Fiilistelyä: Nälkäpeli

 

Ahern: Täydellinen

Aiemmassa postauksessani käsittelin irlantilaisen Cecelia Ahernin ensimmäistä nuorille aikuisille suunnattua romaaniaan Viallista. Tämä postaus käsittelee sen toista osaa Täydellistä.

takakansi:

Celestine North elää maailmassa, jossa vaalitaan täydellisyyttä. Oli aika, jolloin hän itsekin sai nauttia täydellisille ihmisille lankeavista eduista. Sitten häneen lyötiin viallisen leima.

Tuomari Crevan on julistanut Celestinen yhteisön suurimmaksi uhaksi, ja nyt Celestine elää maan alla. Hänellä on yksi luotettu: salaperäinen mutta vetovoimainen Carrick. Ja hänellä on yksi valtti: tieto, joka voi romauttaa koko epäoikeudenmukaisen järjestelmän.

Kun tuomari Crevan saa yliotteen, Celestinen täytyy tehdä päätös. Pelastaako hän itsensä vai kaikki vialliset?

Täydellinen päättää Viallisessa alkaneen huikean YA-dystopian. Se muistuttaa, että vasta kun me hyväksymme viallisuutemme, meistä voi tulla täydellisiä.

Viallisessa seitsemäntoistavuotias Celestine North tekee pienen teon, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Hyvästä perheestä lähtöisin oleva, etuoikeutettu opiskelijatyttö julistetaan yhteiskunnan pohjasakaksi. Täydellisessä Celestinen on aika muuttaa radikaalisti mielipiteitään ja identiteettiään.

Viallisessa oli monia puolia, joista en pitänyt. Kuvasin teosta pinnalliseksi ja lukijan älykkyyttä aliarvioivaksi, koska Celestine tuntui ylimieliseltä. Hän oli etuoikeutettu joka joutui kohtaamaan syrjimiensä ihmisten todellisuuden eikä silti muuttanut mielipidettään heistä. Koin teoksen myös yksiulotteisena, koska siinä oikeastaan kuvattiin vain Celestinen henkilökohtaista järkytystä statuksen pudotessa. Kuten mainitsin aiemmin, tämä on uudenlainen näkökulma sortamista käsittelevään romaaniin, mutta sen olisi silti voinut toteuttaa paremmin. Täydellisessä taas kuvataan paljon laajemmin sorron vaikutuksia ja tapahtumien välisiä syy-yhteyksiä. Kirjailijalle Ahernille siis kiitokset täältä: Celestine löytää oman äänensä ja voiman käyttää sitä muiden puolesta. Mukaan mahtuu sopivassa suhteessa jännitystä, juonittelua ja pohdintaa perheen merkityksestä. On kissa ja hiiri-leikkiä ja sukulaisuussuhteiden kuvausta.

Kännöstyön on tehnyt Sirpa Parviainen.

Crevan Median radiokanavilla kerrotaan tarinaa, jonka mukaan olen karkuri, jota tulee pelätä ja vältellä. Muilla kanavilla sen sijaan käydään keskustelua siitä, miksi kahdeksantoistavuotiasta nuorta naista jahdataan niin tiiviisti ja onko järjestelmän vältteleminen todella noin helppoa. Onko järjestelmä itsessään viallinen? Onko viallisen noin herkeämättömälle etsinnälle mitään syytä, jos kerran elelen hissukseni enkä aiheuta ongelmia? Mitä Kilta oikein yrittää todistaa? Kaikki oikein hyviä kysymyksiä.

Carrick on oikeassa: olen väsynyt, ja turvassa olemisen tunne on harvinaista herkkua, jotakin niin kaunista, että minun pitäisi haluta taistella sen puolesta myös näiden seinien ulkopuolella.

"Enya Sleepwell sanoo uskovansa, että tämän maan kansalaiset elävät pelossa. Sitäkö te pidätte ihmisten muuttumisena? Sitä, että ihmiset ovat oikeasti kauhusta jäykkänä, eivät uskalla tehdä ainuttakaan virhettä, ainuttakaan päätöstä, eivät uskalla ottaa ainuttakaan riskiä siinä pelossa, että heitä rangaistaan, että heidät heitetään yhteiskunnan ulkopuolelle?"

