Fiilistelyä: Nälkäpeli

 

Yoon: Kaikki kaikessa

Kaikki kaikessa (alk. Everything, everyhting) on alkujaan Jamaikalta ja Brooklynistä lähtöisin olevan, nykyisin Los Anglesissa asuvan Nicola Yoonin esikoisteos. Se julkaistiin vuonna 2015, ja tänä keväänä siitä tehtiin Amandla Stenbergin ja Nick Robinsonin tähdittämä elokuva.


Maddy on vakavasti sairas, maailmalle allerginen tyttö. Hän viettää päivänsä steriileissä sisätiloissa sairaanhoitajansa ja äitinsä kanssa opiskellen ja lukien, ja on melko tyytyväinen, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen poika Olly on jotain täysin uutta, Maddyn elämän huterat rajat rikkovaa. Olly on elävä ja vauhdikas, Olly hyppii ja seisoo käsillään. Maddy tietää tulevansa rakastumaan Ollyyn, mutta voiko rakkaus toimia kuplan läpi, riskeeraamatta Maddyn henkeä?


 Teos lähtee liikkeelle melko kliseisestä kuvastosta: vitivalkosiessa kuplassa elävä, kiltti ja vähään tyytynyt tyttö tutustuu elämää ja seikkailua hengittävään poikaan. Maddyn kaikki vaatteetkin ovat valkoisia ja toistensa kopioita, ja hän alkaa käyttää värikkäitä ja eloisia vaatteita vasta kun hän rakastuu poikaan ja uskaltaa alkaa haaveilla. Elämän merkityksellisyyttä ei määritäkään sen pituus vaan kokemukset jotka ehtii kokea.

Nuoren sairaudesta ja rakastumisesta kertovana kirjana Kaikki kaikessa kuuluu samaan kategoriaan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa, mutta valitettavasti on todettava edellä mainitun häviävän huomattavasti Greenin romaanille. Vaikka en tarkoituksella aseta kirjoja paremmuusjärjestykseen, on helpompaa pohtia tätä teosta osana genreään, isompaa viitekehystä, joko nuortenkirjailijoiden esikoisteoksiin suhteuttaen tai teemojensa mukaan. Ja Greenin romaanissa päähenkilö Hazel puhuu sairaudestaan, hän muun muassa vertaa voimakkaasti itseään varmistamattomaan käsikranaattiin, ja hän pohtii monenlaisia asioita sairauteensa liittyen. Tässä teoksessa Maddy kuitenkin on tyytyväinen elämäänsä, hän ei edes kaipaa ulos tutkimaan maailmaa. Hän on hyväksynyt kohtalonsa, ja älykkyydestään huolimatta hän ei ole yhtään utelias esimerkiksi tutkimaan maailmaa ihan vaikkapa youtubevideoiden tai googlen katunäkymän avulla. Kuinka moni 18-vuotias tyytyy elämään tällaisessa kuplassa? Maddy ei kuitenkaan ole tuskainen, hänellä olisi energiaa jota suunnata ulospäin. Kuinka monelle 18-vuotiaalle riittää kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen?

Tarina oli valitettavasti melko yksiulotteinen. Hahmoja oli vain muutama, ja hekin olivat vähän etäisiä. Emme saa tietää sivuhenkilöiden vaiheista eikä heillä ole oikeastaan Maddyyn liittymättömiä aikeita, mitä nyt välillä ainoastaan mainitaan sairaanhoitaja Carlan kiukutteleva tytär Rosa tai Ollyn perheessä tapahtuva väkivalta. Teoksessa ei myöskään nostettu esiin mitään muita teemoja kuin sairastuminen, toisin kuin vaikkapa Will Grayson, Will Graysonissa on homous ja mielenterveysongelmat rakkaussuhteiden lisäksi, Dumplinissa on kehonkuvapohdintaa ihastumisen lisäksi ja Mikä kaikki voi mennä pieleen?-teoksessa käsitellään feminismiä ja vanhemman alkoholismia ihastumisen lisäksi. Tässä oli vain ja ainoastaan ihastuminen ja heppoisesti kuvattu sairaus. Maddy tuntuu epäinhimillisen vahvalta voidessaan vain päättää ettei halua ulkomaailmaan ja siten olematta tuntematta kipuakaan.

