuttuessa. Aviomies on naiselle herra ja kuningas, ja naisen tärkein tehtävä on olla siveä, nöyrä ja kuuliainen. Kuitenkin kuten Aaltonen muistuttaa, teatteriteksti on vain yksi näytelmän osa-alueista näyttelijäntyön, lavastuksen, musiikin, valaistuksen ja puvustuksen kanssa. Voutilainen antaa esimerkin vuoden 2005 BBC:n version Äkäpussista, jossa Katherina kyllä "alistui" miehensä vallan alle, mutta loppujen lopuksi nainen synnytti kolmoset ja Petruchio jäi lasten kanssa kotiin Katherinan palatessa työuralleen.


Googlettamalla Kuinka äkäpussi kesytetään löysin kustantamo Johnny Knigan sivulta Anne Tylerin kirjoittaman Äkäpussin, ja se kuulosti sen verran hauskalta, että luen sen jossain vaiheessa. Päivittelen sitten tänne miltä tuoreempi teos näytti!


Hortensio

En, sillä hän takoi minua luutulla päähän. Sanoin vain että hänen otteensa olivat väärät ja yritin asetella sormia oikein, kun hän kimpaantui ja tiuskaisi: "Vai otteita? Minä sinulle otteet näytän." Siinä samassa hän iski minua päähän niin että nuppini puhkaisi soittimen ja siinä minä seisoin hetken äimänä kuin kaakinpuussa luuttu kaulassani, kun hän haukkui minua tunariksi, rämpyttäjäksi ja mämmikouraksi ja ties miksi, kuin olisi törkeyksiä oikein keksimällä keksinyt.

Petruchio

Siinäpä totisesti riuska neitonen. Rakastan häntä jo monin verroin enemmän. Olisi hauska päästä pian häntä jututtamaan.

Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista

William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
suom. Leena Tamminen

Kaksi nuorta veronalaista on ensimmäinen lukemani William Shakespearen teos. Olen lukenut aiemmin Kesäyön unelmaa, mutta se jäi kesken muistaakseni siksi, että luin samaan aikaan paljon muitakin kirjoja ja se piti palauttaa kirjastoon. Nyt olen kuitenkin saanut yhden ison apinan pois niskastani korkkaamalla Shakespearen tuotannon!


Kaksi nuorta veronalaista on kepeä komedia Shakespearen tuotannon alkuajoilta. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Valetinista ja Proteuksesta, jotka lähtevät Veronasta Milanoon ja rakastuvat molemmat samaan tytöön. Proteus on kihlannut Veronassa Julian, mutta hylkää lupauksensa tavoitellessaan Silvian sydäntä. Ennen avautumistaan vyyhti sotkeutuu pahan kerran, kun Proteus juonii Valentinin ulos hovista, Julia todistaa kihlattunsa petollisuuden ja maantierosvotkin sekaantuvat asiaan.

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Shakespearen teoksia, kuten Romeo ja Julia, Hamlet ja Othello, mutta ne ovat aina tuntuneet liian isoilta paloilta purtavaksi. Tämä näytelmä on kuitenkin oikein helppo teos siihen ongelmaan: tarinassa ei ole dramaattisia käänteitä, kuten kuolemaa, joten se on kevyttä luettavaa, se on lyhyt (136 sivua) ja hahmoja on vähän. Suosittelen ehdottomasti niin Shakespeare-konkareille kuin aloittelijoillekin!

Sukkela: Olen siis mielestänne lammas.

Proteus: Totta, ja isäntäsi on paimen.

Sukkela: Ei ole, siitä minulla on esittää todiste.

Proteus: Vaikeaksi käy, mutta minullapa on vastatodiste.

Sukkela: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimeta, mutta minä etsin herraani eikä herrani minua: niin ollen en ole lammas.

Proteus: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.

Sukkela: Tuollaiselle todistukselle minä sanon "mää".

Helmet-lukuhaasteessa Kaksi nuorta veronalaista sopisi kohtiin
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi,
ja näistä sijoitan sen kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
suom. Arto Schroderus
Tammi

Pieni elämä on yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan (s. 1974) toinen romaani. Hän on kotoisin Havaijilta, asuu nyt New Yorkissa ja on toimittaja kirjailijanuransa lisäksi. Naisen esikoisteos The people in the trees on vuodelta 2013 ja tämä romaani on julkaistu vuonna 2015.

Pieni elämä on kertomus neljästä yliopisto-opiskelijakaveruksesta, jotka muuttavat New Yorkiin. Köyhinä kuin kirkonrotat, he toivovat unelmiensa toteutuvan: JB haluaa taidemaalariksi, Willem näyttelijäksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Neljäs mies, Jude, on vähemmän kunnianhimoinen näkyvyytensä suhteen ja tekee töitä lain parissa.

                               JB

JB oli ateljeessa viidettä kuukautta, ja hän rakasti sitä, rakasti enemmän kuin oli osannut odottaa. Hän piti siitä, että kaikki hänen ateljeetoverinsa olivat aitoja taiteilijoita ja tosissaan; hän ei olisi ikinä voinut työskennellä Ezran luona,-- koska Ezran luona työskentely tarkoitti jatkuvasti ympärillä pyöriviä diletantteja. Siellä taide oli vain tietynlainen elämäntavan somiste. Maalattiin tai tehtiin veistoksia tai paskoja installaatioita, koska silloin oli oikeutettua käyttää likaisia farkkuja ja kuluneen näköisinä ostettuja T-paitoja- -. 

Täällä taas tehtiin taidetta, koska se oli oikeastaaan ainut missä koskaan oli ollut hyvä ja koska se oli oikeastaan ainut asia, mitä ajatteli silloin, kun ei välähdyksenomaisesti ajatellut samaa kuin kaikki muutkin: seksiä ja ruokaa ja unta ja ystäviä ja rahaa ja kuuluisuutta.- -

Jokaisen maalauksen kanssa tuli hetki - niin sitä ainakin toivoi- jolloin maalauksesta tuli todellisempi kuin jokapäiväisestä elämästä: silloin vain istuu jossain eikä ajattele muuta kuin ateljeehen palaamista, hädin tuskin tietoisena siitä, että on kaatanut pöydälle kasan suolaa, johon piirtelee kaavioita ja kuvioita ja suunnitelmia, valkoisten kiteiden liikkuessa sormenpäiden alla kuin hiesu.

