Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Talvio-Jaatinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Talvio-Jaatinen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. toukokuuta 2018

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Kirjan kansikuva
Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010
Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.
         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."


Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.


Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Kuvahaun tulos haulle the tale of love and darknessTeos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista
koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."



Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

5/20- Lumen taju

Viides kirja on nyt luettu, eli ensimmäinen neljäsosa on suoritettu! Aika huikeeta! Kirja oli siis Peter Hoegin vuonna 1992 (suom 1993) ilmestynyt Lumen taju.

Teen kirjasta tehtävän


1. Kirjoita kirjasta arvostelu.

Lumen taju alkaa siitä, kun kuusivuotias Tanskassa asuva grönlantilaispoika Esajas putoaa katolta ja kuolee. Tapaus on outo: jäljet katolla viittaavat siihen, että hän olisi hakenut vauhtia hyppyyn eikä vain horjahtanut reunan yli. Tapausta ei kuitenkaan tutkittu murhana, sillä lumessa ei ollut kenenkään muun jälkiä.

Esajaksen naapuri, 37-vuotias kirjan päähenkilö Smilla Jaspersen on kuitenkin eri mieltä. Hänkin on Tanskassa asuva grönlantilainen; matemaatikko, joka tuntee lumen ja jään. Hän tietää, ettei poika olisi ikinä mennyt katolle vapaaehtoisesti, vielä vähemmän leikkimään eikä varsinkaan tekemään itsemurhaa. Niinpä Smilla alkaa jäljittää murhaajaa.

Päähenkilö Smilla on erikoislaatuinen hahmo. Hän on älykäs ja uhkarohkea ja hän osaa päätellä ja yhdistää asioita. Hän ei turvaudu helpoimpaan vaihtoehtoon ja hyväksy Esajaksen kuolemaa, vaan uhkaa monesti, terveyttään, vapauttaan ja henkeäänkin tutkiessaan tapausta. Smilla onkin niin mukava hahmo siksi, että hän on niin ennalta-arvaamaton. Hän tulee ovista läpi ja kävelee veden päällä. Hänellä on lumen taju.

Lumen tajusta huomaa, että on olemassa kirjallisuutta ennen ja jälkeen ilmastonmuutoksen. Kirja on kirjoitettu vuonna 1992, ja siinä kuvaillaan monesti jäätikköjen ikiroutaa mikä kuitenkin sulaa nykyään.

Teoksessa positiivista: Lumen taju on erittäin moniulotteinen kirja. Siinä pohditaan murhan selvittämisen lisäksi grönlantilaisten asemaa Tanskassa, huumeiden salakuljetusta, ihmisten oikeutta luonnonvaroihin ja ihmiskokeita. Lisäksi Hoegin kirjassa käyttämä kieli on erinomaista.

Teoksessa negatiivista: Sivuhenkilöitä on paljon ja he jäävät hiukan pinnallisiksi. Kirjaa lukiessa pitää koko ajan miettiä, että kuka oli kuka ja kuka tekikään mitä. Toinen huono puoli on se, että Lumen taju pitää otteessaan loppuun asti; lukija odottaa henkeä pidätellen loppuratkaisua, joka jää melko avoimeksi.

Seuraavaksi ote kirjasta. Mielestäni tämä kuvaa hyvin Smillan ajatuksia ja Hoegin taitojana kirjoittajana.

..."Muistan hänen huolehtivuutensa, hänen änkytyksensä, hänen syleilynsä, tunteen hänen persoonallisuutensa jyhkeästä ytimestä. Kun kuvat alkavat hehkua liian voimakasta kaipausta, keskeytän ne. Tai ainakin yritän. 
     Se ei ole rakastumista. Näen liian selkeästi rakastuakseni. Rakastuminen on eräänlainen mielensairaus.Läheistä sukua vihalle, kylmyydelle, kaunalle, humalatilalle, itsemurhalle.
      Joskus- erittäin harvoin, mutta joskus silti- jokin palauttaa minun mieleeni elämäni rakastumiset. Kuten nyt.
       Edessäni päällystömessin pöydän takana istuu mies, jota he kutsuvat Torkiksi. Jos olisin kohdannut näin kymmenen vuotta sitten, minä olisin ehkä rakastunut häneen.
       On ihmisiä, joiden säteily liukuu läpi suojauksemme, läpi kaikkien meidän välttämättömien ennakkoluulojemme ja estojemme, suoraan sisuksiin. Se on pari minuuttia sitten kietonut lukinverkkonsa minun sydämeni ympärille ja nyt verkko kiristyy. Tunne sulautuu yltyvään kuumeeseen, joka on elimistön vastaus kärsimäänsä ylikuormitukseen. Yhdessä ne synnyttävät vihlovan päänsäryn.
        Kymmenen vuotta sitten päänsärky olisi voinut muuttua vakavaksi toiveeksi painaa suu hänen huulilleen ja nähdä hänen menettävän itsehillintänsä.
       Nyt pystyn tarkkailemaan, mitä itsessäni tapahtuu, täynnä harrasta kunnioitusta itse ilmiötä kohtaan, mutta tiedostaen että se on pelkkä hetkellinen, vaarallinen harha."...


kuva: http://kirjoihinkadonnut.blogspot.fi/2012/02/peter-heg-lumen-taju.html