Laakso: Taltuta klassikko! (kuvittanut Johanna Rojola)

 Lue klassikoita, ne on hyviä, sanotaan. Ne kasvattaa järkeä, sanotaan. Mutta sanotaan mitä sanotaan, aina klassikon lukeminen ei ole helppoa. Ei hätää! Tämän kirjan luettuasi huomaat, että se voi olla jopa hauskaa.

Olemme kaikki lukijoina erilaisia. Toinen lukee huvikseen Sotaa ja rauhaa, toinen tuskailee jo maitopurkin mainostekstin kanssa. Oli lähtötilanne mikä tahansa, jokainen voi oppia pelottomaksi klassikontaltuttajaksi. Siihen tarvitaan vain ripaus tietoa, rutkasti rohkeutta ja reilusti reipasta retkimieltä.

Taltuta klassikko! tulkkaa tutut merkkiteokset nykynuorille ymmärrettävään muotoon ja saa lukijan kieriskelemään naurusta. Kirjassa taltutetaan kahdeksan kotimaista klassikkoteosta, mm. Aino Kallaksen Sudenmorsian, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Teos sijoittui nuorten sarjan toiselle sijalle Ihan totta -tietokirjakilpailussa 2017. (teksti Tammen sivulta)

Tämä kirja on ihan mahtava. Vihdoinkin näkökulma, jossa nuoriin ei suhtauduta alentuvasti ja tuomitsevasti. Ainakin minulle on hyvin tuttu seuraavanlainen asenne: Nykynuoriso on ihan pilalla, ne tuijottaa vaan käteen kiinni kasvaneita puhelimiaan koko ajan. Kyllä silloin kun minä olin nuori osattiin Sota ja rauha ja Täällä Pohjantähden alla ulkoa. Yritä näille tämänpäivän lökäpöksyille siinä sitten puhua yleissivistyksestä kun vaan animal crossing ja Fortnite kiinnostaa. Nuoret kohdataan heidän omalla tasollaan ja puhutaan heidän kieltään, autetaan ja inspiroidaan kunnioittavasti alentuvan penäämisen ja päänpudistelun sijaan. Maailma tarvitsee lisää tällaisia kirjoja!

Walk like an egyptian

Waltarin kuvaama muinaisten egyptiläisten tapakulttuuri on ihastuttavaa, ja siitä voi oppia paljon. Kaikkia muinaisten egyptiläisten tapoja ei kuitenkaan ole syytä jäljitellä. Orjia ei 2020-luvulla kannata hankkia, viiniä ei ole soveliasta juoda joka aterialla, ja muistathan, ettei alle kuusitoistavuotias saa suorittaa kallonporausta ilman aikuisen valvontaa.

Sen sijaan kannattaa ottaa hetimiten käyttöön Sinuhen ja muiden jatkuvasti käyttämä sanonta "Puheesi on kärpäsen surinaa korvissani". Tämä lause viskataan ilmoille silloin, kun kanssakeskustelija jäkättää jotakin äärimmäisen epäkiinnostavaa. Nykykielellä vastaava fraasi olisi "blaa, blaa, blaa", mutta onhan kärpäsen surina paljon ilmaisuvoimaisempi. Ei kun testiin, kun äiti seuraavan kerran kyselee huoneensiivouksen perään!

Lahtinen: Norsunluukoira Rokka ja maalaispojan matka myrskyn silmään

Norsunluukoira Rokka on teos Daavidista ja Goljatista. Toni Lahtinen ei tunne oikein löytävän paikkaansa maailmassa, hän työskentelee niin poliisina Suomessa kuin koiratarhoilla Romaniassa. Elämä saa kuitenkin selvän suunnan, kun Lahtinen päättää lähteä Afrikkaan koiransa Rokan kanssa taistelemaan salametsästystä vastaan pysäyttämällä laitonta norsunluukauppaa. (Linkki on kustantaja Tammen sivulle.)

Hyvin pian selville käy, kuinka isoa vihollista vastaan koirakko taistelee. Muun muassa norsujen, sarvikuonojen ja tiikereiden salametsästys on neljänneksi suurin laittoman kaupan muoto maailmassa. Lahtinen luopuu kaikesta auttaakseen villieläimiä, mutta kapuloita vain työntyy rattaisiin. En mene enempää yksityiskohtiin, jotta Sinulla olisi jotain jännitettävää ja odotettavaa kirjan suhteen. Salametsästys on muutenkin juuri nyt esillä: Arman ja viimeinen ristiretki-sarjan viimeisin jakso (tullut 13.3.) käsittelee sarvikuonojen salametsästystä. Ruutuun ohjelman katsomaan pääset tästä.

Korruptio nousee teoksessa keskeisenä tekijänä esiin. Ilmiö on tuttu, mutta vasta tätä teosta lukiessani tajusin taas miten hyvin asiat Suomessa ovat. Meillä asiat tapahtuvat niin kuin sanotaan ja virkavaltaan voi luottaa. Toisin on kuitenkin maailmalla: esimerkiksi Transparency Internationalin listauksessa Suomi on sijalla kolme vähiten korruptuneena maana, mikä tarkoittaa sitä, että taakse jää 177 maata. 177 valtiota, joissa hallinto on huonoa ja instituutiot heikkoja. Lisäksi korruptio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo vahvistavat toisiaan, kun rikkaat ja vaikutusvaltaiset hyötyvät yhteisen hyvän kustannuksella. Tällä samalla listalla Tansania, Tonin ja Rokan kohdemaa, on vasta sijalla 99/180. Kirjan konkreettiset esimerkit saivat minut surulliseksi kehitysmaiden tilanteesta, sillä tästä paistaa selvästi läpi miten vaikeaa avun on mennä sinne mihin se on tarkoitettu. Mitä järkeä suomalaisen pienituloisen opiskelijan on yrittää tukea kehitysprojekteja, jos raha katoaa matkan varrelle ja hyödyttää täysin eri ihmisiä kuin joille se on tarkoitettu?