MALCOLM

Jo pienenä poikana hän oli aina piirrellyt mielikuvitusrakennuksia, pystyttänyt mielikuvitusrakennelmia: ne olivat lohdullisia ja latautuneita - kaiken sen, mitä hän ei kyennyt pukemaan sanoiksi, kaiken sen, mitä hän oli kykenemätön päättämään, hän näytti pystyvän ratkaisemaan rakennuksissaan.

He kiistelivät rakennuksista joita rakastivat ja rakennuksista joita inhosivat. He väittelivät tämän gallerian valokuvanäyttelystä ja tuon gallerian videoinstallaatioista. He huusivat toisilleen kriitikoista ja ravintoloista ja filosofiasta ja materiaaleista.


WILLEM

Mutta näinä itsensä toteuttamisen aikoina tyytyminen johonkin ei-aivan-ensisijaiseen valintaan vaikutti heikkotahtoiselta ja häpeälliseltä. Jossain vaiheessa taipuminen siihen, mikä näytti kohtalolta, oli muuttunut arvokkaasta ratkaisusta pelkuruuden merkiksi. Toisinaan paine onnen saavuttamiseen tuntui ikään kuin musertavan kovana, ikään kuin onni olisi ollut kaikkien saavutettavissa ja pakkokin saavuttaa, ja että kaikenlaiset kompromissit sen tavoittelussa olivat jotenkin oma vika. 
Työskentelisikö Willem Ortolanissa vuodesta toiseen, menisikö samoilla junilla koe-esiintymisiin, lukisiko käsikirjoituksia yhä uudellen ja uudelleen ja uudelleen ja hivuttautuisiko ehkä jonain vuonna tuuman tai kaksi eteenpäin, edistyen niin minimaalisesti ettei sitä oikeastaan voitu edes edistykseksi laskea? Olisiko hänellä jonain päivänä rohkeutta luovuttaa ja huomaisiko hän hetken koittaneen, vai havahtuisiko hän jonain päivänä katsomaan itseään peilistä  huomatakseen olevansa vanha mies, joka yhä vain koetti kutsua itseään näyttelijäksi, koska ei uskaltanut tunnustaa, ettei ehkä ollutkaan, ettei ehkä koskaan olisikaan?

JUDE

"No, minullakin on kysymys", sanoi Harold, joka oli kuunnellut heitä hiljaa. "Miten ja miksi ihmeessä päädyit opiskelemaan oikeustiedettä?"

Kaikki nauroivat, myös hän. Häneltä oli usein kysytty samaa- - ja hän muutti vastausta yleisön mukaan, sillä oikea vastaus - se että hän halusi hankkia suojautumiskeinon ja varmistaa, ettei kukaan enää koskaan pääsisi häneen käsiksi- tuntui liian itsekkäältä ja pinnalliselta ja mitättömältä ääneen lausuttavaksi.

Mutta sinä iltana hän sanoi: "Mutta ei kai laki lopultakaan ole niin erilaista kuin puhdas matematiikka - siis eikö sekin teoriassa voi tarjota vastauksen jokaiseen kysymykseen? Kaikenlaisten lakien kestävyyttä pitää testata, niitä pitää venyttää, ja jos laki ei ratkaise kaikkia niitä asioita, joita se väittää sääntelevänsä, eihän se oikeastaan ole laki eikä mikään, vai mitä?"

Teoksessa seurataan nelikon ystävyyttä vuosikymmenten ajan: parikymppisten ahtaista asunnoista ja hanttihommista viisikymppisten uriin, puolisoihin, ulkomaanmatkoihin ja suuriin taloihin. Vaikka työpaikat ja ideat, kodit ja puolisot vaihtuvat, ystävyys pysyy. Se venyy ja testaa rajojaan; tutkii vuosi vuodelta toimivaltaansa. Joissakin suhteissa tehdään jotain anteeksiantamatonta ja ystävyyden side katkeaa, toisissa suhteissa se taas lujittuu lujittumistaan.


Romaania oli välillä hyvin pelottavaa lukea erään päähenkilön epäinhimillisten kokemusten ja itsensä vahingoittamisen takia. Järkyttävintä oli nähdä, miten syvälle traumat voivat iskostua ja miten ne pitävät vuosia otteessaan. Joten varoituksena: jos olet kokenut väkivaltaa tai sinulla on muita traumoja tai sairastat psyykkistä sairautta, tämä kirja ei välttämättä ole hyväksi sinulle. Jos pystyt samaistumaan näihin tunteisiin, se saattaa viedä sinut liian pimeään paikkaan. Muista, että apua on aina saatavissa! Puhu läheisillesi tai terveydenhuollon edustajalle, tai soita Suomen Mielenterveysseuran maksuttomaan kriisipuhelimeen (010195202) tai hätänumeroon 112. 

"Miksi teet tällaista itsellesi?"

Pitkän aikaa hän oli hiljaa,  niin minäkin. Kuuntelin merta. Lopulta hän sanoi: "Muutamastakin syystä."

"Mistä esimerkiksi?"

"Joskus se johtuu siitä, että minulla on niin hirveä olo tai että minua hävettää niin, ja minun on pakko tehdä tunteet fyysisiksi", hän aloitti ja vilkaisi minua ennen kuin katsoi taas alas. "Ja joskus se johtuu siitä, että tunnen niin monia juttuja ja tarvitsen pelkkää tyhjää - se auttaa minua siivoamaan kaiken pois."

Ja sitten hänen mielensä täyttyi kuvilla, pahat henget vaativat hänen huomiotaan, riuhtoivat ja repivät häntä pitkillä terävillä sormillaan. Caleb oli päästänyt hänen mielessään jotain irti, eikä hän pystynyt maanittelemaan petoja takaisin vankityrmään - hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka paljon ajastaan hän itse asiassa kulutti muistojensa hallitsemiseen, kuinka paljon keskittymistä se vaati, kuinka heikko hänen käskyvaltansa niihin oli alun perinkin ollut.

Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa. 

Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä nousta ja yrittää vielä kerran.

Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta: koko ajan toistuvat äärimmäisen tarkat yksityiskohdat saivat minut tuntemaan kuin todistaisin tapahtumia paikan päällä ja kuinka henkilöt olisivat kuin omia läheisiäni. Miten niin nuo ihmiset eivät voisi kävellä minua vastaan? Miten niin noita taloja, matkoja ja keskusteluja ei ole ikinä ollutkaan? Mutta totta kai kaikki nuo asiat ovat tapahtuneet monillekin meistä seitsemästä miljardista, Yanagihara on vain koonnut neljälle ihmiselle sen, mistä useiden, ehkä jopa kymmenien ihmisten elämä koostuu.