Teoksen loppupuolella on yksi suuri juonenkäänne, joka muuttaa kaiken, mutta on outoa ettei sen esilletulo johda mihinkään toimenpiteisiin. Tämä henkilö pääsee kuin koira veräjästä, ja se, ketä se koskee antaa anteeksi tuosta noin vain. Tämä tuntuu ihan yhtä epäuskottavalta kuin Maddyn mielenkiinnottomuus ulkomaailmaa kohtaan.

Valitettavasti tarinan yksiulotteisuus ulottuu myös ulkoasun tasolle: luvuilla on otsikot, ja ne ovat todella yksinkertaisia (Uimapuku, Tulehtunut, Muita maailmoja). Nuortenkirjallisuuden mestareiden esikoisteosten (Harry Potter ja viisasten kivi, Kaikki viimeiset sanat) tasolle tämä ei yllä, mutta huono kirja tämä ei kaikesta huolimatta ole, ja toivon ihmisten edelleen julkaisevan tarinoitaan ja kirjoittavan nuorille.

Helmet-lukuhaasteessa Kaikki kaikessa menee kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani, sillä se on todella nopealukuinen ja mielestäni sen voi lukea yhdessä päivässä tai vaikkapa viikonlopussa.

"Joten jos voisin muuttaa yhden hetken, minkä minä valitsisin? Ja johtaisiko se toivomaani lopputulokseen? Olisinko silti yhä Maddy? Olisinko asunut tässä talossa? Olisiko naapuriin muuttanut poika nimeltä Olly? Olisimmeko me rakastuneet? 

Kaaosteorian mukaan pienikin muutos alkuperäisissä olosuhteissa voi johtaa täysin ennakoimattomiin tuloksiin.- -

Minusta tuntuu, että jos vain tietäisin oikean hetken, voisin hajottaa sen osiinsa, molekyyli molekyyliltä, kunnes pääsisin ehjään ja olennaiseen ytimeen. Jos voisin purkaa sen ja ymmärtää sitä, voisin ehkä tehdä juuri oikean muutoksen.- -

Voisin ymmärtää, miten päädyin istumaan tälle katolle kaiken alussa ja lopussa."

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
suom. Helene Butzow
Tammi 2017

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.

Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.

Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle

Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 

Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.

Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo, Kaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta. 

Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suom. Helene Butzow
WSOY

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut täällä blogissa australialaisen Liane Moriartyn teoksista Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti ja viimeisimpänä Tavalliset pikku pihajuhlat. Tässä tulee viimeinkin postaus Hyvästä aviomiehestä.

Hyvä aviomies on kertomus kolmesta sydneyläisestä naisesta: Ceciliasta, Tessistä ja Rachelista joiden elämät kietoutuvat eräällä pääsiäisviikolla peruuttamattomasti yhteen. Heillä kaikilla on jokin vakava ongelma käsiteltävänään: Cecilia löytää ullakolta aviomiehensä kirjeen josta paljastuu kauhistuttava salaisuus, ja Cecilian on päätettävä mitä hän tekee tämän tiedon kanssa;

"John-Paul oli sanonut kirjoittaneensa kirjeen heti Isabelin syntymän jälkeen eikä kuulemma muistanut tarkasti, mitä siinä sanottiin. Senhän ymmärsi. Isabel oli kahdentoista, ja John-Paul unohti asioita. Hän luotti aina siihen, että Cecilia muisti.

    Pulma oli vain siinä, että Cecilia epäili vahvasti hänen valehtelevan."

Tessillä on kaikki mitä toivoa saattaa: ihana aviomies Will, kuusivuotias poika Liam ja yhteinen firma miehensä ja serkkunsa/lähimmän ystävänsä Felicityn kanssa. Will ja Felicity kuitenkin rakastuvat, ja Tess päättää ottaa aikalisän ja lähteä poikansa kanssa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa.