Tonin ja Maijan päättäväisyys on sentään lohdullista luettavaa. Vaikka seinät kaatuisivat päälle, sängystä jaksetaan silti nousta joka aamu niin hoitamaan omia koiria kuin turvaamaan villieläimille parempaa huomista. Tälle nostan hattua: Team Rokka tekee uskomattoman suuren työn vain hyvää hyvyyttään. Lisäksi on ihailtavaa, kuinka Tonilla pysyy pää kylmänä työkeikoilla: ensin tarkistetaan huolellisesti tutkittavan alueen turvallisuus, koiran annetaan levätä välillä, lentobokseihin hankitaan lisävesipullot ja niin edelleen. Arvostan. Team Rokan omat nettisivut löytyvät täältä.

Team Rokasta on julkaistu tänä keväänä Yle Areenassa seitsenosainen sarja. Minä en ole sitä katsonut, katson mahdollisesti myöhemmin. Sarjan löydät täältä.

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Takakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.

Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.

Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.

Murakami: Norwegian wood

Haruki Murakamilta on suomennettu kymmenkunta teosta. Norwegian wood (ilmestynyt 1987) sijoittuu hänen tuotantonsa alkuvaiheeseen, sillä hänen ensimmäiset romaaninsa on julkaistu 1980-luvun taitteessa, ja viimeisin viime vuonna 2017. Suomeksi se on kuitenkin viimeisimpinä suomennettuja, sillä se suomennettiin vasta viime vuonna!

Tammen esittelysivun mukaan The Guardian on valinnut tämän romaanin listalleen kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta minä en itse asiassa löytänyt teosta sieltä. Oli miten oli, Norwegian wood on ehdottomasti tärkeä kirja, sillä Murakami teki läpimurron sillä.

Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut häneltä aiemmin teokset 1Q84, Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla ja Miehiä ilman naisia. Linkeistä pääset näihin kirjoituksiini!

Ajatuksiani tästä teoksesta:
Pidin siitä, miten herkkä kirja oli, mutta toisaalta se oli myös todella surullinen. (Tai ehkä herkkyys johtuu erityisesti surullisuudesta) Teoksen hahmoista kolme päähenkilön läheistä tekee itsemurhan, mutta toisaalta tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava, päähenkilö on vähän kuin kuplassa.

Olisin kaivannut toivoa enemmän: päähenkilö Watanabe tuntuu ajautuvan vain menetyksestä menetykseen. Hänellä on lukiossa läheinen ystävä Kizuki, joka tekee itsemurhan seitsemäntoistavuotiaana. Tarina alkaa siitä, kun Kizukin tyttöystävä Naoko ja Watanabe päätyvät viettämään aikaa yhdessä ja kävelemään Tokiota ympäriinsä. Heistä tulee hiljalleen läheisiä, mutta tulevaisuus ei ole varmaa.

Kiteyttäisin teoksen todellakin herkäksi ja surulliseksi. Se ei ole Murakamin tuotannosta teos, josta pitäisin eniten, mutta ei myöskään teos, josta pitäisin vähiten. Kieli on tuttuun tapaan huolellista ja maalailevaa. Lukemistani Murakameista suosittelisin 1Q84:ä ja Kafkaa rannalla, ne ovat mielestäni kirjoina onnistuneimpia ja kiinnostavimpia.                                                                                                             

"Vasta paljon myöhemmin tulikärpänen nousi ilmaan. Se levitti siipensä ikään kuin olisi äkkiä oivaltanut jotain, ja oli hetkessä lentänyt kaiteen yli ja jäänyt hämäräään leijumaan. Se piirsi nopean kaaren vesisäiliön vierellä, kuin kuroakseen umpeen menetetyn ajan. Kun se oli leijaillut hetken paikallaan, kuin katsellakseen, miten sen tekemä kaareva valojuova sekoittui tuuleen, se lensi lopulta pois kohti itää."

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010

Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.

         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."

Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.

Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi

Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"

Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino
Jos talviyönä matkamies
suom. Jorma Kapari

Italo Calvino (1923-1985) oli italialainen tuottelias kirjailija ja toimittaja. Häneltä julkaistiin niin romaaneja, proosakokoelmia, esseitä kuin oopperoitakin. Aikakauslehdistä hän kirjoitti muun muassa La Republicaan.

Jos talviyönä matkamies on romaani kirjasta kaikkine sen ulottuvuuksineen: kirjoittamisesta, tuottamisesta ja lukemisesta. Heti näin alussa mainittakoon romaanin asema: sitä pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona.

Romaani kertoo Lukijasta, joka hankkii Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Hän alkaa lukea sitä, mutta päästyään sivulle 17 hän huomaa tarinan katkeavan, ja koko niteen jatkavan painovirheen takia näitä ensimmäistä 17 sivua loppuun asti. Hän palaa kirjakauppaan vaihtamaan kappaleensa virheettömään, mutta kotiin päästyään huomaa saaneensa mukaansa täysin eri kirjan. Näin käy uudestaan ja uudestaan: Lukija aloittaa kymmenen toinen toistaan kiinnostavampaa romaania, mutta ne kaikki jäävät kesken. Hän tutustuu kirjakaupassa Lukijattareen, ja yhdessä he ajautuvat seikkailuun etsiessään kirjojen loppuosia. Tällä seikkailulla he kohtaavat niin Lukijattaren ei niin - sympaattisen siskon Lotarian, kuin marginaalisten kielten kimmerin ja kimbrin yliopistoprofessorit, ahdistuneen menestyskirjailijan, väärentävän kääntäjän ja ufoja etsivät partiopojat.

Sinä olet tämän kirjan ehdoton sankari, niin kyllä, mutta luuletko että se antaa sinulle oikeuden seksuaalisiin suhteisiin kaikkien naispuolisten henkilöiden kanssa? - - Eikö tarinasi Ludmillan kanssa riittänyt antamaan juonelle rakkausromaanin lämpöä ja suloa? Mikä tarve sinulla on olla myös hänen sisarensa kanssa?