Pienenä kuriositeettina mainittakoon päänelikon runsaat homosuhteet, ilman että tämä olisi mikään merkittävä asia. Lopulta aika harvoin saa lukea päähenkilöillä olevista homoseksuaalisista suhteista niin ettei tarina kuitenkaan kerro sinänsä homoudesta. Juuri näin seksuaalivähemmistöistä pitäisikin minusta kirjoittaa: rakkaus on rakkautta, eikä sitä tarvitse selitellä.


Takakannessa kehutaan teoksen välttävän ylilyöntejä, mutta olen asiasta vähän eri mieltä. Mielestäni tarinassa tulee esiin kaikista pahimmat asiat mitä ihmiselle voi elämän aikana tapahtua: on oman pienen lapsen kuolemaa, ystävän pettämistä, vammaisen lapsen rakkauden puutetta vanhemmilta, itsetuhoisuutta, pedofiliaa ja väkivaltaa. Konkreettiset itsemurhasuunnitelmat ja toistuvat kertomukset lapsen hyväksikäytöstä ovat mielestäni ihmiskunnan pahuudella mässäilyä, päin vastoin kuin ylilyöntien välttämistä.

Toivon, ettei tästä kirjasta edes yritetä tehdä elokuvaa, sillä kahteen tuntiin on yksinkertaisesti mahdotonta saada mahtumaan edes puolet näistä 935 sivun tärkeistä tapahtumista. Hienon, moniosaisen tv-sarjan tästä kyllä saisi, sillä tärkeitä ovat pitkän ajan kuluessa kehittyvät suhteet, tunteet ja vivahteet.  Romaani on pitkä, yli 900 sivua, mutta siinä ei jaaritella yhtään turhuuksia eikä kerronta polje paikallaan. Valintoja ja tapahtumia pohjustetaan reilusti, ja näin lukijana elää mukana eläytyen täysillä. Hahmoista tulee rakkaita, ja heidän menestyksensä tekee onnelliseksi ja onnettomuutensa saavat itkemään elämän julmuutta.

Teoksen kieli on mielestäni äärettömän kaunista, melkein runollista: sillä ei ole kiire minnekään, se kuvailee, tarkastelee rauhassa tilanteita. Pienessä elämässä ei ole vain tapahtumia toisensa jälkeen, vaan Yanagihara ottaa lukijan mukaansa matkalle: tarkastelemaan elämän yksittäisiä kohtia ja hengittämään samaan tahtiin päähenkilöiden kanssa.

Toinen puoli näissä hänen rakkaissa arki-iltojen matkoissaan oli itse valo, miten se täytti junan elävänä vaunun kolkutellessa sillan yli, miten se huuhtoi uupumuksen hänen vierustoveriensa kasvoilta ja toi heidät ilmi sellaisina kuin he aikoinaan olivat tulleet maahan, kun he olivat olleet nuoria ja Amerikan valloitus oli tuntunut mahdolliselta. Hän katsoi, kun lempeä valo valui vaunuun kuin siirappi, katsoi kun se sumensi uurteet otsilta, silasi harmaat hiukset kullalla ja jalosti halpojen kankaiden räikeän kiillon himmeäksi laadun hohteeksi.

Romaani on ehdottomasti synkkä, jopa vaarallinen, mutta silmät täytyy todellakin osata pitää auki pilkahtelevalle kauneuden valolle. Kaikesta pahuudella mässäilystään huolimatta Pieni elämä muistuttaa toivosta kauniilla valonpilkahduksillaan.

Hän olisi halunnut karjua vanhemmilleen, lyödä heitä, saada heistä irti jotain - jonkinlaista vaipumista suruun, jonkinlaista mielenmaltin murenemista, jonkinlaista myöntämistä, että oli tapahtunut merkittävä asia, että he Hemmingin kuollessa olivat menettäneet jotain elintärkeää ja elämälleen välttämätöntä. Hän ei välittänyt, tunsivatko he todella niin vai eivät: hän vain halusi, että he sanoisivat sen, hän halusi tuntea, että tuon rikkumattoman tyyneyden alla piili jotain, että jossain heidän salaisissa syvyyksissään virtasi nopea ja vilvoittava vesi, joka kuhisi haurasta elämää, pikkukaloja ja heiniä ja pienenpieniä valkoisia kukkia,, jotka kaikki olivat niin herkkiä ja helposti vahingoittuvia, ettei niitä voinut katsella ilman että sydämeen sattui.

Pienen elämän on kääntänyt Arto Schroderus, ja pääosin hänen työnjälkensä on mielestäni hyvää. Ainoa huomautus tulee selkeästi huolimattomuusvirheestä: drugstoren seinällä oli- -, kun puhe oli tietenkin apteeksta. Mutta muuten kiitokset hänelle!

Helmet- lukuhaasteessa Pieni elämä menee kohtaan 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta, sillä näitä suhteita on itse asiassa useampia.

Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr
Davidin uni
wsoy
suom Hanna Tarkka

Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe-teoksestaan tunnetun Anthony Doerrin esikoisromaani vuodelta 2004. Se on romaani rakkaudesta, pelosta ja anteeksiannosta. Kohtalon toteutumisesta ja toteutumattomuudesta. Lapsen elämästä ja kuolemasta.

David Winkler on romaanin alussa kolmikymppinen hydrologi, joka tapaa viehättävän naisen, Sandyn. He tutustuvat hiljalleen, ja lopulta karkaavat yhdessä Sandyn jättäen miehensä. Sandy synnyttää heille tyttären, mutta pian vauvan syntymän jälkeen David näkee enneunen tulvan nousemisesta. Unessa hän yrittää pelastaa heidät, mutta tyttö hukkuu silti. Koska David on aiemminkin nähnyt enneunia, hän päättää olla riskeeraamatta tyttärensä henkeä ja pakenee.

David on poissa yli kaksikymmentä vuotta, mutta sitten hän päättää lähteä selvittämään miten Sandyn kävi, ja kasvoiko Grace aikuiseksi. Vastaukset eivät vain löydy niin helposti että hän tekee päätöksen tulla hakemaan ne,


Teos lähtee melko hitaasti käyntiin, ja se pohjustaa tapahtumia todella kaukaa, vähän liiankin kaukaa. Lukija saa todistaa David Winklerin elämästä noin kolmekymmentä vuotta, mikä ei ole kovin tavanomainen määrä yhteen romaaniin. Kirjan loppuosa, jonka väittäisin olevan lukijan kannalta kiinnostavin, saadaan lukea tosiaankin vasta noin 25 vuoden päästä alusta.