"Hän käyttäisi Felicityn kanssa samaa hammasharjaa, joten hän antaisi Felicityn käyttää miestäänkin, niinkö? Se teki petoksen myös paljon pahemmaksi. Miljoona kertaa pahemmaksi."

 Rachel taas on parikymmentä vuotta näitä pienten lasten äitejä vanhempi; hänen tyttärensä Janie murhattiin kaksikymmentä vuotta sitten, ja Rachel suree tyttöään edelleen. Nyt hänen poikansa taas on muuttamassa vaimonsa Australiasta New Yorkiin vieden pienen lapsenlapsen mukanaan.

"Oliko Rachel itkenyt aiemmin Janien takia, vai oliko itku todellisuudessa johtunut Jacobista? Hän tiesi varmasti vain sen, että kun Jacob vietäisiin häneltä, elämä muuttuisi taas sietämättömäksi, paitsi että - ja se olikin kaikken pahinta - hän sietäisi sitä, se ei veisi häneltä henkeä, hän eläisi päivästä toiseen, päättymättömässä kehässä suurenmoisia auringonnousuja ja auringonlaskuja, joita Janie ei koskaan näkisi."

Teoksessa on Moriartylle tyypillistä hienostelematon kieli: ylimääräiset taiteellisuudet jätetään pois ja teosta on todella nopeaa lukea kielensä puolesta. Teemat annetaan lukijalle helposti pureksittavalla tasolla, jolloin lukijan tehtäväksi jää elää mukana eloisassa draamassa ja selvittää mitä menneisyydessä tapahtui, minkä takia nykyhetki on sellainen kuin on.


Helmet-lukuhaasteessa Hyvä aviomies menee kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos, sillä siinä selvitetään kuka murhasi nuoren Janie Crowleyn ja miksi.

"Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajansa arkunkantajaa?"

Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Butzow
WSOY

Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin esikoisteos on nimeltään Kaikki viimeiset sanat (alk. Looking for Alaska). Luin sen, ja vau mikä kirja! Kirjan lopetettuani olin aivan hengästynyt kun olin elänyt käänteet niin tiivisti hahmojen mukana.

Teos on kaikkien muidenkin Greenin teosten mukaisesti nuortenkirja, ja se käsittelee nuorille jokapäiväisiä aiheita, kuten rakkaus, ystävyys, ihastuminen ja yhteenkuuluvuus, mutta siinä on myös filosofisempaa pohdintaa.

Tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, ja oli mukavaa lukea tarinaa kun miljöö oli suljettu: se mahdollisti monia tempauksia hahmojen asuessa yhdessä ja näin nähdessään toisiaan päivittäin. Tapahtumia tosin olisi tosin voinut olla mukana vähän enemmän, ja varsinkin hahmokattaus olisi voinut olla laajempi (verratkaa vaikka Harry Potteriin jossa on tuhat ja yksi hahmoa ja sivujuonta).

"Matikan valmistavan kurssin ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseen oli enää kaksi päivää, joten Alaska keräsi kuusi matikanlukijaa, joita ei laskenut snobeiksi, ja pakkasi meidät kaikki pieneen kaksioviseen autoonsa.- - Vajaan viiden kilometrin matka McDonaldsiin taittui nopeasti joskin hyvin suruttomasti, tilasimme seitsemän isoa annosta rankalaisia ja menimme nurmikolle istumaan. Istuimme piirissä ranskalaisannosten ympärilä, ja Alaska opetti tupakka suussa."

Kaikki viimeiset sanat on kaunis esikoisteos; yhdistelmä arkipäiväisyyttä ja syvempää pohdintaa symbolismeista.

"- - en ehtinyt päästää ääntäkään, kun Alaska sanoi: "Labyrintissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta."

"Ahaa, okei. Mistä sitten?"