Romaania ei tosiaan voi asettaa suoraan yhden genren alle, vaan se leikittelee kirjallisuuden konventioilla. Metafiktio on hyvin merkittävä osa teosta, ja se ilmenee sekä kirjailijan suorana puhutteluna lukijalle että Lukijan itsensä ja Lukijattaren löytämisenä tarinoista.

Jo ensi kohtaamisen sekavassa improvisaatiossa voi lukea mhdollisen tulevan yhteiselämän.- - palattuanne eri maailmoista kohtaatte toisenne saavihkaa pimeässä missä kaikki etäisyydet pyyhkiytyvät pois ennen kuin erisuuntaiset unet vievät teidät taas- -

Jos talviyönä matkamies on todella monikerroksinen ja filosofinen, ja paikoitellen se meni hyvikin yli ymmärrykseni. Kyseessä on ehdottomasti todella älykäs romaani. Pohdintaa ja kielen lentoa on hyvin paljon, ja itse asiassa tämä romaani kallistuu enemmän vaikeaselkoisen kuin helpon puolelle luettavuudeltaan. Tämän romaanin lukemiseen kannattaa siis varata aikaa! Matkamies on myös sellainen teos, josta varmasti löytää jotain uutta jokaisella lukukerralla. Minusta itsestänikin tuntuu tällä hetkellä siltä, että minun pitää lukea romaani vielä ainakin pariin, kolmeen kertaan ennen kuin sisäistän täysin kaikki tapahtumat ja syy-yhteydet.

Nyt hän lähetti jo minulle viestin josta saatoin tunnistaa hänet: tuo matelijoiden vilinä muistuttamassa minulle että paha oli vain vitaalinen elementti hänelle, että maailma oli krokotiilikaivo jota ei voinut paeta.

Ymmärtämistä vaikeutti myös huomattavasti todella pitkät virkkeet. Useammin kuin kerran minun piti lukiessa palata virkkeen alkuun jotta käsittäisin mistä olikaan kyse. Ensimmäinen pitkä virke jonka löysin käsitti seitsemän lausetta.

Toisinaan minusta tuntuu että käsitän että kirjoitettavan kirjan ja jo olemassa olevien asioiden välillä on olemassa vain toisiaan täydentävä suhde: kirjan pitäisi olla kirjoittamattoman maailman vastapuoli, sen materiaalin tulisi olla se mitä ei ole eikä voi olla ennen kuin se on kirjoitettu mutta josta se mikä on olemassa, tuntee epämääräisesti tyhjyyden omassa epätäydellisyydessään.

Erityisesti keskivaiheilla kirja tuntuu vähän puuduttavalta tapahtumien toistaessa samaa kaavaa, mutta loppuhuipennusta kannattaa odottaa! Palaset loksahtelevat kohdilleen ja lukiessa ei voi kuin hykerrellä kuinka Calvino on onnistunut laittamaan paperille niin monimutkaisia ajatusrakenteita.

Kravatin solmu oli hiukan vinossa, minä oikaisin sen vaistomaisesti aivan kuin kravatti vinossa oleva ruumis voisi olla silmiinpistävämpi kuin korrekti ruumis.

Helmet-lukuhaasteessa Jos talviyönä matkamies menee kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
suom. Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on japanilaisen Haruki Murakamin kahdeksas suomennettu teos. Kyseessä on kokoelma, joka käsittää seitsemän novellia. Kaikille yhteistä on miespäähenkilö, joka on jostakin syystä menettänyt naisensa, ja surumielisyys naista ajatellessa.


Se, että pidin häntä lujasti sylissäni, ei estänyt hänen lähtöään.

Kokoelma on tunnelmaltaan rauhallinen ja pohdiskeleva, ja siksi se sopisi hyvin vaikkapa iltalukemiseksi.

Maailmassa oli kerta kaikkiaan liikaa opeteltavaa ja muistettavaa. Kalana tai auringonkukkana hän ei olisi kuitenkaan tuntenut samaa lämpöä rinnassaan. Niin Samsa arveli.

Novelleissa ei oikeastaan tapahdu mitään kummempaa, ja mielestäni tämä on mukavaa vaihtelua tapahtumia tykittäville teoksille. Kun ei pyritä voittamaan sotaa tai ratkaisemaan mysteeriä, aikaa jää inhimillisten tunteiden kokemiselle ja tuntemiselle. Tylsiä nämä lyhytproosat eivät kuitenkaan ole; hahmoista haluaisi kuulla lisää ja nämä proosanpätkät tuntuvat kaikki kuin pidemmän tarinan aloitukselta.

Näin kielenopiskelijana minua miellytti kovasti tämä kohta:

Ihmisen elämähän muotoutuu hänen käyttämänsä kielen mukaan.

vaikka pidän toiminnantäyteisistä kirjoista, niin on mahtavaa löytää tällaista filosofista pohdintaa.

Kaiken surumielisyytensä ja fantasiansa keskellä Murakami myös iskee silmää rivien välistä, kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan ja huumoriakin tästä teoksesta löytyy.

"Sitten minun kannattaa ehkä hankkia jotain säilyvää ruokaa varastoon", Kino sanoi.

"Se on hyvä ajatus. Tokiossa iso maanjäristys tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin."

"Mutta mahtavatko maanjäristykset ylipäänsä kiinnostaa käärmeitä?"

Täti sanoi, ettei ollut kovin hyvin perillä käärmeiden kiinnostuksen kohteista. Ei ollut Kinokaan.