"Pitävätkö unet saapuessaan ääntä? hän mietti. Pienintä mahdollista ääntä, samanlaista kuin syntyy ihmisalkion sikiämisestä tai lumihiutaeen osumisesta maahan?"

Teoksessa on tärkeitä sivujuonia ja -hahmoja, mikä on tavallaan virkistävää vaihtelua, sillä yleensä ne puuttuvat. Tässä kuitenkin merkityksen saa Davidin koko matka, ei niinkään punainen lanka Gracen, Davidin tyttären luota pois ja taas takaisin. Sen takia näitä sivujuonenkäänteitä oli välillä vähän raskasta lukea. Koko kirjan ajan David ajatteli lastaan, mutta puuhasi kuitenkin kaikkea muuta ennen kuin edes lähti etsimään tätä. Näinollen lukija hämmentyy kirjan todellisesta päämäärästä. Verrokkina mainittakoon vaikkapa John Greenin Arvoitus nimeltä Margo, jossa myös päähenkilö etsii läheistään: siinä Quentin lähtee heti selvittämään mitä Margolle on käynyt, tutkii ystävineen vihjeitä ja ajaa maan poikki löytääkseen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Ja siinä kyse oli vain teinirakkaudesta, ei omasta lapsesta.

"Winkler nousi pintaan. Naaliyahin silmät olivat auki mutta eivät räpytelleet, eikä hengityskään tahtonut käynnistyä. "Ei", Winkler äännähti. "Ei, ei. Ei, ei, ei", eikä hän kieltänyt vain tuota hetkeä vaan jokaisen sitä edeltävän, ajan kaikki talot ja sillat, oman sätkivän sydämensä, räjähtämäisillään olevat keuhkonsa; George DelPreten, Sandyn, Gracen - ja itsensäkin hän kieltäisi, kieltäisi kaiken säännönmukaisen rakenteen, sulautuisi mereen, pyörisi pienenä, erillisenä pilvenä jossakin sen syvyyksissä."

Kaiken kaikkiaan Davidin uni on kuitenkin oikein näppärä esikoisromaani. Se on monipuolinen ja polveileva, eikä jumitu varsinkaan kielensä ansiosta vain yhdelle tasolle. Koska se on Doerrin tuotannosta järjestyksessään vasta toinen, ja hänen viimeisin teoksensa on voittanut Pulitzer-palkinnon,  odotan innolla seuraavaa teosta luettavakseni.

Tässä vielä Anthony Doerrin tuotanto selkiyttämään:

The shell collector, novellikokoelma, 2002.
Davidin uni, romaani, 2004.
Four seasons in Rome: On twins, Insomnia and the biggest funeral in the history of the world, muistelma, 2007.
The Memory Wall, novellikokoelma, 2010.
Kaikki se valo jota emme näe, romaani, 2014.

"Winkler [David] ojentaisi kätensä pöytäliinan yli; ehkä Grace jopa antaisi hänen tarttua käteensä. He puhuisivat ajan taipuisuudesta, suhteellisuudesta, aavistuksista. Hän sanoisi uskovansa, että tapahtumia voitiin nähdä ennalta, että yhteen ainoaan hetkeen  tavallaan sisältyi tuhat vaihtoehtoa, että hän oli aina rakastanut tytärtään, silloinkin kun ei kestänyt rakastaa, että tämäkin oli ennalta määrättyä ja väistämätöntä, häneen poltettua, samaan tapaan kuin lumikiteen kuusi sivua oli upotettu sen atomeihin saakka."

Helmet-lukuhaasteessa Davidin uni menee kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden teoksen ja se on siis Kaikki se valo jota emme näe. Tästä pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.

Tartt: Tikli

Donna Tartt (s. 1963, Mississippi) on maailmankuulu kirjailija ja tunnettu erityisesti esikoisromaanistaan Jumalat juhlivat öisin, joka ilmestyi vuonna 1992. Hänen muut romaaninsa ovat Pieni ystävä (2003) ja tämä Tikli, josta hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013!

Donna Tartt
Tikli
suom. Hilkka Pekkanen
WSOY 2014

Tikli kertoo newyorkilaisesta Theosta, joka on 13-vuotiaana käymässä äitinsä kanssa taidemuseossa, kun siellä tapahtuu vakava räjähdys tappaen Theon äidin ja muita ihmisiä. Theo selviytyy nipin napin itse elävänä ulos pölyn ja sortuneiden seinien keskeltä, mutta yhtäkkiä maailmassa mikään ei käy järkeen. Museossa hän tapaa kuolevan miehen, joka pyytää Theoa viemään tämän sormuksen miehen yhtiökumppanille. Lisäksi sekavassa mielentilassaan Theo päätyy nappaamaan mukaansa pienen taulun, Carel Fabritiuksen 1600-luvulla maalaaman Tiklin. Theo lopulta vie sormuksen, ja silloin hän tutustuu entisöijä Hobieen. Poika ei kuitenkaan pysy pitkään New Yorkissa ennen kuin hänen isänsä tulee hakemaan hänet luokseen asumaan Las Vegasiin.

Isä on tehnyt työn uhkapelaamisesta, ja hän on paljon poissa kotoa pelireissuilla. Tämän ajan Theo on ilman vanhemman huolenpitoa, parhaan ja ainoan ystävänsä Borisin kanssa. Kahdestaan jääneet pojat pitävät itsestään huolta miten parhain taitavat, näpistävät ruokaa kaupasta, polttavat tupakkaa ja juovat limun puutteessa kaljaa autiomaan paahtavassa kuumuudessa.

Sattuman oikusta Theo joutuu kuitenkin palaamaan New Yorkiin, ja hänen tiensä erkanevat Borisista useiksi vuosiksi. Tänä aikana Theo aikuistuu asuen Hobien luona ja oppien tältä kaiken antiikkiesineistä sekä niiden myymisestä ja restauroinnista. Elämä kulkee jotenkuten uomissaan, kunnes eräs tarkkailija yhdistää pisteet ja huomaa maalauksen olevan Theolla, ja näin hän joutuu tukalaan tilanteeseen. Tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohti yllätysten seuratessa toisiaan.