"Kärsimyksestä", hän sanoi. "Siitä että tekee väärin ja joutuu vääryyksien kohteeksi. Ongelma on juuri siinä. Bolivar puhui tuskasta, ei elämästä eikä kuolemasta. Miten kärsimyksen labyrintista pääsee pois?" "

Tarina on herkkä ja koskettava, sillä kirjassa käy jotakin joka muuttaa kaiken ja laittaa nuoret miettimään elämänsä uusiksi.

"Uskon, että olemme enemmän kuin osiemme summa."

Helmet-lukuhaateessa Kaikki viimeiset sanat menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Kirjoitukseni muista John Greenin kirjoista löydät täältä:
Arvoitus nimeltä Margo, Teoria Katherinesta ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.

"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."

Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.

Green: Teoria Katherinesta

John Green
Teoria Katherinesta
suom. Helene Butzow
WSOY

Teoria Katherinesta on Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin toinen kirja. Se ilmestyi vuonna 2006, WSOY:n kustantama Helene Butzowin suomennos vasta viime toukokuussa. Romaani kertoo teini-ikäisestä Colinista, entisestä ihmelapsesta, joka on juuri tullut jätetyksi. Colin puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, on mestari muodostamaan anagrammeja ja alkaa kehitellä matemaattista kaavaa seurustelusuhteen toimivuuden ennustamiseen. Nuorimies seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja heistä yhdeksästoista on juuri jättänyt hänet. Colin kärsii sydänsuruista ja toivoo vain, että Katherine soittaisi ja haluasi palata yhteen hänen kanssaan.

 Colin päätyy lähtemään road tripille parhaan ystävänsä Hassanin kanssa saadakseen muuta ajateltavaa. Matka todella tuokin tullessaan uusia kokemuksia: työpaikan kesäksi, villisikajahdin, Hassanin ensimmäisen tyttöystävän ja Colinin elämän toisen ystävän, tytön, jonka nimi ei ole Katherine ja josta Colin ei siksi heti kiinnostu.

 Colinin paras (ja ainoa) ystävä Hassan on kotikoulusta tavalliseen kouluun siirtynyt muslimi, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta huumorintajunsa avulla:

"Hän haluaa vain tehdä minut iloiseksi. Me läskit pidämme yhtä. Se on kuin salaseura. Meillä on kaikenlaista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. Kädenpuristuksia, erityisiä lihavien ihmisten tansseja- meillä on salainen luola syvällä maan uumenissa, ja menemme sinne keskiyöllä, kun kaikki laihat nukkuvat, syömme kakkua ja paistettua kanaa ja muuta sontaa. Hollis antaa meille töitä siksi, että lihava luottaa toiseen lihavaan."

Kirja on humoristinen, ja road trip- kuvauksessaan kevyttä lukemista nuorille. Ystävyyden merkitys korostuu, Green muistuttaa lukijaa miettimään kuka on aina vieressäsi vaikka tuntuukin yksinäiseltä. Lisäksi pohditaan lahjakkuuden ja ahkeran työnteon eroa, jota lapset ja nuoret kohtaavatkin arjessaan paljon koulussa ja harrastuksissa.

"Mietitkö koskaan, pitäisivätkö ihmiset sinusta enemmän vai vähemmän, jos he näkisivät sisääsi? Tarkoitan, että minusta tuntuu aina, että Katherinet jättävät minut sinä vaiheessa, kun he alkavat huomata, miltä näytän sisimmässäni- tai no joo, K-19 oli poikkeus. Mutta se mietityttää minua aina. Jos ihmiset voisivat nähdä minut sellaisena kuin itse näen itseni- jos he voisivat elää minun muistoni-voisiko kukaan ikimaailmassa rakastaa minua?"