Tämä kohta taas kiteyttää niin paljon surusta ja ahdistuksesta. Siitä, kuinka ajatukset alkavat kiertää aivan liian nopeaa rataa, hypäten koko ajan yhä pahempiin lopputuloksiin. Silloin täytyy nimenomaan sulkea silmänsä, sulkea korvansa, ja keskittyä vain johonkin hyvin yksinkertaiseen ja rauhoittavaan, kuten vaikkapa pajuun ja lintuihin. 

Kino sulki silmänsä peiton alla, pani kädet korvilleen ja pakeni omaan pieneen maailmaansa. Siellä hän kielsi itseään näkemästä tai kuulemasta mitään. Ääni ei kuitenkaan kadonnut. - - Kino käpertyi peiton alla kuin toukka, puristi silmäluomensa tiukasti yhteen ja ajatteli vain pajua. Hän muisteli yksityiskohtaisesti sen väriä, muotoja ja liikettä. Samalla hän toivoi aamunkoittoa. Hänen oli vain kestettävä ja odotettava, että taivas valkenisi ja varikset ja pikkulinnut herisivät ja kävisivät jokapäpäiväiseen työhönsä. Hänen oli pakko uskoa maailman lintuihin. Kaikkiin lintuihin, joilla oli siivet ja nokka.Ennen niiden heräämistä hän ei saanut päästää mieltään tyhjäksi.

Olen aiemmin lukenut Haruki Murakamilta teoksen 1Q84, ja postaukseni siitä pääset lukemaan tästä.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Miehiä ilman naisia kohtaan 25. Novellikokoelma.

Yoon: Kaikki kaikessa

Kaikki kaikessa (alk. Everything, everyhting) on alkujaan Jamaikalta ja Brooklynistä lähtöisin olevan, nykyisin Los Anglesissa asuvan Nicola Yoonin esikoisteos. Se julkaistiin vuonna 2015, ja tänä keväänä siitä tehtiin Amandla Stenbergin ja Nick Robinsonin tähdittämä elokuva.


Maddy on vakavasti sairas, maailmalle allerginen tyttö. Hän viettää päivänsä steriileissä sisätiloissa sairaanhoitajansa ja äitinsä kanssa opiskellen ja lukien, ja on melko tyytyväinen, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Perheen poika Olly on jotain täysin uutta, Maddyn elämän huterat rajat rikkovaa. Olly on elävä ja vauhdikas, Olly hyppii ja seisoo käsillään. Maddy tietää tulevansa rakastumaan Ollyyn, mutta voiko rakkaus toimia kuplan läpi, riskeeraamatta Maddyn henkeä?


 Teos lähtee liikkeelle melko kliseisestä kuvastosta: vitivalkosiessa kuplassa elävä, kiltti ja vähään tyytynyt tyttö tutustuu elämää ja seikkailua hengittävään poikaan. Maddyn kaikki vaatteetkin ovat valkoisia ja toistensa kopioita, ja hän alkaa käyttää värikkäitä ja eloisia vaatteita vasta kun hän rakastuu poikaan ja uskaltaa alkaa haaveilla. Elämän merkityksellisyyttä ei määritäkään sen pituus vaan kokemukset jotka ehtii kokea.

Nuoren sairaudesta ja rakastumisesta kertovana kirjana Kaikki kaikessa kuuluu samaan kategoriaan John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kanssa, mutta valitettavasti on todettava edellä mainitun häviävän huomattavasti Greenin romaanille. Vaikka en tarkoituksella aseta kirjoja paremmuusjärjestykseen, on helpompaa pohtia tätä teosta osana genreään, isompaa viitekehystä, joko nuortenkirjailijoiden esikoisteoksiin suhteuttaen tai teemojensa mukaan. Ja Greenin romaanissa päähenkilö Hazel puhuu sairaudestaan, hän muun muassa vertaa voimakkaasti itseään varmistamattomaan käsikranaattiin, ja hän pohtii monenlaisia asioita sairauteensa liittyen. Tässä teoksessa Maddy kuitenkin on tyytyväinen elämäänsä, hän ei edes kaipaa ulos tutkimaan maailmaa. Hän on hyväksynyt kohtalonsa, ja älykkyydestään huolimatta hän ei ole yhtään utelias esimerkiksi tutkimaan maailmaa ihan vaikkapa youtubevideoiden tai googlen katunäkymän avulla. Kuinka moni 18-vuotias tyytyy elämään tällaisessa kuplassa? Maddy ei kuitenkaan ole tuskainen, hänellä olisi energiaa jota suunnata ulospäin. Kuinka monelle 18-vuotiaalle riittää kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen?

Tarina oli valitettavasti melko yksiulotteinen. Hahmoja oli vain muutama, ja hekin olivat vähän etäisiä. Emme saa tietää sivuhenkilöiden vaiheista eikä heillä ole oikeastaan Maddyyn liittymättömiä aikeita, mitä nyt välillä ainoastaan mainitaan sairaanhoitaja Carlan kiukutteleva tytär Rosa tai Ollyn perheessä tapahtuva väkivalta. Teoksessa ei myöskään nostettu esiin mitään muita teemoja kuin sairastuminen, toisin kuin vaikkapa Will Grayson, Will Graysonissa on homous ja mielenterveysongelmat rakkaussuhteiden lisäksi, Dumplinissa on kehonkuvapohdintaa ihastumisen lisäksi ja Mikä kaikki voi mennä pieleen?-teoksessa käsitellään feminismiä ja vanhemman alkoholismia ihastumisen lisäksi. Tässä oli vain ja ainoastaan ihastuminen ja heppoisesti kuvattu sairaus. Maddy tuntuu epäinhimillisen vahvalta voidessaan vain päättää ettei halua ulkomaailmaan ja siten olematta tuntematta kipuakaan.

Teoksen loppupuolella on yksi suuri juonenkäänne, joka muuttaa kaiken, mutta on outoa ettei sen esilletulo johda mihinkään toimenpiteisiin. Tämä henkilö pääsee kuin koira veräjästä, ja se, ketä se koskee antaa anteeksi tuosta noin vain. Tämä tuntuu ihan yhtä epäuskottavalta kuin Maddyn mielenkiinnottomuus ulkomaailmaa kohtaan.