Tikliä on mahdotonta kuvailla lyhyesti. Se on kasvutarina: päähenkilö Theon yli kymmenen vuoden aikuistumismatka ympäri Yhdysvaltoja keskiluokkien päivällispöydistä Vegasin aavikolle haistelemaan liimaa ja takaisin yksi maailman tunnetuimmista maalauksista salaisuutenaan.

Tartt onnistuu vangitsemaan lukijansa huomion ja viemään tämän kokonaan omaan maailmaansa; maailmaan, jossa kieli on runollista ja tapahtumia ei vain lätkäistä sellaisenaan lukijan eteen. Hänen kuvailunsa on henkeäsalpaavan kaunista:

"ja kun katsoimme toisiamme, minusta tuntui, että se hetki piirsi uudestaan tarkkarajaisesti ja lasinkirkkaasti esiin koko menneisyyden--"

Pidin siitä, kuinka tarinassa oli niin pituutta, syvyyttä kuin leveyttäkin. Theoa seurataan kolmetoistavuotiaasta noin 25-vuotiaaksi asti melkein vuosi vuodelta, välissä on vain muutama vuosi joisa ei kerrota. Theon päähän sukelletaan todella syvälle, mitään ei sensuroida. Theo ajattelee syvästi, kuin kuka tahasa meistä. Henkilöhahmot ovat syviä:

"- - mieleeni juolahti, että huolimatta Borisin silmäänpistävistä ja lukuisista vioista olin pitänyt hänestä ja viihtynyt hänen seurassaan melkein ensi hetkestä alkaen siksi, ettei hän pelännt koskaan. Elämässä tapasi harvoin ihmisiä, jotka liikkuivat maailmassa vapaasti ja tunsivat sitä kohtaan niin voimakasta ylenkatsetta ja samaan aikaan niin omituista ja järkkymätöntä uskoa siihen, mitä Boris oli lapsuudessamme sanonut planeetta Maaksi."

Kaiken muun hyvän lisäksi hienoa on, kuinka Tartt onnistuu tavoittamaan masennuksesta jotain olennaista:

 "--ja vaikka pimeys toisinaan hellitti sen verran, että pystyin näkemään ympäristöni, ja tutut muodot kiinteytyivät niin kuin makuuhuoneen kalusto aamunkoitteessa, helpotus oli aina vain tilapäinen, sillä aamu ei koskaan koittanut kunnolla, kaikki musteni aina ennen kuin ehdin hahmottaa ympäristöni, ja siinä minä taas hortoilin silmät täynnä mustetta pimeyden keskellä."

oma lukunsa on romaanin osien aluissa olevat lainaukset: esimerkiksi viidennen osan alussa lainataan Nietzscheä:

"Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen."

Helmet-lukuhaasteessa Tikli menee kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä se onsaanut inspiraatiota aiemmin mainitsemastani Fabritiuksen Tikli-maalauksesta.

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.

Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.

Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle

Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 

Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.

Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo, Kaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta. 

Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suom. Helene Butzow
WSOY

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut täällä blogissa australialaisen Liane Moriartyn teoksista Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti ja viimeisimpänä Tavalliset pikku pihajuhlat. Tässä tulee viimeinkin postaus Hyvästä aviomiehestä.

Hyvä aviomies on kertomus kolmesta sydneyläisestä naisesta: Ceciliasta, Tessistä ja Rachelista joiden elämät kietoutuvat eräällä pääsiäisviikolla peruuttamattomasti yhteen. Heillä kaikilla on jokin vakava ongelma käsiteltävänään: Cecilia löytää ullakolta aviomiehensä kirjeen josta paljastuu kauhistuttava salaisuus, ja Cecilian on päätettävä mitä hän tekee tämän tiedon kanssa;

"John-Paul oli sanonut kirjoittaneensa kirjeen heti Isabelin syntymän jälkeen eikä kuulemma muistanut tarkasti, mitä siinä sanottiin. Senhän ymmärsi. Isabel oli kahdentoista, ja John-Paul unohti asioita. Hän luotti aina siihen, että Cecilia muisti.

    Pulma oli vain siinä, että Cecilia epäili vahvasti hänen valehtelevan."

Tessillä on kaikki mitä toivoa saattaa: ihana aviomies Will, kuusivuotias poika Liam ja yhteinen firma miehensä ja serkkunsa/lähimmän ystävänsä Felicityn kanssa. Will ja Felicity kuitenkin rakastuvat, ja Tess päättää ottaa aikalisän ja lähteä poikansa kanssa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa.

"Hän käyttäisi Felicityn kanssa samaa hammasharjaa, joten hän antaisi Felicityn käyttää miestäänkin, niinkö? Se teki petoksen myös paljon pahemmaksi. Miljoona kertaa pahemmaksi."

 Rachel taas on parikymmentä vuotta näitä pienten lasten äitejä vanhempi; hänen tyttärensä Janie murhattiin kaksikymmentä vuotta sitten, ja Rachel suree tyttöään edelleen. Nyt hänen poikansa taas on muuttamassa vaimonsa Australiasta New Yorkiin vieden pienen lapsenlapsen mukanaan.

"Oliko Rachel itkenyt aiemmin Janien takia, vai oliko itku todellisuudessa johtunut Jacobista? Hän tiesi varmasti vain sen, että kun Jacob vietäisiin häneltä, elämä muuttuisi taas sietämättömäksi, paitsi että - ja se olikin kaikken pahinta - hän sietäisi sitä, se ei veisi häneltä henkeä, hän eläisi päivästä toiseen, päättymättömässä kehässä suurenmoisia auringonnousuja ja auringonlaskuja, joita Janie ei koskaan näkisi."

Teoksessa on Moriartylle tyypillistä hienostelematon kieli: ylimääräiset taiteellisuudet jätetään pois ja teosta on todella nopeaa lukea kielensä puolesta. Teemat annetaan lukijalle helposti pureksittavalla tasolla, jolloin lukijan tehtäväksi jää elää mukana eloisassa draamassa ja selvittää mitä menneisyydessä tapahtui, minkä takia nykyhetki on sellainen kuin on.


Helmet-lukuhaasteessa Hyvä aviomies menee kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos, sillä siinä selvitetään kuka murhasi nuoren Janie Crowleyn ja miksi.

"Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajansa arkunkantajaa?"

Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Butzow
WSOY

Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin esikoisteos on nimeltään Kaikki viimeiset sanat (alk. Looking for Alaska). Luin sen, ja vau mikä kirja! Kirjan lopetettuani olin aivan hengästynyt kun olin elänyt käänteet niin tiivisti hahmojen mukana.

Teos on kaikkien muidenkin Greenin teosten mukaisesti nuortenkirja, ja se käsittelee nuorille jokapäiväisiä aiheita, kuten rakkaus, ystävyys, ihastuminen ja yhteenkuuluvuus, mutta siinä on myös filosofisempaa pohdintaa.

Tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, ja oli mukavaa lukea tarinaa kun miljöö oli suljettu: se mahdollisti monia tempauksia hahmojen asuessa yhdessä ja näin nähdessään toisiaan päivittäin. Tapahtumia tosin olisi tosin voinut olla mukana vähän enemmän, ja varsinkin hahmokattaus olisi voinut olla laajempi (verratkaa vaikka Harry Potteriin jossa on tuhat ja yksi hahmoa ja sivujuonta).

"Matikan valmistavan kurssin ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseen oli enää kaksi päivää, joten Alaska keräsi kuusi matikanlukijaa, joita ei laskenut snobeiksi, ja pakkasi meidät kaikki pieneen kaksioviseen autoonsa.- - Vajaan viiden kilometrin matka McDonaldsiin taittui nopeasti joskin hyvin suruttomasti, tilasimme seitsemän isoa annosta rankalaisia ja menimme nurmikolle istumaan. Istuimme piirissä ranskalaisannosten ympärilä, ja Alaska opetti tupakka suussa."

Kaikki viimeiset sanat on kaunis esikoisteos; yhdistelmä arkipäiväisyyttä ja syvempää pohdintaa symbolismeista.

"- - en ehtinyt päästää ääntäkään, kun Alaska sanoi: "Labyrintissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta."

"Ahaa, okei. Mistä sitten?"

"Kärsimyksestä", hän sanoi. "Siitä että tekee väärin ja joutuu vääryyksien kohteeksi. Ongelma on juuri siinä. Bolivar puhui tuskasta, ei elämästä eikä kuolemasta. Miten kärsimyksen labyrintista pääsee pois?" "

Tarina on herkkä ja koskettava, sillä kirjassa käy jotakin joka muuttaa kaiken ja laittaa nuoret miettimään elämänsä uusiksi.

"Uskon, että olemme enemmän kuin osiemme summa."

Helmet-lukuhaateessa Kaikki viimeiset sanat menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Kirjoitukseni muista John Greenin kirjoista löydät täältä:
Arvoitus nimeltä Margo, Teoria Katherinesta ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

Andersen: Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen
Astrid Lindgren:
Tämä päivä, yksi elämä
suom. Kari Koski

Hei taas kaikki! Tällä kertaa olen lukenyt Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Tove Janssonin elämäkerran ja Pekka Vasalan omaelämäkerran, joten tämä oli mukavaa vaihtelua muuten niin proosapainoitteiseen lukemiseeni. Muita ihmisiä, joiden elämäkerrat haluaisin lukea ovat esimerkiksi Usain Bolt, Barack Obama, Hillary Clinton, Steve Jobs, Walt Disney ja Zlatan Ibrahimovic.

Idean lukea Astrid Lindgrenin elämäkerran sain yliopiston ruotsinkurssilta. Eräs esitelmä käsitteli häntä, ja tajusin lukeneeni lapsena paljonkin hänen kirjojaan, kuten Pepin ja Eemelin, mutta myös Lotan ja Melukylän lapset. Sen takia päätin haluavani selvittää hänestä kaiken muunkin.

Astrid Lindgren on varmasti joka ikisen pohjoismaalaisen ihmisen tuntema ja rakastama lastenkirjailija. Mutta miten Peppi Pitkätossu ja Vaahteranmäen Eemeli syntyivät?

Astrid Lindgren, omaa sukuaan Ericsson, tuli raskaaksi vain 18-vuotiaana esimiehelleen, naimisissa olleelle miehelle. Aviottomasta lapsesta olisi syntynyt skandaali 20-luvun ruotsalaisessa pikkukylässä, joten nuori Astrid lähti Tukholmaan ja lopulta Tanskaan synnyttämään. Hän ei pystynyt heti huolehtimaan lapsestaan, joten Lars-poika vietti ensimmäiset kolme elinvuottansa sijaisvanhempien luona ja hetken Astridin vanhemmilla ennen kuin äiti ja poika pystyivät lopulta asumaan yhdessä.

Opin valtavasti Astrid Lindgrenistä, ja minut yllätti esimerkiksi hänen myöhemmän ikänsä poliittinen aktiivisuus. Hän touhusi koko ajan jotain, kirjoitti kirjoja kirjojen perään, esiintyi, osallistui ja vaikutti. Kirjassa kuitenkin kerrotaan hänen kärsineen yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta; tämä tuli minulle yllätyksenä. Avioliiton ongelmista ja poikansa ikävästä huolimatta hän aina selvisi lopulta kaikesta ja pystyi olemaan todella tuottelias ja aktiivinen. Hän teki kustannustoimittajan töitä, vastasi ihailijoidensa lähettämiin kirjeisiin, kirjoitti päiväkirjaa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa perheensä ja ystäviensä kanssa.

"Kun Astrid Lindgren oli vuonna 1977 Motalassa juhlistamassa radioaseman syntymäpäivää, hän kapusi valokuvaajien suureksi riemuksi houkuttelevaan radiomastoon. Ja 70-vuotiaana hän valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä leikkisän ja julkisuustemput hallitsevan Elsa Oleniuksen kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun."

Suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, Lindgren on todellinen voimanainen ja mahtava esikuva!

Helmet-lukuhaasteessa Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä menee luonnollisesti kohtaan 36. Elämäkerta.

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Tänään on Kirjan ja ruusun päivä, ja sitä on juhlittu espanjalaisen kirjailijan Vicente Clavel Andresin ideasta lähtöisin jo vuodesta 1930. 23. huhtikuuta valittiin päiväksi sen ollessa tärkeä kirjallisuudelle Miguel de Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivänä. Päivän nimen kerrotaan tulevan Pyhän Yrjänän legendasta: Pyhä Yrjö pelasti prinsessan lohikäärmeeltä ja tämän surmatun lohikäärmeen verestä olisi versonut punaisia ruusuja. Tämän perinteen mukaan mies on antanut naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan.

UNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän vuonna 1995 kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi: kirjoja juhlitaan yhteenkuuluvuuden, vapauden ja rauhan symboleina. Suomessa taas on vuodesta 2012 lähtien valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija, joka kirjoittaa päivää varten kirjan. Tätä erikoisteosta saa yleensä vain pari päivää samalla kun ostaa muita kirjoja. Tällä erikoisteoksella kirjakauppiaat haluavat juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaan kulttuuriperinteen välittäjänä ja korostaa kirjan roolia yhteiskunnalliseten ilmiöiden kertojina.

Tänä vuonna tämä erikoisteos on Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Teos pohtii suomalaisuutta päähenkilö Pekan yrittäessä kotouttaa naapuriin muuttaneen ulkomaalaisen miehen. Kirjasta kuitenkin lisää muutaman päivään päästä ehdittyäni lukemaan sen!

Minä osallistuin tänä vuonna shoppailemalla Donna Tarttin Tiklin ja Antoine de Saint-Exuperyn klassikon Pikku prinssin. Aloitin lukemaan Tikliä pari vuotta sitten, mutta luku-urakkani jäi kesken kun minun piti palauttaa teos kirjastoon. Pitkään harkitsin että olisin ostanut sen omaksi ja näin viimeistelisin sen kaikessa rauhassa, mutta neljänkympin tienoilla pyörivä hinta oli liian suolainen yhdestä kirjasta maksettavaksi. Nyt kuitenkin löysin sen sattumalta paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta tarjoushyllystä parillakympillä, joten en voinut jättää sitä enää sinne!

Pikku prinssin olen lukenut muutama vuosi sitten, ja pari päivää sitten keksin että voisi olla hyvä idea ostaa se omaksi ja lukea uudestaan. Hyvä ostos kieltämättä, Pikku Prinssi on kuitenkin kirja jonka ehdottomasti pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä!

Lähteet: http://kirjaruusu.fi/tietoa-kirjan-ja-ruusun-paivasta/
http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.

"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."

Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.

Green: Teoria Katherinesta

John Green
Teoria Katherinesta
suom. Helene Butzow
WSOY

Teoria Katherinesta on Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin toinen kirja. Se ilmestyi vuonna 2006, WSOY:n kustantama Helene Butzowin suomennos vasta viime toukokuussa. Romaani kertoo teini-ikäisestä Colinista, entisestä ihmelapsesta, joka on juuri tullut jätetyksi. Colin puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, on mestari muodostamaan anagrammeja ja alkaa kehitellä matemaattista kaavaa seurustelusuhteen toimivuuden ennustamiseen. Nuorimies seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja heistä yhdeksästoista on juuri jättänyt hänet. Colin kärsii sydänsuruista ja toivoo vain, että Katherine soittaisi ja haluasi palata yhteen hänen kanssaan.

 Colin päätyy lähtemään road tripille parhaan ystävänsä Hassanin kanssa saadakseen muuta ajateltavaa. Matka todella tuokin tullessaan uusia kokemuksia: työpaikan kesäksi, villisikajahdin, Hassanin ensimmäisen tyttöystävän ja Colinin elämän toisen ystävän, tytön, jonka nimi ei ole Katherine ja josta Colin ei siksi heti kiinnostu.

 Colinin paras (ja ainoa) ystävä Hassan on kotikoulusta tavalliseen kouluun siirtynyt muslimi, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta huumorintajunsa avulla:

"Hän haluaa vain tehdä minut iloiseksi. Me läskit pidämme yhtä. Se on kuin salaseura. Meillä on kaikenlaista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. Kädenpuristuksia, erityisiä lihavien ihmisten tansseja- meillä on salainen luola syvällä maan uumenissa, ja menemme sinne keskiyöllä, kun kaikki laihat nukkuvat, syömme kakkua ja paistettua kanaa ja muuta sontaa. Hollis antaa meille töitä siksi, että lihava luottaa toiseen lihavaan."

Kirja on humoristinen, ja road trip- kuvauksessaan kevyttä lukemista nuorille. Ystävyyden merkitys korostuu, Green muistuttaa lukijaa miettimään kuka on aina vieressäsi vaikka tuntuukin yksinäiseltä. Lisäksi pohditaan lahjakkuuden ja ahkeran työnteon eroa, jota lapset ja nuoret kohtaavatkin arjessaan paljon koulussa ja harrastuksissa.

"Mietitkö koskaan, pitäisivätkö ihmiset sinusta enemmän vai vähemmän, jos he näkisivät sisääsi? Tarkoitan, että minusta tuntuu aina, että Katherinet jättävät minut sinä vaiheessa, kun he alkavat huomata, miltä näytän sisimmässäni- tai no joo, K-19 oli poikkeus. Mutta se mietityttää minua aina. Jos ihmiset voisivat nähdä minut sellaisena kuin itse näen itseni- jos he voisivat elää minun muistoni-voisiko kukaan ikimaailmassa rakastaa minua?"

Teoksesta huomaa että se on kirjoitettu hieman nuoremmalle lukijakunnalle kuin vaikkapa Tähtiin kirjoitettu virhe: se ei ole niin syvällinen ja pohtiva kuin Greenin muut kirjat; Teoria Katherinesta on selkeästi kevyempää luettavaa. Se käsittelee ehdottomasti nuorille tärkeitä aiheita, kuten ystävyyttä ja itsensä etsimistä, mutta olemisen pohdintaa siinä ei ole samalla tavalla. En näe sitä välttämättä huonona asiana, kirjailija voi kirjoittaa välillä erilaisiakin kirjoja. Silti jos saisin suositella jollekulle vain yhtä kirjaa John Greenin tuotannosta, se olisi joko Tähtiin kirjoitettu virhe tai Kaikki viimeiset sanat. Nämä kaksi ovat onnistuneet tavoittamaan sekä tarinassaan että kuvauksessaan jotain hyvin herkkää joka tästä puuttui.

Helmet-lukuhaasteessa Teoria Katherinesta menee kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Moriarty: Nainen joka unohti

Moikka kaikille ja oikein hyvää vuotta 2017! Toivottavasti se on alkanut kaikilla teillä lukijoilla rentouttavasti, itselläni lähinnä töiden merkeissä. Tässä on nyt sitten vuoden ensimmäinen postaus australialaisen Liane Moriartyn viime vuonna suomennetusta teoksesta Nainen joka unohti.