Teoksesta huomaa että se on kirjoitettu hieman nuoremmalle lukijakunnalle kuin vaikkapa Tähtiin kirjoitettu virhe: se ei ole niin syvällinen ja pohtiva kuin Greenin muut kirjat; Teoria Katherinesta on selkeästi kevyempää luettavaa. Se käsittelee ehdottomasti nuorille tärkeitä aiheita, kuten ystävyyttä ja itsensä etsimistä, mutta olemisen pohdintaa siinä ei ole samalla tavalla. En näe sitä välttämättä huonona asiana, kirjailija voi kirjoittaa välillä erilaisiakin kirjoja. Silti jos saisin suositella jollekulle vain yhtä kirjaa John Greenin tuotannosta, se olisi joko Tähtiin kirjoitettu virhe tai Kaikki viimeiset sanat. Nämä kaksi ovat onnistuneet tavoittamaan sekä tarinassaan että kuvauksessaan jotain hyvin herkkää joka tästä puuttui.

Helmet-lukuhaasteessa Teoria Katherinesta menee kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Moriarty: Nainen joka unohti

Moikka kaikille ja oikein hyvää vuotta 2017! Toivottavasti se on alkanut kaikilla teillä lukijoilla rentouttavasti, itselläni lähinnä töiden merkeissä. Tässä on nyt sitten vuoden ensimmäinen postaus australialaisen Liane Moriartyn viime vuonna suomennetusta teoksesta Nainen joka unohti.

Liane Moriarty
Nainen joka unohti
suom. Helene Butzow
WSOY
kuva: #kirja

Liane Moriarty on tosiaan australialainen viisikymppinen kirjalija. Hän on ennen toiminut copywriterina mainos- ja markkinointibisneksessä, nyttemmin häneltä on ilmestynyt jo seitsemän kirjaa ja kolme lastenkirjaa joita on myyty yhteensä yli kuusi miljoonaa kappaletta. Hänen aiemmat suomennetut teoksensa ovat Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies (linkit #kirjan sivulle kirjaesittelyihin), tänä vuonna ilmestyy suomeksi teos Tavalliset pikku pihajuhlat. Olen lukenut sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen, ja minun täytyy ehdottomasti kehua hänen tyyliään kirjoittaa! Olen pitänyt todella paljon kaikista Moriartyn kirjoista niiden elämänmakuisuuden vuoksi.

Mutta sitten varsinaiseen teokseen eli Naiseen joka unohti. 495-sivuinen romaani on kertomus Alicesta, joka kaatuu steppitunnilla, lyö päänsä, ja sen seurauksena unohtaa viimeisimmät 10 vuotta elämästään. Hän luulee odottavansa ensimmäistä lastaan ja remontoivansa rakkaan kumppaninsa Nickin kanssa taloa heille. Todellisuudessa vuodet ovat tuoneet vielä kaksi lasta lisää, hän ja Nick ovat avioeron partaalla, sisko on etäinen, hän on ystävystynyt outojen ihmisten kanssa, naapuri ei katso silmiin, makuuhuoneessa on ruusukimppu tuntemattomalta mieheltä ja kaikki vaikenevat jostakusta Ginasta. Miksi kaikilla on kiire koko ajan, millaiseksi ihmiseksi hän on oikein muuttunut?

Teoksessa esiinnousevia aiheita ovat parisuhde ja avioero, lapsettomuus ja vanhemmuus. Alice ihmettelee miten hänen ja Nickin alkuaikojen niin lämmin ja läheinen rakkaus on muuttunut kylmäksi riitelyksi. Samaan aikaan kun Alice pähkäilee miten toimia lastensa kanssa joita ei muista kuullaan myös toisen kertojan, Alicen siskon Elisabethin ääntä lapsettomuudesta sähköposteissa joissa hän kirjoittaa aiheesta terapeutilleen.

Kipua lapsettomuudesta, jatkuvasta toivosta ja sen menettämisestä kuvataan laajasti, ja tämä kuvaus aukaisi ainakin omat silmäni tähän surulliseen ja vaiettuun aiheeseen. Parisuhteen onnet ja ongelmakohdat oli hyvin kuvattu, mutta olisin toivunut teokselta vielä vähän syvempää pohdintaa niiden luonteesta. Nyt Alicen ja Nickin välienkuvaus jäi hieman kliseikseksi. Samoin valitettavasti kieli aiheutti pettymyksen, se olisi saanut olla vivahteikkaampaa.