Ahern: Viallinen

 Cecelia Ahern on irlantilainen kirjailija ja tuttu P.S.Rakastan sinua-teoksestaan. Viallinen on hänen ensimmäinen nuorille aikuisille suunnattu romaaninsa.

Celestine elää täydellistä elämää hyvän perheen tyttärenä ja mallioppilaana. Tulevaisuus on valoisa ja esteetön unelmien poikaystävä Artin kanssa. Eräänä päivänä Celestine kuitenkin rikkoo sääntöä jota ei saisi rikkoa, ja siitä alkaa lumipalloefekti, joka paisuu isommaksi kuin hän itse.

Teoksen mielenkiintoisuus piilee siinä, että järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta kuvaa hahmo, joka on ennen käännekohtaa kannattanut tätä epäoikeudenmukaisuutta. Ennen teoksen alkamista hän ei ole joutunut kokemaan järjestelmän sortoa, vaan hän on nauttinut sen suosimista eduista. Siihen mielenkiintoisuus valitettavasti tuntuu minusta jäävän, ja teos tuntuu pinnalliselta. Yksiulotteiseksi sitä ei sinänsä voida sanoa, sillä tärkeään osaan nousee eri tahojen haluama hyötyminen Celestinen kustannuksella, ja se on vahvasti esillä. Mutta mielestäni teos ei kuulu nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, sillä siitä tuntuu puuttuvan inhimillisyys, ja se aliarvioi lukijan älykkyyttä. Se ei tarjoa lukijalle tarpeeksi haastetta. Paljon tästä johtuu varmasti siitä syystä, että päähenkilö nimenomaan ei ole joutunut kokemaan sortoa aiemmin, ja hän varmasti kehittyy seuraavassa osassa Täydellisessä. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun lukijana tekisi mieli ravistella Celestineä. Hän tuntuu ylimieliseltä ja norsunluutornissa kasvaneelta.

Suomentaja Terhi Leskinen on tehnyt moitteetonta työtä, alkuteksti tuntuu sen verran yksinkertaiselta että siinä ei jää paljoa liikkumavaraa olla omintakeinen.

Hän on ollut viallinen melko pitkään, ja pohdin, tarkoittaako se, että että hän on nykyään entistä turmeltuneempi, tuleeko viallisista ajan mittaan vielä pahempia, vai estääkö polttomerkki, viallisuuden palajstaminen kaikille, ongelmaa leviämästä ja laajenemasta.

Ensimmäistä kertaa mietin, miltä viallisista mahtaa tuntua elää samassa maailmassa kaikkien rakkaidensa kanssa, kun he joutuvat noudattamaan eri sääntöjä. Asia ei ole juolahtunut mieleeni koskaan ennen.

- - Koska en ole ikinä välittänyt, siksi. Koska ihmiset ansaitsevat rangaistuksen, jos he ovat tehneet jotain väärää. 

"Pidätkö sinä kamalana sitä, mitä Angelina teki?" ksyn hiljaa. Hän katsoo minua. "Minä nimittäin olen miettinyt tätä juttua. Koko yön. Eikä se minusta ole niin kamalaa. Ei, jos kerran hänen äitinsä halusi sitä. Osaan kyllä luetella paljon pahempiakin tekoja."

"Tottakai on olemassa paljon pahempiakin tekoja."

"Joten vaikka on pahempiakin tekoja, kaikki polttomerkitään siitä huolimatta?"

https://www.cecelia-ahern.com/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/9b6ZhfA2Q5q8J53bwXjhBA/suosikkikirjailija-cecelia-ahern-tekee-uuden-aluevaltauksen-yadystopialla/

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Holly Bournen nuorten aikuisten romaani Oonko ihan normaali? avaa kolmesta ystävyksestä kertovan Normaali - trilogian. Olen aikaisemmin lukenut häneltä trilogian toisen osan, Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Sen pääset lukemaan tästä.