Valitettavasti tarinan yksiulotteisuus ulottuu myös ulkoasun tasolle: luvuilla on otsikot, ja ne ovat todella yksinkertaisia (Uimapuku, Tulehtunut, Muita maailmoja). Nuortenkirjallisuuden mestareiden esikoisteosten (Harry Potter ja viisasten kivi, Kaikki viimeiset sanat) tasolle tämä ei yllä, mutta huono kirja tämä ei kaikesta huolimatta ole, ja toivon ihmisten edelleen julkaisevan tarinoitaan ja kirjoittavan nuorille.

Helmet-lukuhaasteessa Kaikki kaikessa menee kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani, sillä se on todella nopealukuinen ja mielestäni sen voi lukea yhdessä päivässä tai vaikkapa viikonlopussa.

"Joten jos voisin muuttaa yhden hetken, minkä minä valitsisin? Ja johtaisiko se toivomaani lopputulokseen? Olisinko silti yhä Maddy? Olisinko asunut tässä talossa? Olisiko naapuriin muuttanut poika nimeltä Olly? Olisimmeko me rakastuneet? 

Kaaosteorian mukaan pienikin muutos alkuperäisissä olosuhteissa voi johtaa täysin ennakoimattomiin tuloksiin.- -

Minusta tuntuu, että jos vain tietäisin oikean hetken, voisin hajottaa sen osiinsa, molekyyli molekyyliltä, kunnes pääsisin ehjään ja olennaiseen ytimeen. Jos voisin purkaa sen ja ymmärtää sitä, voisin ehkä tehdä juuri oikean muutoksen.- -

Voisin ymmärtää, miten päädyin istumaan tälle katolle kaiken alussa ja lopussa."

Nicola Yoon
Kaikki kaikessa
suom. Helene Butzow
Tammi 2017

Donoghue: Huone

Huone (alk. The Room) on Irlannista kotoisin olevan, nykyään Kanadassa asuvan Emma Donoghuen setsemäs romaani. Se kertoo viisivuotiaan Jackin silmin hänen ja Äidin elämästä pienessä puutarhavajassa, jossa heitä pidetään vankeina. Jack ei tiedä sitä, ja hän luulee, että Huone on koko maailma.

"Äiti sanoo että ihmiset on täällä Cumberlandin klinikalla koska ne on vähän pipejä päästään mutta ei paljon. Jotkut on niin huolissaan ettei pysty nukkumaan tai syömään ja jotkut pesee liikaa käsiään, en tiennyt että voi pestä liikaa. Jotkut on lyöneet päänsä eikä tiedä enää, keitä ne on, ja jotkut on koko ajan surullisia tai naarmuttaa käsivarsiaan jopa veitsillä, en ymmärrä miksi. Lääkärit ja hoitajat ja Pilar ja näkymättömät siivoojat ei ole pipejä, ne on täällä auttamassa. Äiti ja minäkään ei olla sairaita, me vain levätään täällä vähän aikaa- -"

Viisivuotiaan kertomana järkyttävä tarina saa vielä uudenlaista syvyyttä, lapsiparka kun ei tiedä paremmasta, lukijan kuitenkin huomatessa miten äiti sinnittelee luodakseen Jackille inhimillisen elämän. On langasta ja kananmunankuorista tehty käärme, muutamat moneen kertaan luetut lastenkirjat ja säännölliset rutiinit.


Donoghue onnistuu loistavasti luomaan lukijan silmien eteen avautuvan maailman, joka on niin kovin tosi kaikkine yksityiskohtineen ja moniulotteisine hahmoineen. Tämä maailma on synkkä, mutta myös rakkaudentäyteinen ja toivoa pilkahteleva.

Emma Donoghue
Huone
suom. Sari Karhulahti
Tammi

Helmet-lukuhaasteessa Huone täyttää kohdan 21. Sankaritarina, koska näen Jackin suurena sankarina.

Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicker
Baltimoren sukuhaaran tragedia
suom. Kira Poutanen
Tammi

Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta- romaanistaan tunnetun Joel Dickerin toinen suomennettu teos. Täältä pääset lukemaan blogikirjoitukseni Harry Quebert-romaanista.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ilmestynyt vuonna 2015, ja sen on suomentanut Tammelle Kira Poutanen vuonna 2016. Romaanin päähenkilönä on Harry Quebertista tuttu Marcus Goldman ennen kirjallista läpimurtoaan ja huimaan suosioon kavunnutta uraansa. Nyt hän on vielä aloitteleva kirjailija, joka elää muistoissaan vuosientakaista Tragediaa.

Marcus Goldman on kotoisin Montclairista tavallisesta, työväenluokkaisesta perheestä, mutta hänen isänsä veli Saul-setä ja tämän vaimo Anita-täti ovat varakkaita ja tasokkaita, menestyviä ja kadehdittuja. Heillä on suuri koti, uusi auto ja Saulilla maine lyömättömänä juristina. On lomaosake siellä ja kakkoskoti täällä sekä isovanhempien suosio. Kun Marcus siis vierailee Baltimoressa Saul-sedän, Anita-tädin ja serkkujensa ja parhaiden ystäviensä Hillellin ja Woodyn luona, on elämä niin makoisaa kuin vain olla ja voi.

Aina Tragediaan asti.

Lukijalle paljastuu vasta aivan kirjan loppupuolella tämä suuri Tragedia, jonka seurauksena Woody jäi kiinni dopingista ja menetti ammattilaisuran amerikkalaisen jalkapallon parissa, Anita-täti jäi väärinkäsityksen takia kuorma-auton alle, talot piti myydä, Saul menetti uransa ja joutui muuttamaan muualle ja Hillel ja Woody kokivat vielä äitiäänkin hirvittävämmän kohtalon.