Kirja sai minut ajattelemaan sitä, miten paljon elämässä ehtii tapahtua asioita. Miten paljon minun pitäisi esimerkiksi kertoa jos vaikkapa ystäväni menettäisi muistinsa viimeisiltä viideltäkin vuodelta. Se määrä joka pitäisi kertoa olisi ihan älytön. Tai jos itse menettäisin muistini muutamalta vuodelta, pitäisinkö elämästäni jollaiseksi se muodostui? Mikä yllättäisi minut, mistä käänteistä olisin onnellinen? Tärkeitä kysymyksiä meille kaikille pohdittavaksi.

Nainen joka unohti korkkaa vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen ja menee kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty
Mustat valkeat valheet
Big little lies/2014
Helene Butzow ja
WSOY/2015

Tällä kertaa edellisestä postauksestani ei olekaan niin pitkää aikaa! Kolme päivää, heh. Muutenkin olen tässä ajatellut että täytyy prepata lukemisen ja bloggaamisen kanssa. Minulla on kotona varmaan puolitoista metriä lukemista odottavia kirjoja, en malta odottaa että saan iskeä sormeni niihin ja uppoutua niiden maailmaan!

Nyt puhun kuitenkin Liane Moriartyn teoksesta Mustat valkeat valheet. Moriarty on viisikymppinen australialainen kirjailija, joka toimi ennen mainos- ja markkinointibisneksessä ja copywriterinä, Hän on nyttemmin kirjoittanut seitsemän menestysteosta ja kolme lastenkirjaa. Muita hänen suomennettuja teoksiaan ovat Hyvä aviomies, Nainen joka unohti ja ensi vuonna ilmestyy Tavalliset pienet pihajuhlat. Moriarty asuu Sydneyssä miehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Mustat valkeat valheet (alk. Big little lies) on ilmestynyt vuonna 2014 ja suomennettu vuonna 2015. Se kertoo kolmen naisen elämästä ja ystävyydestä sekä murhamysteeristä. Se kertoo miten vaikeaa on kasvattaa lapsensa täydellisesti ja mitä kaikkia haasteita vanhemmuus tuokaan tullessaan.

Madeline on uusperheen äiti. Hänellä on 14-vuotias, omapäinen tytär Abigail aiemmasta avioliitostaan sekä alakouluikäinen poika Fred ja esikoulun aloittava kuopus Chloe uuden kumppanin Edin kanssa. Madeline on hössöttävä, niin vihattu kuin rakastettukin, suuna päänä puhetta pulputtava nainen.

"Eksäni on nyt uudestaan naimisissa. Heillä on suunnilleen Chloen ikäinen tyttö, ja Nathanista on tullut vuoden isä. Niinhän miehille usein käy, kun he saavat toisen mahdollisuuden. Abigailin mielestä hänen isänsä on mahtava. Minä olen ainoa joka kantaa kaunaa. Sanotaan, että vanhoista kaunoista kannattaa päästää irti, mutta enpä tiedä, minä olen kyllä aika kiintynyt omaani. Hoivaan sitä kuin pientä lemmikkiä."

Celestellä on kaikkea, mitä nainen voi haluta: terveet kaksospojat, rakastava mies, upea talo meren rannalla ja henkeäsalpaava ulkonäkö. Kaikki ei kuitenkaan oikeasti ehkä olekaan niin upeasti pinnan alla kuin voisi kuvitella...

"Ystäväni Celeste tulee pian", Madeline sanoi. "Ehkä näitkin hänet tuomassa poikia kouluun. Kaksi pientä vaaleaa vintiötä. Celeste on pitkä, vaalea, kaunis ja hermostunut." 

"En tainnut nähdä", Jane sanoi. Mitä syytä hänellä on olla hermostunut, jos hän on pitkä, vaalea ja kaunis?"