Holly Bourne
Oonko ihan normaali?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Evie, joka haluaisi kuulua joukkoon ja elää tavallisen nuoren arkea opiskellen, deittaillen ja viettäen ystävien kanssa aikaa. Se on kuitenkin päivittäistä kamppailua, sillä Evie on juuri toipumassa kolme vuotta kestäneestä taistelusta OCD:tä vastaan. (pakko-oireinen häiriö, faktatietoa pääset lukemaan tästä.) Lisäksi uudessa koulussa, vanhan ystävän hylätessä, ja yrittäessään niin kovasti olla yksi muista nämä paineet alkavat ajaa häntä takaisin sairauden pariin.

"Kaikki se pettymys ja hukassa olemisen tunne- niin hukassa-, ja minulla oli vain yksi keino saada se tunne pois...
Työnsin kämmenselällä kyyneleet takaisin silmiin ja kävelin hitaasti lähimmälle lavuaarille.
Pesin käteni taas.
Se tuntui niin hyvältä. Niin niin hyvältä."

Evie kokee häpeää, syyllisyyttä ja pelkää hylätyksi tulemista sairautensa takia. Tytön vanhemmat eivät osaa kohdata kunnolla apua tarvitsevaa lastaan, vaan uskovat rajojen olevan rakkautta. Perheen arkea on kuvattu luontevasti, kun samaan aikaan sattuvat sekä tavanomaiset nuorten ihastumiset ja deittailukuviot että kaikkien varpaillaanolo sairauden takia.

"Olin hermona ja epävarma, ja olin laihtunut muutamassa päivässä, kun huolehtiminen vei kaikki kalorini. 

Minun olisi pitänyt soittaa hätälääkäri-ihmiselle. Minun olisi pitänyt kertoa perheelleni. Minun ei olisi edes tarvinnut kertoa heille kasvokkain, olisin voinut jättää lapun keittiön pöydälle.

Hyvä perhe,

Se on palannut. En pärjää. Lähettäkää apua.

Evie.

Mutta en tehnyt sitä."

Mielestäni on erittäin hyvä, että lasten ja nuorten psyykkisistä sairauksista ja pahasta olosta puhutaan ja kirjoitetaan, sillä ne ovat kuitenkin niin maailmanlaajuisesti iso ilmiö kuin suuren ihmismäärän päivittäiseen elämäänkin vaikuttava asia. En löytänyt suoraan tilastoja nuorten psyykkisten sairauksien määrästä ja terapiassa käyvistä, mutta esimerkiksi tämän WHO:n dataan perustuvan tutkimuksen mukaan pelkästään 15-19-vuotiaat tekivät maailmanlaajuisesti yli 12 000 itsemurhaa vuodessa. Tähän määrään kun lisää itsemurhaa yrittävät tai "vain" ahdistuksesta tai mielenterveyden ongelmista kärsivät, määrä on varmasti paljon, paljon suurempi. Ei kuitenkaan hätää, tässä tarinassa ei ole mitään viitteitä itsemurhaan!

"Koska ei ole mitään niin lohduttavaa kuin se, että joku oikeasti tajuaa. Oikeasti tajuaa, koska on käynyt läpi saman helvetin, jonka itse on käynyt läpi, ja voi todistaa, ettei se ole keksittyä."

Toinen sarjan oleellinen teema, feminismi, alkaa tässä teoksessa jo nousta esiin. Tytöt perustavat feministisen keskustelupiirin Vanhatpiiat, jossa he ottavat käsittelynsä niin tamponien veron, naisten haukkumanimet kuin seksisminkin. On mahtavaa miten svyällisellä tasolla tytöt pohtivat, mutta silti kaikkea ei pureskella lukijan puolesta valmiiksi, ja kysymyksiä jätetään myös avoimeksi. Evie, Amber ja Lottie esimerkiksi pohtivat omaa postitiivista seksismiään, eli näinollen teemaa ei jätetä liian pinnalliseksi, vaan he jopa pohtivat omaa käytöstään ja omia valintojaan sen valossa.

"Silti näyttää olevan okei käyttää kevyttä kieltä ihmisten sisäisestä helvetistä. - - "Ai, sulla on OCD. Se on se juttu, että tykkää pestä käsiä tosi usein, eikö?" 

Minua ärsyttää, että minulla on kaikkein kliseisin versio OCD:stä.- - Mutta en minä ole sitä valinnut.- - Minä myös laihduin kymmenen kiloa, kun kieltäydyin syömästä mitään sen pelossa, että ruoka sairastuttaisi minut ja minä kuolisin.