Teoksessa liikutaan useammalla aikatasolla: Marcuksen lapsuudessa ja nuoruudessa, heti Tragedian jälkeisessä ajassa, muutama vuosi siitä eteenpäin, muutama vuosi nykyisestä taaksepäin ja nykyajassa, kahdeksan vuotta Tragedian jälkeen.

Kirjassa oli siis paljon takaumia, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta ne eivät toimineet. Olisi ollut selkeämpää jos olisi ollut vain yksi mennyt aika johon aina palattiin nykytodellisuudesta, mutta eri tapahtuma-aikoja oli paljon, ja kaikista kerrottiin pirstaleisesti. Kun kauimmassa ajassa paljastettiin jotain, hypättiin hetkeksi takaisin nykytodellisuuteen ja siitä jonnekin keskelle jossa tapahtui jotain ihan muuta. Tavallaan voisi siis jopa sanoa, että teoksessa on monta yhtä aikaa etenevää tarinaa: kauimpana päähenkilö Marcus on lapsi ja leikkii serkkujensa kanssa ihailemiensa Baltimoren sukulaisten luona, jossain välimaailmassa jokin tuntematon Tragedia on tapahtunut, ja Marcus viettää paljon aikaa Baltimoren Saul-sedän luona, joka jostain syystä on kuitenkin menettänyt kaiken, ja nykyajassa Saul-setäkin on kuollut jo, ja Marcus kohtaa menneisyytensä kohtaamalla yllättäen senaikaisen tyttöystävänsä. Muistiinpanovälineitä tai vähintään keskittynyttä huomiokykyä siis tarvitaan teoksen parissa.

Tarinassa on valitettavasti melko paljon kliseitä ja hahmoista on vaikeaa saada otetta kuvan ollessa melko kaksiulotteinen.

Tässä kiteytyy kliseisyys: eikö palkittu kirjailija oikeasti pystynyt parempaan?

"Kun tuona päivänä ajoin Kevinin talon portista ulos, en huomannut kadulle pysäköityä mustaa pakettiautoa enkä miestä, joka tarkkaili minua ohjauspyörän takaa.

Lähdin matkaan, mies seurasi minua."

Onneksi teoksessa myös pilkahteli huumoria, johon ainakin minä pystyin tarttumaan:

- Mitä kirjoitat?

-Kirjaan ylös epäilyttäviä merkkejä. Hullu lenkkeilijänainen, pesukarhut...

- Voisin ajaa nurmikkonne, jos haluatte.

- En tarvitse nurmikonleikkausapua.

Woody yritti uudestaan. Hänestä nurmikon ajaminen oli loistava idea. 

- Ette varmaan, mutta minä leikkaan ruohikon täydellisesti. Saatte aivan upean nurmikon.

- Nurmikkoni on jo loistavassa kunnossa. Miksi et ole koulussa?

- Nurmikkonne takia, herra Goldman. Minusta olisi hurjan hauskaa ajaa nurmikkonne kiitokseksi ystävällisyydestänne.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 26. Sukutarina, koska sitä jos mitä se todellakin on.

Murakami: 1Q84

Haruki Murakami
1Q84
suom. Aleksi Milonoff
Tammi

Haruki Murakami on tunnettu japanilainen kirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty yli 40 kielelle. Suomessa hänet tunnetaan muun muassa romaaneistaan Värittömän miehen vaellusvuodet, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik - rakastettuni. 1Q84 on hänen pääteoksensa.


1Q84:ä on vaikeaa kuvailla lyhyesti. Se on fantasiakirja, jännityskertomus ja rakkaustarina, mutta myös niin paljon enemmän kuin näihin kategorioihin mahtuu. Kun kirjalla on pituutta
1224 sivua, tarina saa todella monia ulottuvuuksia ja syvyyttä.

Tarina alkaa siitä, kun Tengo, kolmikymppinen matematiikanopettaja ja amatöörikirjailija, saa muokattavakseen 17-vuotiaan tytön Fuka-Erin kirjan Ilmakotelon. Fuka-Erillä on mahtavan mielikuvituksekas tarina jonka kieli valitettavsti ontuu, joten kustannustoimittaja lähettää tekstin Tengolle paranneltavaksi. Ilmakotelon tarina huumaa Tengon niin voimakkaasti, että hän alkaa kirjoittaa itse omaa kirjaa joka sijoittuu samaan, kahden kuun maailmaan.

Samaan aikaan toisaalla Aomame työskentelee kuntokeskuksen liikunnanohjaajana ja fysioterapeuttina, ja siinä sivussa hän tappaa väkivaltaisia miehiä. Eräänä päivänä istuessaan taksissa ruuhkaisella moottoritiellä kuljettaja neuvoo hänelle tien alas hätätikkaita pitkin, ja kiivetessään niitä Aomame päätyy rinnakkaistodellisuuteen, vuodesta 1984 vuoteen 1Q84. Hän saa pian huomata, että uudessa todellisuudessa paistaa taivaalta kaksi kuuta, aivan kuten Ilmakotelon tarinassa.

Lukija huomaa pian, että Tengolla ja Aomamella on yhteys: he olivat lapsena samalla luokalla. Kumpikin viihtyi omissa oloissaan ja jäi kaveriporukoiden ulkopuolelle taustansa takia, sillä Aomamen vanhemmat olivat hartaita uskovaisia, Tengon isä taas oli kiihkeä televisiolupamaksujen kerääjä. Viikonloppuisin muiden lasten huvitellessa tämä kaksikko joutui kulkemaan vanhempiensa mukana pitkin ja poikin kaupunkia ovelta ovelle; Aomame vanhempiensa perässä saarnaamassa Jumalasta ja Tengo isänsä kanssa lupamaksujen perässä. Yhden ainoan, merkityksellisen kerran Aomame tarttuu Tengoa kädestä ja he katsovat toisiaan suoraan silmiin. Pian sen jälkeen Aomame vaihtaa koulua, mutta kumpikin muistaa tulevat vuodet tämän kohtaamisen ja vaalii sitä muistoissaan.