"Siinäpä se", Madeline sanoi, kuin se olisi ollut vastaus kysymukseen. "Celestellä on yhtä upea, rikas mies. He kulkevat vieläkin käsi kädessä."

Jane on uusi tulokas Pirriween yhteisössä. Hän on viisivuotiaan Ziggy-pojan yksinhuoltaja ja hiukan juureton. Hän muuttaa merenrantakylään halutessaan tarjota Ziggylle paremman lapsuuden kuin lähiökoulun kaupungin huonoimmalla alueella.

"Vuokrattava kolmio oli rumassa, sieluttomassa punatiilisessä kerrostalossa, mutta siitä oli vain viiden minuutin kävelymatka rantaan. "Mitä sanoisit, jos muutettaisiin tänne?" Jane oli sanonut Ziggylle, ja pojan silmät olivat kirkastuneet, ja yhtäkkiä oli tuntunut siltä, että asunto oli juuri oikea ratkaisu Janen ongelmaan, mikä se sitten olikin. Sitä sanottiin muutokseksi. Miksi Jane ja Ziggy eivät voisi tehdä muutosta?

Idylli kuitenkin särkyy melko pian, kun esikoulun tutustumispäivässä joku satuttaa erästä luokan pientä tyttöä, ja syyttävä sormi kohdistuu Ziggyyn. Poikaa kohtaan alkaa noitavaino, joka jakaa lasten vanhemmat kahteen leiriin: Amabellan, satutetun tytön äidin Renatan puolelle ja Ziggyn syyttömyydestä vakuuttuneiden Madelinen ja Janen puolelle.

Pari sanaa teoksesta rakenteellisemmin: kieli on konstailematonta ja sujuvaa. Kirjaa on erittäin nopeaa lukea kielen puolesta, tuntuu kuin katsoisi tapahtumia televisiosta tai olisi itse paikalla näkemässä ne. Kaikki kunnia sanataiteelle, mutta tässä kirjassa pelkkä tarina onnistuu pitämään lukijan tyytyväisenä ja jännittyneenä.

                 Minulla kesti hetken tottua kirjan rytmiin. Celeste, Madeline ja Jane vuorottelevat kertojina, ja joka luvun lopulla on poliisin kuulustelujen todistajalausuntoja. Suosittelenkin siis lukemaan tämän kirjan melko tiiviissä tahdissa, koska silloin pysyy kärryillä tapahtumista kaikkein helpoimmin.

                Teoksen kuvaus vanhemmuudesta ja varsinkin äitiydestä on satiirinen. Se kuvaa lempeästi naureskellen äitiyden tosissaan ottamista, sitä, kuinka tikkareiden sijaan olisi hyvä antaa lapsen syödä päärynöitä ja että erityislahjakkaat tarvitsevat omantasoistaan opetusta. Yhtä lailla tehdään pilaa myös dekkareista, sillä poliisin haastatteluissa milloin murhan syyksi epäillään täitä, milloin jotakin muuta. Puheenvuoroissa myös paljastetaan aina jotakin kyseisestä puhujasta, mitä tuskin oikeassa murhatutkintakuulustelussa tapahtuu. Esimerkiksi Garbrielle kertoo tulleensa visailuiltaan myöhässä, ja huomanneensa sattumalta Perryn ja Celesten istumassa autossa. Murhatutkintahaastattelussa hän kuitenkin sanoo näin:

"Celeste näytti tietysti upealta. Olen nähnyt omin silmin, kuinka hän popsii täysin suruttomasti hiilihydraatteja, joten minulle ei kannata tullaa sanomaan, että tässä maailmassa on oikeutta."

Yksi asia, johon kirjassa rakastuin, oli pilailu. Kuinka Moriarty on onnistunut vangitsemaan ajatuksia, joita jokainen joskus ajattelee, ja vielä esittämään ne luontevasti.

He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa.