Liane Moriarty
Nainen joka unohti
suom. Helene Butzow
WSOY
kuva: #kirja

Liane Moriarty on tosiaan australialainen viisikymppinen kirjalija. Hän on ennen toiminut copywriterina mainos- ja markkinointibisneksessä, nyttemmin häneltä on ilmestynyt jo seitsemän kirjaa ja kolme lastenkirjaa joita on myyty yhteensä yli kuusi miljoonaa kappaletta. Hänen aiemmat suomennetut teoksensa ovat Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies (linkit #kirjan sivulle kirjaesittelyihin), tänä vuonna ilmestyy suomeksi teos Tavalliset pikku pihajuhlat. Olen lukenut sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen, ja minun täytyy ehdottomasti kehua hänen tyyliään kirjoittaa! Olen pitänyt todella paljon kaikista Moriartyn kirjoista niiden elämänmakuisuuden vuoksi.

Mutta sitten varsinaiseen teokseen eli Naiseen joka unohti. 495-sivuinen romaani on kertomus Alicesta, joka kaatuu steppitunnilla, lyö päänsä, ja sen seurauksena unohtaa viimeisimmät 10 vuotta elämästään. Hän luulee odottavansa ensimmäistä lastaan ja remontoivansa rakkaan kumppaninsa Nickin kanssa taloa heille. Todellisuudessa vuodet ovat tuoneet vielä kaksi lasta lisää, hän ja Nick ovat avioeron partaalla, sisko on etäinen, hän on ystävystynyt outojen ihmisten kanssa, naapuri ei katso silmiin, makuuhuoneessa on ruusukimppu tuntemattomalta mieheltä ja kaikki vaikenevat jostakusta Ginasta. Miksi kaikilla on kiire koko ajan, millaiseksi ihmiseksi hän on oikein muuttunut?

Teoksessa esiinnousevia aiheita ovat parisuhde ja avioero, lapsettomuus ja vanhemmuus. Alice ihmettelee miten hänen ja Nickin alkuaikojen niin lämmin ja läheinen rakkaus on muuttunut kylmäksi riitelyksi. Samaan aikaan kun Alice pähkäilee miten toimia lastensa kanssa joita ei muista kuullaan myös toisen kertojan, Alicen siskon Elisabethin ääntä lapsettomuudesta sähköposteissa joissa hän kirjoittaa aiheesta terapeutilleen.

Kipua lapsettomuudesta, jatkuvasta toivosta ja sen menettämisestä kuvataan laajasti, ja tämä kuvaus aukaisi ainakin omat silmäni tähän surulliseen ja vaiettuun aiheeseen. Parisuhteen onnet ja ongelmakohdat oli hyvin kuvattu, mutta olisin toivunut teokselta vielä vähän syvempää pohdintaa niiden luonteesta. Nyt Alicen ja Nickin välienkuvaus jäi hieman kliseikseksi. Samoin valitettavasti kieli aiheutti pettymyksen, se olisi saanut olla vivahteikkaampaa.

Kirja sai minut ajattelemaan sitä, miten paljon elämässä ehtii tapahtua asioita. Miten paljon minun pitäisi esimerkiksi kertoa jos vaikkapa ystäväni menettäisi muistinsa viimeisiltä viideltäkin vuodelta. Se määrä joka pitäisi kertoa olisi ihan älytön. Tai jos itse menettäisin muistini muutamalta vuodelta, pitäisinkö elämästäni jollaiseksi se muodostui? Mikä yllättäisi minut, mistä käänteistä olisin onnellinen? Tärkeitä kysymyksiä meille kaikille pohdittavaksi.

Nainen joka unohti korkkaa vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen ja menee kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

Fredrika Runeberg
Rouva Katarina Boije
ja hänen tyttärensä
suom. Tyyni Tuulio

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on Fredrika Runebergin romaani vuodelta 1858. Kyseessä on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan, vuosiin 1714-1721. Teos onkin ensimmäinen historiallinen romaani Suomessa!

Vaikka romaanien lukeminen oli tytöille ankarasti kielletty, Runeberg luki paljon ja oli kirjallisen uranuurtajuutensa lisäksi myös ensimmäinen naistoimittaja Suomessa.

Teos kertoo leskirouva Katarina Boijen ja tämän tyttärien elämän dramaattisista käänteistä, jotka alkavat venäläisten poltettua heidän talonsa. Vanhempi tytär Margareta pakenee sissisotilaan Mauno Malmin avustamana, rouva ja nuorempi tytär Cecilia saadaan kiinni ja viedään Venäjälle. Paljon teoksessa seurataan tyttärien, erityisesti Margaretan käänteitä hänen vihkiytyessään salaa pelastajansa kanssa. Äitirouva yrittää sitten kaikin keinoin purkaa tämän epäsäätyisen avioliiton. (aatelittomia on muuten oikeasti tuomittu kuolemaan avioliitosta aatelisten kanssa!) Cecilia taas on kihlattu ruotsalaiselle Kaarle Lejonkarille, mutta hän alkaa huomata outoja piirteitä sulhasessaan...

Romaanissa voidaan nähdä vahvasti naisasian ajamista. Runeberg käsittelee naisen yhteiskunnallista asemaa ja roolia miehen ja naisen välisessä suhteessa: miten käy naisellisen ja myöntyvän Cecilian ja toisaata taas vahvan ja määrätietoisen Margaretan.

Huomioitavaa on, että Fredrika Runeberg kirjoitti teoksen muiden kotitöidensä ja lastenkasvatuksensa ohessa, "Ollessaan niin väsynyt ettei jaksanut edes ommella". Hän onkin valitettavasti jäänyt kirjailijana käytännössä kokonaan miehensä varjoon.

Mielestäni romaanina Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on alussa melko tylsä, tuntuu siltä että tärkeitä tapahtumia ehkä pohjustetaan liikaa, mutta loppuosa yllättää iloisesti. Alussa irralliset langanpätkät alkavat kietoutua yhteen. Loppu on mukavan kiinteä ja paljon toimivampi kuin alku.

Minä luin kirjan siis siksi, että suoritan yliopistossa paraikaa kurssia 1800-luvun kirjallisuudesta, ja Fredrika Runeberg on osa sitä. Aiemmin minulla olikin jo postaus Johan Ludvig Runebergista! Seuraavaksi alankin lukea varmaan Minna Canthia tai Aleksis Kiveä. Muiden kirjojen ohella, tietysti (;

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Rouva Katarina Boijen ja hänen tyttärensä kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.