Ja minulla on aivot, jotka ovat pysyvässä pahojen ajatusten silmukassa, jota en pääse pakoon, eli olen periaatteessa oman mieleni vanki. Ja kerran en käynyt ulkona kahdeksaan viikkoon.

Se ei ole sama kuin että haluaa vain pestä käsiään.- - 

Mielisairaudet tarttuvat kirkuen ihmistä jalasta ja syövät kokonaan.- -

Ja vain se, että ihmiset tietävät nykyään oikeat sanat, ei tarkoita sitä että he tulisivat toimeen mielenterveysongelmaisten kanssa yhtään sen paremmin.- - Silloin kun heidän pitäisi oikeasti ilmaista ymmärtämystä, he ottavat lopulta esiin vanhat suosikit kuten "älähän nyt, ota itseäsi niskasta kiinni", tai "ei se niin kamalaa ole".

Ja siksi en voi kertoa Lottielle ja Amberille. Siksi minun täytyy pitää se sisälläni.

Sillä jos tulee vielä yksikin ihminen, joka ei tajua sitä... Ei tajua minua... En usko, että kestän sitä enää."

Helmet-lukuhaasteessa Oonko ihan normaali? menee kohtaan 23. Käännöskirja.

Yoon: Kaikki kaikessa

Kaikki kaikessa (alk. Everything, everyhting) on alkujaan Jamaikalta ja Brooklynistä lähtöisin olevan, nykyisin Los Anglesissa asuvan Nicola Yoonin esikoisteos. Se julkaistiin vuonna 2015, ja tänä keväänä siitä tehtiin Amandla Stenbergin ja Nick Robinsonin tähdittämä elokuva.


Maddy on vakavasti sairas, maailmalle allerginen tyttö. Hän viettää päivänsä steriileissä sisätiloissa sairaanhoitajansa ja äitinsä kanssa opiskellen ja lukien, ja on melko tyytyväinen, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen poika Olly on jotain täysin uutta, Maddyn elämän huterat rajat rikkovaa. Olly on elävä ja vauhdikas, Olly hyppii ja seisoo käsillään. Maddy tietää tulevansa rakastumaan Ollyyn, mutta voiko rakkaus toimia kuplan läpi, riskeeraamatta Maddyn henkeä?


 Teos lähtee liikkeelle melko kliseisestä kuvastosta: vitivalkosiessa kuplassa elävä, kiltti ja vähään tyytynyt tyttö tutustuu elämää ja seikkailua hengittävään poikaan. Maddyn kaikki vaatteetkin ovat valkoisia ja toistensa kopioita, ja hän alkaa käyttää värikkäitä ja eloisia vaatteita vasta kun hän rakastuu poikaan ja uskaltaa alkaa haaveilla. Elämän merkityksellisyyttä ei määritäkään sen pituus vaan kokemukset jotka ehtii kokea.

Nuoren sairaudesta ja rakastumisesta kertovana kirjana Kaikki kaikessa kuuluu samaan kategoriaan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa, mutta valitettavasti on todettava edellä mainitun häviävän huomattavasti Greenin romaanille. Vaikka en tarkoituksella aseta kirjoja paremmuusjärjestykseen, on helpompaa pohtia tätä teosta osana genreään, isompaa viitekehystä, joko nuortenkirjailijoiden esikoisteoksiin suhteuttaen tai teemojensa mukaan. Ja Greenin romaanissa päähenkilö Hazel puhuu sairaudestaan, hän muun muassa vertaa voimakkaasti itseään varmistamattomaan käsikranaattiin, ja hän pohtii monenlaisia asioita sairauteensa liittyen. Tässä teoksessa Maddy kuitenkin on tyytyväinen elämäänsä, hän ei edes kaipaa ulos tutkimaan maailmaa. Hän on hyväksynyt kohtalonsa, ja älykkyydestään huolimatta hän ei ole yhtään utelias esimerkiksi tutkimaan maailmaa ihan vaikkapa youtubevideoiden tai googlen katunäkymän avulla. Kuinka moni 18-vuotias tyytyy elämään tällaisessa kuplassa? Maddy ei kuitenkaan ole tuskainen, hänellä olisi energiaa jota suunnata ulospäin. Kuinka monelle 18-vuotiaalle riittää kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen?

Tarina oli valitettavasti melko yksiulotteinen. Hahmoja oli vain muutama, ja hekin olivat vähän etäisiä. Emme saa tietää sivuhenkilöiden vaiheista eikä heillä ole oikeastaan Maddyyn liittymättömiä aikeita, mitä nyt välillä ainoastaan mainitaan sairaanhoitaja Carlan kiukutteleva tytär Rosa tai Ollyn perheessä tapahtuva väkivalta. Teoksessa ei myöskään nostettu esiin mitään muita teemoja kuin sairastuminen, toisin kuin vaikkapa Will Grayson, Will Graysonissa on homous ja mielenterveysongelmat rakkaussuhteiden lisäksi, Dumplinissa on kehonkuvapohdintaa ihastumisen lisäksi ja Mikä kaikki voi mennä pieleen?-teoksessa käsitellään feminismiä ja vanhemman alkoholismia ihastumisen lisäksi. Tässä oli vain ja ainoastaan ihastuminen ja heppoisesti kuvattu sairaus. Maddy tuntuu epäinhimillisen vahvalta voidessaan vain päättää ettei halua ulkomaailmaan ja siten olematta tuntematta kipuakaan.

Teoksen loppupuolella on yksi suuri juonenkäänne, joka muuttaa kaiken, mutta on outoa ettei sen esilletulo johda mihinkään toimenpiteisiin. Tämä henkilö pääsee kuin koira veräjästä, ja se, ketä se koskee antaa anteeksi tuosta noin vain. Tämä tuntuu ihan yhtä epäuskottavalta kuin Maddyn mielenkiinnottomuus ulkomaailmaa kohtaan.

Valitettavasti tarinan yksiulotteisuus ulottuu myös ulkoasun tasolle: luvuilla on otsikot, ja ne ovat todella yksinkertaisia (Uimapuku, Tulehtunut, Muita maailmoja). Nuortenkirjallisuuden mestareiden esikoisteosten (Harry Potter ja viisasten kivi, Kaikki viimeiset sanat) tasolle tämä ei yllä, mutta huono kirja tämä ei kaikesta huolimatta ole, ja toivon ihmisten edelleen julkaisevan tarinoitaan ja kirjoittavan nuorille.

Helmet-lukuhaasteessa Kaikki kaikessa menee kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani, sillä se on todella nopealukuinen ja mielestäni sen voi lukea yhdessä päivässä tai vaikkapa viikonlopussa.

"Joten jos voisin muuttaa yhden hetken, minkä minä valitsisin? Ja johtaisiko se toivomaani lopputulokseen? Olisinko silti yhä Maddy? Olisinko asunut tässä talossa? Olisiko naapuriin muuttanut poika nimeltä Olly? Olisimmeko me rakastuneet? 

Kaaosteorian mukaan pienikin muutos alkuperäisissä olosuhteissa voi johtaa täysin ennakoimattomiin tuloksiin.- -

Minusta tuntuu, että jos vain tietäisin oikean hetken, voisin hajottaa sen osiinsa, molekyyli molekyyliltä, kunnes pääsisin ehjään ja olennaiseen ytimeen. Jos voisin purkaa sen ja ymmärtää sitä, voisin ehkä tehdä juuri oikean muutoksen.- -

Voisin ymmärtää, miten päädyin istumaan tälle katolle kaiken alussa ja lopussa."

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
suom. Helene Butzow
Tammi 2017

Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bourne on englantilainen kirjailija, bloggaaja ja feministi. Hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja, joista on suomennettu Normaali-trilogian aloittava Oonko ihan normaali? ja nyt sen jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? Linkit ovat Gummeruksen kirjailijasivulle, Bournen blogiin ja Gummeruksen kirjasivuille.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on  kertomus Amberista, joka kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä, meni naimisiin perseleuka-Kevinin kanssa ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä äidin kanssa voisi muuttaa kaiken. Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, varsinainen sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, cheerleaderin täysi vastakohta, todella ihastua prom kingiin? Moisesta ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.


Teos oli mielenkiintoinen yhdistelmä tavallista nuortenkirjakuvastoa melontaretkistä iltanuotioon ja uusien ystävien saamisesta ja pikkuveljen kanssa tappelemisesta "toivottomaan" ihastukseen ja kuitenkin isoja, tärkeitä teemoja kuten feminismiä ja rehellistä kuvausta vanhemman alkoholismista.

"Mä olen aina halunnut tulla käymään Englannissa, joten mä pommitan sua kysymyksillä huomenna vastapalvelukseksi..."

Hän näki ilmeeni. "...älä huolestu, mä tiedän jo perusjutut. Englanti on muutakin kuin Lontoo, ja te kaikki ette vietä aikaa kuningattaren kanssa."

Virnistin ja pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.

"Vain sunnuntaisin. Hän on kiireinen muulloin."

En muista ihan heti lukeneeni tällaista nuortenkirjaa. Feminismiä ei ole ennen tuotu näin selvästi esille, päähenkilö Amber pitääkin kahden parhaan ystävänsä kanssa säännöllisesti kokoutuvaa "Vanhojenpiikojen" feministipiiriä, ja tämä aate on hänelle yksi tärkeä osa identiteettiä. Bourne myös kuvaa oivallisesti vanhemman juomisesta ja siitä irrottatumisen yrittämisestä nuoressa syntyviä reaktioita. Hän osaa sanallistaa loistavasti nämä ristiriitaiset ja ahdistavat tunteet, joihin valitettavasti moni nuori osaa samaistua.

"Se poltti kurkkuani, korvensi tien alas mahaani, jähmettäen sen välittömästi. Sitä minä halusin. Tuntui hyvältä, että  se sattui. Että oli olemassa yksinkertaista fyysistä kipua, jolle oli yksinkertainen fyysinen selitys- toisin kuin tämä kieroutunut selittämätön kivun vääntö sisuksissani- - "

Amberin äiti on tosiaan muuttanut uuden miehensä perässä uudelle mantereelle, ja jättänyt Amberin asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse, ja kirjan alkaessa on mennyt kaksi vuotta siitä kun Amber on nähnyt äitinsä viimeksi. Tästä aiheutuu tytölle suuria hylätyksi tulemisen tunteita, mikä vaikeuttaa Amberin ihmissuhteita. Kiitän edelleen Bournea kaiken tämän vaikean hienosta sanoittamisesta. Hän löytää sanat tälle inhimilliselle, vaikeasti selitettävälle tunteelle.

"Ja minun tyhmään sydämeeni sattui, ja kaikki hyvä mieli katosi.

Niin kuin aina käy. Kun vahingossa päästää ihmisen lähelle."

"Ja... mä luulen, että mä en kestäisi että mua sattuu... Musta tuntuu niin kuin mut olisi tehty lasista jo muutenkin."

Parasta kaikessa tässä kivunkuvauksessa on kuitenkin se, kuinka Bourne  tekee Amberista tarinan sankarin: pelostaan ja nuoresta iästään huolimatta hän pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja nousemaan hänelle haitallisten asioiden yläpuolelle; Amber pystyy saavuttamaan rauhan ja vapauden elää omaa elämäänsä.

Teokseen olisin ehkä kaivannut vielä vähän tarkempia ja syvempiä huomioita, mutta toisaalta on muistettava sen kohderyhmä, sanotaanko noin 13-17-vuotiaat. Tällöin on ihan ok että kirja pysyy nuorille helposti luettavana. Kieli sisälsi myös paljon huumoria, mikä sopivasti kevensi rankkoja teemoja.

Kyle raapi niskaansa eikä korjannut minua. "Mä sain stipendin."

"Ai jalkapallostipendin tai jotain? Niinku, Forrest Gump?"

Lisää naurua. "Ei, ihan vaan tavallisen fiksujen stipendin."

"Ja tyttö, Bryony- - hän oli brunettiversio Melodysta - pelkkiä jalkoja ja kiiltävää tukkaa. Ja minä olin jo tuomitsemaisillani hänet, kun hän sanoi: "Mä olen niin vihainen, että ne poistivat Luihuisen, mä tarkoitan, Kalkaros oli, niinku, paras", kävellessään luoksemme, ja minä opin läksyn, ettei ihmisiä saanut tuomita ennen kuin on selvittänyt, ovatko he lukeneet Harry Potteria."