Voi luoja, lukekaa tämä kirja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Mustat valkeat valheet kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta, sillä en todellakaan oikeastaan ole. Näin siitä ilmestyneen pokkarin Helsingin rautatieaseman Pocket Shopissa, ja kiinnostuin kirjasta sen takakansitekstin perusteella tietämättä kirjasta oikeastaan mitään muuta.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
Tähtiin kirjoitettu virhe
The fault in our stars
2012
WSOY

Sain vihdoinkin aikaiseksi lukea tämän suuren suosion saavuttaneen nuortenkirjan (130 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla, Wall Street journalin bestseller, käännetty 46 kielelle).  Kirjailija John Greenhan on siis sama henkilö, jolta olen lukenut aiemmin teoksen Arvoitus nimeltä Margo.



Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo epätavallisista lähtökohdista syntyneen rakkaustarinan: Hazel sairastaa keuhkoihin levinnyttä kilpirauhassyöpää, ja sen takia hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla ja hän joutuu kuljettamaan happilaitetta mukanaan. Syöpää sairastavien lasten tukiryhmässä hän tapaa yhteisen ystävän Isaacin mukaan lähteneen Augustuksen, jolta on aiemmin amputoitu toinen jalka luusyövän vuoksi. Hazel pelkää rakastua Augustukseen, sillä hän ei halua satuttaa lähellään olevia ihmisiä kuollessaan, mutta lopulta rakkaus voittaa.

"Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska te ette mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana."

Teoksessa positiivista ovat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet ja nuortenkirjassa harvinaisempi syvällinen taso. Tähtiin kirjoitettu virhe on jollain tavalla runollinen, siinä käsitellään paljon erästä hollantilaisen kirjailijan teosta, joka on Hazelin ja Augustuksen lempikirja. Nuoret osaavat myös siteerata runoja ulkomuistista. Tästä päästäänkin asiaan, josta en pitänyt kirjassa: Hazel on 16- vuotias ja Augustus 17. Ainakin minä miellän heidät kyllä aivan liian viisaiksi ikäisikseen, he puhuvat asioista joista en ole kuullut kaksi kertaa heidän ikäistenkään ikinä puhuvan oikeassa elämässä, kuten "Joskus tuntuu siltä, että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi."  Hahmoihin ei oikein voi samaistua, ja surullista on, että se ei johdu heidän sairaudestaan vaan puheistaan. Esimerkiksi aiemmin lukemassani Jojo Moyesin teoksessa Kerro minulle jotain hyvää hahmoille voisi antaa syntymätodistukset, he tuntuvat niin aidoilta ja oikeilta ihmisiltä.


 Vähäpätöisempi asia, joka kiinnitti huomioni ja josta haluan tässä mainita on se, että kirjailija käytti samaa tehokeinoa kuin toisessa teoksessaan. Arvoitus nimeltä Margossa päähenkilö Quentin aina ajattelee Margoa Margo Roth Spiegelmanina, samoin kuin tässä teoksessa Augustus puhuttelee Hazelia tämän koko nimellä, Hazel Grace. Tehokeino oli hauska yhdessä teoksessa, mutta minun mielestäni se menettää aika paljon tehoaan kun siitä tulee kirjailijan "merkki", asia jota hän käyttää useammassa kirjassaan.

Kaiken kaikkiaan Tähtiin kirjoitettu virhe oli mukava ja koskettava lukukokemus. On hienoa, että kirjoja kirjoitetaan erilaisista ihmisistä, kuten tässä syöpälapsista. On myös hienoa, että nuortenkirjaan sisällytetään runoja ja syvällisempää tasoa maailmasta, jotta lukija joutuu ajattelemaan omilla aivoillaan lukiessaan.

Lopuksi haluan laittaa sitaatin, joka jää vaikuttamaan omaan elämääni eniten:

"Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas."

Minulle se merkitsee sitä, että kuten kirjassakin, unelmiaan kohti voi ja kannattaa pyrkiä, mutta joskus asiat vain epäonnistuvat. Kaikkea ei voi saada ja se kuuluu elämään, ja pitää olla kiitollinen siitä mitä on nyt eikä haluta koko ajan lisää.