Kirjan viimeisellä kolmanneksella tapahtumien tahti kiihtyy, kun pahikset lähtevät Aomamen perään. He palkkaavat Ushikawan, rujon mutta taitavan miehen jäljittämään naista. Lukijan hermot ovat koetuksella kun verkko kiristyy pikku hiljaa ja Ushikawa pääsee lähemmäs ja lähemmäs piileskelevää Aomamea.

Haruki Murakami
kuva: The Guardian

1Q84 on kaunis fantasiakirja, sillä se jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Pikkuväen, ilmakoteloiden ja äänien merkitystä ei lopultakaan selitetä tyhjentävästi, vaan salaisuuden verho pysyy näiden yllä loppuun asti. Toisaalta tämä vähän häiritsi minua, mutta toisaalta taas se vain pitää hyväksyä romaanin tyylinä.

1Q84 on jopa vähän filosofinen: teoksessa käsitellään niin eksistentialismia rinnakkaistodellisuusmiljöönsä takia:

"Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää."

Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi: 

"Mistä sen tietää?"

"Rahojen kanssa tuskailu aiheutti hänelle päänsärkyä, joten hän päätti unohtaa koko asian. Rahoja hän voisi miettiä paremmalla ajalla. Raha ei ollut elävä olento. Se ei karkaisi mihinkään, jos sitä ei vahtisi. Tai mistä sitä tiesi."

kuin myös koska Aomame on palkkatappaja, teoksessa luonnollisesti pohditaan mikä on oikein ja mikä väärin:

"Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa. Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin.-- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää."

Pidin siitä miten 1Q84:ssä kohdataan ihmisen rikkinäisyys. Monella hahmolla on synkkä menneisyys: yksi on kasvanut orpokodissa, toinen karkasi kotoa, on perheväkivaltaa, lapsen tahdon tukahduttamista, ihmisen kohtaamattomuutta, tyhjyyttä sisällä, murhia ja itsemurhia. Kaikki nämä esiintyvät tälläkin hetkellä tässä maailmassa eikä sitä saa unohtaa.

"Sitä hän vain kaipasi - että joku tukisi ja halaisi häntä ehdoitta, 

että joku lohduttaisi häntä edes hetken." 

Rakastan 1Q84:n kieltä! Siinäkin näkyy teoksen fantasiamaisuus: Murakamilla on taito kuvata asioita kuten kukaan muu ei kuvaa, mutta teksti säilyy silti edelleen täysin helposti luettavana. 1Q84 ei briljeeraa kielenkäytöllä vaan viljelee sopivissa paikoissa sopivia lausahduksia, joita lukija saa jäädä nautiskelemaan.

"Maisema ikkunan ulkopuolella näytti siltä kuin maialma olisi asettunut jonnekin 'kurjan' ja 'ilottoman' välimaastoon ja koostunut loputtomasta rykelmästä erimuotoisia mikrokosmoksia."

Kirjassa pidin juuri sen syvyydestä. Kerronta välillä jopa polki paikallaan, mutta kirjailija ei valinnut nopeaa tietä ulos vaan otti laajasti sivuhenkilöitä mukaan ja kehitti kaikenlaisia sivujuonenkäänteitä. Myös yllättävää oli se, kuinka hahmojen kohtaloita kiedotaan yhteen: esimerkiksi lukijalle paljastetaan että sekä Aomamelle että Tengolle läheinen henkilö on kuollut samalla tavalla. Sattumaako? Se jätetään lukijan päätettäväksi.


 Helmet-lukuhaasteessa 1Q84 täyttää kohdan 31. Fantasiakirja.

"Siksi on erittäin tärkeää maadoittaa tunteensa - 

tukevasti, niin kuin ankkuroisi kuumailmapallon."

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Teos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista

koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."

Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.

Lipson: Detroit

Moikka moi! Eihän sitä montaa päivää tarvinnutkaan miettiä mitä lukisi seuraavaksi, kuten edellisessä postauksessani valittelin, kun kirjastosta ilmoitettiin Detroitin olevan noudettavissa :D

Detroit
Katri Lipson
Tammi
2016

Luin tämän kirjan eilen noin kuudessa tunnissa, koska eihän sitä voinut laskea käsistään.

Deroit on palkitun nykykirjalija Katri Lipsonin (s.1965) kolmas teos. Ensimmäiset kirjat Kosmonautti (2008) ja Jäätelökauppias (2012) keräsivät positiivisen vastaanoton, Kosmonautti esimerkiksi Finlandia-ehdokkuuden muodossa.

Detroit on kirja jääkiekosta ja ystävyydestä, kahdesta nuoresta lupauksesta, joista tulee erottamaton tutkapari, rakkaudesta, ja salaisuudesta joka paljastuessaan tuhoaa kaiken.

"Niin turhiksi tulevat kaikki muut selitykset paitsi liikkumisen turhuus kohdassa, jossa kaikki on läsnä."

Romaanissa seurataan vuorotellen menneisyyttä ja nykyhetkeä: kerrotaan kuinka parikymppiset jääkiekkoilijat Nathan ja Timothy tutustuvat NHL-kaukalossa ja kasvavat yhteen. Nykyhetkessä taas Timothy on neliraajahalvaantunut ja odottanut yli vuoden Nathania käymään hoitolaitoksessa vierailemassa. Hän käänsi katseensa pois satakiloisen toisen joukkueen luistelijan rynniessä päälle ja löi niskansa kaukalon laitaan. Mutta ei Nathanillakaan hyvin mene. Tuosta ottelusta, josta toinen kannettiin ulos, alkoi myös toisen alamäki. Kirjassa kuljetaan koko ajan kohti syytä, miksi Timothy ei väistänyt.