Holly Bourne
Mikä kaikki voi mennä pieleen?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017

Helmet-lukuhaasteessa Mikä kaikki voi mennä pieleen? menee kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, sillä siinä istutaan iltanuotiolla, käydään melontaretkellä ja vaelletaan Yosemiten kansallispuistossa.

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.

Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.

Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle

Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 

Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.

Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo, Kaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta. 

Forman: Where she went

Gayle Forman
Where she went

Gayle Formanin teos Where she went on jatko-osa elokuvaksikin tehdylle Jos vielä jään-romaanille. (Linkit youtubeen elokuvan traileriin ja #kirjaan.) Kerrattakoon sen verran, että Jos vielä jään-teoksessa 17- vuotiaan Mian lukio lähenee loppuaan ja hän miettii toteuttaisiko utopistisen unelmansa ja hakisi opiskelemaan ammattilaismuusikoksi Juilliardiin maan toiselle puolelle, vai jäisikö hän opiskelemaan tavalliseen yliopistoon kotikulmille, jossa hänen poikaystävänsä Adamin bändi on tekemässä läpimurtoa. Mia joutuu kuitenkin auto-onnettomuuteen menettäen koko perheensä ja vaipuu koomaan. Nyt hänen on yhtäkkiä tehtävä elämänsä suurin valinta: lähteäkö muun perheensä mukana vai jäädä?

Jatko-osa tarkastelee Mian ja Adamin elämää Adamin kertomana kolme vuotta Mian onnettomuuden jälkeen. Adamista on tullut supersuosittu rocktähti ja Mia valmistui Juilliardista ennätysajassa aloittaakseen ammattilaisuransa sellistinä. Mia päätti elää, ja valitsi Juilliardin, jättäen Adamin. Adam murtui tästä päätöksestä, ja se sai hänet kirjoittamaan läpimurtohitiksi tulleen bändin levyn Collateral damage.

Adam ja Mia kohtaavat yllättäen New Yorkissa, ja he viettävät yön kahdestaan kulkien pitkin kaupungin katuja, Mian esitellessä lempipaikkojansa nykyisessä kotikaupungissaan. Heillä on vain tämä yksi yö aikaa selvittää välinsä ennen kuin kiertueet vievät heidät eri puolille maailmaa.

"Will a few hours in this magical city be enough to lay their past to rest, for good - 

or can you really have a second chance at first love?"

Itsenäisenä teoksena Where she went ei mielestäni toimi niin hyvin kuin Jos vielä jään, mutta se annettakoon anteeksi. Sen sijaan se antaa kaivattuja vastauksia ensimmäisen teoksen faneille, ja onnistuu mielestäni tässä tehtävässä hyvin. Where she went ei päästä lukijaansa liian helpolla; Forman on tehnyt hyvää työtä sen eteen ettei juoni ole liian ennalta-arvattava, jännitys pysyy yllä loppuun asti. Pidin myös hahmojen luonnollisuudesta ja elävyydestä.

"Sometimes I'm scared to look

Afraid of the stories they'll tell

Afraid that in those eyes

Is a return ticket to hell"

Rakenteessa en pitänyt takaumista, ne katkaisivat tarinaa ja eivät aina edes tuoneet siihen mitään lisää. Jos kuitenkin osaa jättää nämä omaan arvoonsa (tai jopa hypätä yli) voi kirjan taianomaisuudesta nauttia. Varsinkin lopussa olevat Adamin kirjoittamat kappaleet ovat todella kauniita.

"Nothing, she tells me, is ever really gone

Not you, not me, not him, it all just rolls along

An object never disappears without any trace

In its absence, there still exists a kind of negative space

Fill it up, she says, with love, with song, with candles on a cake

Light the darkness, take my hand, it will all be okay"

Mietin pitkään laitanko Where she wentiä Helmet-lukuhaasteeseen, koska se ei ole suomenkielistä kirjallisuutta, mutta lukuhaasteen sivulta tarkistettuani missään ei kielletty käyttämästä muuta kuin suomenkielistä kirjallisuutta. Tällöin Where she went täyttää kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Jos kiinnostuit kirjasta, sitä ei tietääkseni myydä Suomessa missään, minä tilasin omani ebaysta muutamalla eurolla. Sitä kannattaa kokeilla! Tässä vielä linkki Jos vielä jään- blogikirjoitukseeni.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
Tähtiin kirjoitettu virhe
The fault in our stars
2012
WSOY

Sain vihdoinkin aikaiseksi lukea tämän suuren suosion saavuttaneen nuortenkirjan (130 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla, Wall Street journalin bestseller, käännetty 46 kielelle).  Kirjailija John Greenhan on siis sama henkilö, jolta olen lukenut aiemmin teoksen Arvoitus nimeltä Margo.



Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo epätavallisista lähtökohdista syntyneen rakkaustarinan: Hazel sairastaa keuhkoihin levinnyttä kilpirauhassyöpää, ja sen takia hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla ja hän joutuu kuljettamaan happilaitetta mukanaan. Syöpää sairastavien lasten tukiryhmässä hän tapaa yhteisen ystävän Isaacin mukaan lähteneen Augustuksen, jolta on aiemmin amputoitu toinen jalka luusyövän vuoksi. Hazel pelkää rakastua Augustukseen, sillä hän ei halua satuttaa lähellään olevia ihmisiä kuollessaan, mutta lopulta rakkaus voittaa.

"Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska te ette mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana."

Teoksessa positiivista ovat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet ja nuortenkirjassa harvinaisempi syvällinen taso. Tähtiin kirjoitettu virhe on jollain tavalla runollinen, siinä käsitellään paljon erästä hollantilaisen kirjailijan teosta, joka on Hazelin ja Augustuksen lempikirja. Nuoret osaavat myös siteerata runoja ulkomuistista. Tästä päästäänkin asiaan, josta en pitänyt kirjassa: Hazel on 16- vuotias ja Augustus 17. Ainakin minä miellän heidät kyllä aivan liian viisaiksi ikäisikseen, he puhuvat asioista joista en ole kuullut kaksi kertaa heidän ikäistenkään ikinä puhuvan oikeassa elämässä, kuten "Joskus tuntuu siltä, että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi."  Hahmoihin ei oikein voi samaistua, ja surullista on, että se ei johdu heidän sairaudestaan vaan puheistaan. Esimerkiksi aiemmin lukemassani Jojo Moyesin teoksessa Kerro minulle jotain hyvää hahmoille voisi antaa syntymätodistukset, he tuntuvat niin aidoilta ja oikeilta ihmisiltä.


 Vähäpätöisempi asia, joka kiinnitti huomioni ja josta haluan tässä mainita on se, että kirjailija käytti samaa tehokeinoa kuin toisessa teoksessaan. Arvoitus nimeltä Margossa päähenkilö Quentin aina ajattelee Margoa Margo Roth Spiegelmanina, samoin kuin tässä teoksessa Augustus puhuttelee Hazelia tämän koko nimellä, Hazel Grace. Tehokeino oli hauska yhdessä teoksessa, mutta minun mielestäni se menettää aika paljon tehoaan kun siitä tulee kirjailijan "merkki", asia jota hän käyttää useammassa kirjassaan.

Kaiken kaikkiaan Tähtiin kirjoitettu virhe oli mukava ja koskettava lukukokemus. On hienoa, että kirjoja kirjoitetaan erilaisista ihmisistä, kuten tässä syöpälapsista. On myös hienoa, että nuortenkirjaan sisällytetään runoja ja syvällisempää tasoa maailmasta, jotta lukija joutuu ajattelemaan omilla aivoillaan lukiessaan.

Lopuksi haluan laittaa sitaatin, joka jää vaikuttamaan omaan elämääni eniten:

"Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas."

Minulle se merkitsee sitä, että kuten kirjassakin, unelmiaan kohti voi ja kannattaa pyrkiä, mutta joskus asiat vain epäonnistuvat. Kaikkea ei voi saada ja se kuuluu elämään, ja pitää olla kiitollinen siitä mitä on nyt eikä haluta koko ajan lisää.