Detroit on erittäin intensiivinen kirja, sitä on helppoa lukea. Sivuhenkilöitä on melko vähän, ja tapahtumat etenevät nopeasti. Kirja kuitenkin tuntuu hiukan viimeistelemättömältä, sillä esimerkiksi takakannessa kerrottu reportteri jää lehdelle soittelemaan: Tämä kiinnostaa Kojoottia, skandaalin haistavaa lehtimiestä, joka ainoana on aavistanut, miksi Timothy onnettomuushetkellä katsoi muualle. Tästä Kojootista itsestään kerrotaan pari lukua, ja kirjan alkupuolella hän on välillisesti mukana tapahtumissa, mutta sitten hän vain ykskaks häviää. Muista sivuhenkilöistä vain sokea Janet tulee melko tutuksi; kaikki muut jäävät melko etäisiksi. Kirja on menevä, mutta en lukisi uudestaan kiinnostavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria sentään löytyy:

"Niin kauan kuin mä en tiedä enempää, sä oot puhelinmyyjä tai kopiokoneenhoitaja. Tai sulla on veritimantteja takakontissa.

- Sovitaan, että mä oon vaan kusipää. Työnkuvasta riippumatta."

"Mä rakennan sulle järvelle kaksikerroksisen iglun ja toisen kerroksen parvekkeelta sä hyppyytät ja huudat "Voi vittu mikä tumpelo! Uudestaan!"

Helmet-lukuhaasteessa Detroit menee kohtaan 49. Vuonna 2016 kirjoitettu kirja.

Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker
Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi
2012

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sveitsiläiskirjailija Joel Dickerin esikoisromaani vuodelta 2012 (suom. 2014). Se on myynyt miljoonia, käännetty 32 kielelle ja syrjäyttänyt muun muassa Dan Brownin Infernon bestseller-listoilta. Monissa kirjakaupoissa romaani on henkilökunnan suosittelema. Dicker itse on kolmekymmentävuotias oikeustieteen maisteri Geneven yliopistosta.

Minä olin katsellut pitkään romaania Helsingin rautatieaseman Pocket shopissa. Se ilmestyi suomeksi pokkarina viime vuoden marraskuussa, ja se on siitä lähtien ollut näkyvästi esillä. Havaintojeni mukaan sitä on myös myytykin paljon, ainakin huvenneista kirjapinoista päätellen... Pakkohan se oli sitten lainata kirjastosta, ja itse asiassa tämä kirja saikin odottaa lukuvuoroaan varmaan viimeiset pari kuukautta, sillä halusin lukea lyhyempiä kirjoja ensin ennen tähän tarttumista. Olisinpa vain silloin tiennyt lukevani 800-sivuisen tiiliskiven kahdessa päivässä.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on erittäin moniulotteinen kirja. Se on niin murhamysteeri ja onneton rakkaustarina kuin myös  kuvaus 70-luvun amerikkalaisesta maalaisidyllistä ja kirjailijan valkoisen paperin kammostakin. Ajallisesti hypitään 70-luvun ja vuoden 2008 väliä: 15-vuotias Nola Kellergran katoaa jäljettömiin elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1975 ja vuonna 2008 nuoren kirjalijalupauksen Marcus Goldmanin opettajan ja vanhan ystävän Harry Quebertin pihalta löytyy nuoren tytön luuranko. Kaikkien syyttävät sormet osoittavat Harryyn, mutta Marcus ei usko ystävänsä syyllisyyteen. Hän alkaa toteuttaa omia tutkimuksiaan tapahtumien selvittämiseksi, mutta huomaa pikkukaupungin piilottelevan enemmän salaisuuksia kuin hän olisi osannut arvatakaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja jota ei voi laskea käsistään. Pidin siitä, miten kokonaisvaltaiselta tarina tuntui: samalla kun Marcus selvittää pikkukaupungin historiaa, hän itse kokee luomistyön tuskaa ja muistelee menneitä. Päähenkilön pitäisi takoa niin kauan kun rauta on kuumaa, kirjoittaa toinen romaani, mutta ideoita ei ole ja deadlinet paukkuvat. Toisaalla taas kerrotaan Marcuksen opiskeluvuosista ja miten paljon Harry Quebert opetti tälle ja miten he ystävystyivät. Myös sivuhenkilöiden vaiheista saadaan tietää paljon.

Romaani pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Dicker osaa yllättää kerta toisensa jälkeen ja heittää lukijalle aina uuden, yllättävän juonenkäänteen joka vetää maton jalkojen alta ja pakottaa ajattelemaan henkilöiden väliset suhteet ja koko kuvion uusiksi.

New Hampshire

Yksityiskohta, joka yllätti iloisimmin kirjassa, oli sen syvälliset ajatukset. Kirja ei ole pelkästään dekkari vaikka siinä tutkitaan murhaa eikä pelkästään rakkausromaani vaikka siinä kerrotaan rakastavaisista: se tuntuu kevyestä kerronnastaan huolimatta yltäneen viisaaksi kirjaksi hauskojakaan kohtia unohtamatta. Tämä kirja on kokonainen, siihen ei voisi mitään lisätä eikä mitään poistaa.

"- Maistuuko samppanja? Hän kailotti.

-No tuota, totta puhuen en ole oikein samppanjamiehiä, Harry vastasi. 

- Mutta ehkä yksi olut, jos teillä sattuu olemaan...

- No totta hitossa on! Robert innostui.

Oluet hän tunsi. Hänellä oli kirjakin Amerikassa valmistetuista oluista. 

Hän lähti kiireesti hakemaan jääkaapista kylmät pullot ja huikkasi mennessään talon naisille yläkertaan, että tämä Harry Quebert, oikeastaan aika tavallinen jätkä, oli saapunut."

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Totuus Harry Quebertin tapauksesta kohtiin 3. Kirjassa rakastutaan, 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi  25. Kirjassa on yli 500 sivua ja 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä.