Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäkerta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäkerta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Obama: Minun tarinani

Minun tarinaniOdotin Michelle Obaman elämäkertaa kirjaston jonossa pari kuukautta, ja sain sen nyt luettavakseni pikalainana. Rakastuin tähän kirjaan! Se henkii ihanasti vilpittömyyttä ja toivoa. Obamat tuntuvat parhailta mahdollisilta johtajilta, jota toivoa saattaa

Toisaalta Minun tarinani kuulostaa kuitenkin suomalaiseen korvaan vähän vieraalta: esimerkiksi suku ja asuinalue muodostavat tiiviin ja lämpimän yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kokoontuvat yhteen. Huippuyliopistoihin on mahdollista päästä, kun vain yrittää tarpeeksi. Sain nyt samoihin aikoihin Minun tarinani kanssa luettua suomalaisen naisen omaelämäkerran: Maria Veitolan Veitolan. Veitolassa tunnistin ilmapiirin suomalaiseksi ja Minun tarinani alkoi tuntua ennemminkin kauniilta sadulta kuin arkitodellisuudelta.

Toivon mahdollisimman monen amerikkalaisen lukevan tämän teoksen, koska Obama nostaa tässä esiin äärimmäisen tärkeitä huomioita koko kansakuntaan liittyen seurattuaan tapahtumia aitiopaikalta.

Amerikkalaisten mielessä oli etualalla terrorismin uhka, joten monilta jäi huomaamatta maatamme repivä rasismi ja heimokuntaisuus.

Lontoossa olin kyyneliin asti liikuttuneena astunut alas lavalta puhuttuani Elizabeth Garrett Andersonin koulun tytöille ja kuullut, että muuan tapahtumaa seurannut toimittaja oli ensimmäiseksi kysynyt alaiseltani: Kenen suunnittelema hänen mekkonsa on?

Kuvahaun tulos haulle michelle obama white house gardenInspiroiduin Michellen peräänantamattomasta halusta tehdä hyvää ja luovuudesta keksiä keinoja siihen: hän istututti Valkoisen Talon pihalle kasvimaan ja rupesi viljelemään vihanneksia koululuokkien kanssa tutustuttaakseen lapsia prosessoimattomaan ruokaan. Kuinka monta nykyistä johtajaa tai heidän puolisoaan näkee möyrimässä sormet mullassa lasten lihavuuden vähentämiseksi? Lisäksi hän nosti esiin muun muassa sotaveteraanien elinoloja ja loi kampanjan Reach Higher kannustaakseen nuoria opiskelemaan ja parantamaan siten tulevaisuuttaan.

Kirjan mukaan Michelle Obaman ideologia pääsi käyttöön myös heidän omassa perhe-elämässään:

Minulle tässä aikataulussa oli paljon enemmän järkeä kuin siinä, että lykkäisin illallista tai panisin tytöt odottamaan iltahaleja, vaikka heitä nukuttaisi. Pohjalla oli toiveeni, että heistä kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.


Tiesin kyllä, millaista roolia minun odotettiin esittävän, viimeisen päälle puunattua nukkevaimoa, jolla oli teräshymy kasvoilla ja joka katsoi kirkkain silmin miestään kuin kuuntelisi herkeämättä tämän joka ikistä sanaa, mutta minusta ei ollut siihen eikä tulisi koskaan olemaankaan. Olin valmis tukemaan miestäni, mutta en esittämään robottia. Teeskentely ei hyödyttäisi ketään.

Teoksessa Obama nimeää niin monta kunnioittamaansa ja arvostamaansa tahoa, että on vaikeaa pysyä perässä. Tämä osoittaakin pariskunnan omasta mielestäni täydellisen johtajuuden: pitää tuntea kansansa ja historiansa, jotta tietää mitä ja ketä johtaa.


Barack oli usein sanonut pyrkineensä nousemaan Valkoisen talon portaita, koska Little Rock Nine oli rohjennut nousta Central High Schoolin portaita. Kaikista jatkumoista, joihin me kuuluimme, tämä oli kenties tärkein.

Kuvahaun tulos haulle michelle obama reach higher quote

Vaikutuin myös siitä, miten Obama puhui rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä suoraan niitä koskeville ihmisille:

"Totta puhuen, aloitin, minä tiedän, miten rankkaa teillä on, mutta kukaan ei tule pian pelastamaan teitä. Suurin osa Washingtonin päättäjistä ei edes yritä. Monet eivät edes tiedä, että te olette olemassa." Kerroin oppilaille, että edistys on hidasta, että heillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa muutosta. Monet amerikkalaiset eivät halua veronkorotuksia, eikä kongressi pääse yksimielisyyteen edes budjetista saati nouse kahden puolueen kinastelun yläpuolelle, joten luvassa ei ollut miljardien dollarien lisärahoitusta kouluille tai taianomaista käännettä parempaan päin heidän yhteisölleen. Jopa Newtownin tragedian jälkeen kongrssi näytti päättäneen estää kaikki toimenpiteet, joilla voitaisiin estää aseiden päätyminen vääriin käsiin; lainsäätäjiä kiinnosti enemmän kerätä vaalirahoitusta Kansalliselta kivääriyhdistykseltä kuin suojella lapsia. Totesin, että politiikka oli yhtä sotkua. Siltä osin minulla ei ollut mitään toiveikasta tai kannustavaa sanottavaa. Jatkoin kuitenkin pitämällä toisenlaisen mainospuheen, joka perustui täysin minuun South Siden kasvattina. Käyttäkää koulua hyväksenne, minä neuvoin.


Hän myös ainakin tuntui vilpittömältä omista vajavaisuuksistaan, kuten seuraava katkelma Afrikan-matkasta osoittaa. Tosin jäin kuitenkin miettimään, että lukijalle annettu kuva on melko yksipuolinen muiden ihmisten kommenttien puuttuessa. Tällöinhän kirjailija voi sanoa oikeastaan mitä tahansa ja maalata itsestään niin virheettömän kuvan kuin haluaa.


En ollut suinkaan odottanut, että olisin heti kuin kala vedessä, mutta taisin naiivisti luulla, että tuntisin perille päästyäni jotain syvällistä yhteyttä maanosaan, jota olin pienestä pitäen oppinut ajattelemaan myyttisenä isänmaanani, ihan kuin saisin siellä kokea jonkinlaisen täyttymyksen. Mutta Afrikka ei tietenkään ollut meille mitään velkaa. On ihmeellistä tuntea afroamerikkalaisena itsensä erilaiseksi Afrikassa. Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Turunen: Mulkerot - patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Mulkerot on tietokirja merkkihenkilöistä joille on omistettu patsaita, mutta joiden kuvaa on kiillotettu ja romantisoitu. Monet henkilöt muistetaan kotimaissaan sankareina mutta naapurimaissa julmina ja häikäilemättöminä valloittajina. Teos kyseenalaistaa monien sankarihahmojen, kuten Martin Lutherin ja Che Guevaran ihailun, ja muistuttaa muun muassa Maon julmuuksien mittasuhteista.

Tässä kirjassa tuli esiin moniakin piirteitä jotka haluan ottaa esiin. Huomasin aivan käsittämättömiä kauheuksia, ja mikä pahinta, tuntuu ettei niistä olla opittu mitään eikä näistä ihmisistä puhuta ollenkaan.

Ensimmäinen huomio jonka haluaisin nostaa esiin, on naisten asema. Diktaattorit ovat pitäneet haaremeja, raiskanneet sotamatkoillaan ja itsepäisesti naineet (usein itseään huomattavasti nuoremman) naisen kyselemättä paljon tämän mielipidettä.

Joitakin miehiä palautettiinkin myöhemmin, mutta kaapatut naiset katosivat iäksi.

Miten niin katosivat? Minne? Mietitäänpä, että iso ihmisryhmä on ryöstetty, eikä heistä kuulla enää koskaan. Miten paljon heidän perheenjäsenensä ovat mahtaneet kaivata heitä? Minkälaista epätietoisuutta on täytynyt sietää vuodesta toiseen, ja lopulta luopua toivosta näiden löytymisestä saati terveyden ja kohtalon tietämisestä.

Maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lähettiläs kertoi, että 60 000 nuorta naista oli hypännyt kaupunginmuureilta kuolemaan välttääkseen joutumasta mongolien käsiin. 

Tämä tapahtui Tsingis-kaanin valloittaessa Zhongdun kaupungin. Ensinnäkin maaperäosa: veri virtaa ja ruumiit kasaantuvat, ja sama toistuu. Miten me ihmiset olemme selvinneet tähän asti tappamatta toisiamme sukupuuttoon?

Toisekseen itsemurhaosio. Määrä vastaa suunnilleen esimerkiksi Rovaniemen kaupungin asukaslukua. Mietitäänpä, että Suomeen hyökättäisiin, ja joka ikinen rovaniemeläinen valitsisi mieluummin kuoleman kuin raiskatuksi tulemisen, pahoinpitelyn, orjuuttamisen ja tappamisen. 60 000 ihmistä vastaa reippaasti yhden vuoden aikana syntyvien suomalaisten lasten määrää. Ja tähän lukuun lisätään vielä ne naiset, jotka eivät hypänneet. Lapset, miehet, vanhukset. Kaikki tapettiin, ja sama toistui kaupungista toiseen. Ja silti me Suomessa laulamme iloisesti Frederikin tahtiin Tsingis-kaanista, "kaikkien naapurikansojen alistajasta".

Toinen, erilainen näkökulma naisten osuuteen oli 700-luvun lopulla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan alueella hallinneen Harun Al-Rasidin äiti.

Harunin äiti, entinen orja Jemenistä, oli vahvatahtoinen persoona, joka vaikutti paljon siihen, miten kalifaatin asioita hoidettiin. 

Nainen on varmasti yhtä kykenevä antamaan tappokäskyjä kuin mieskin ja ne ovat aivan yhtä väärin, mutta harvemmin kuulee naisen olleen jotakin muuta kuin yksi diktaattorin vaimoista tai tanssijoista, saatika sitten kulissien takana vaikuttamassa. Tästä haluaisin tietää lisää!


Toinen huomio: lapset. Lähes kaikkien diktaattorien kohdalla toistui, ettei lapsia säästetty. Timur Lenk kokosi yhteen yhden kaupungin kaikki alle kouluikäiset lapset, ja käski sotilaidensa ratsastaa näiden yli. Sotilaiden kieltäytyessä Lenk ratsasti itse ensimmäisenä noiden yli seitsemän tuhannen lapsen päältä. Minkälainen eläin tappaa omat jälkeläisensä? Lisäksi oli vielä lasten sieppaaminen orjiksi, esimerkiksi tämä tapaus Mehmet II aikaan:

Kahdeksanvuotiaat pojat vietiin kastroitavaksi Abou Gerben luostariin. Yksi kymmenestä jäi henkiin, ja tämä kymmenys myytiin osmaneille.

Mietitäänpä: kahdeksanvuotiaita siepataan, ja 90% heistä kuolee. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia myytiin. Näkivätkö he koskaan enää vanhempiaan? Eivät. Saivatko he lämpöä, turvaa ja huolenpitoa? Eivät.

Kolmas huomio on aivan järkyttävä arvostelijoiden ja kriitikoiden suun sulkeminen. Tämä esimerkki on Mao Zedongin ajalta:

Liun lapset joutuivat todistamaan vanhempiensa julkista pahoinpitelyä. Liu ja hänen vaimonsa laitettiin vankilaan, eivätkä he enää koskaan tavanneet. Liu kuoli kidutettuna vankilassa.


Tämä muistuttaa minua Yksin Berliinissä-teoksen päähenkilöistä, Otto ja Anna Quangelista. Teos kertoo heidän pienen ihmisen kamppailustaan Gestapoa vastaan Hitlerin ajan Saksassa. Ja kas kummaa, teos perustuu oikeiden ihmisten Elise ja Otto Hampellin maahanalaiseen työhön ketäs muuta kuin Hitleriä vastaan. Sattumaako? Ei, vaan hirveiden diktaattorien useammin kuin kerran käyttämä kunnioitukseton rääkkäys.

Entä minkälainen tilanne on nykyään?


Kirjailija Turunen oli hyvin huolissaan nykyisestä valloittajien romantisoimisesta, hän nostaa esimerkiksi esiin Che Guevaran: hän teloitti Kuuban vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa ihmisiä, mutta esimerkiksi Robert Redfordin tuottamassa elokuvassa Moottoripyöräpäiväkirja kuvataan lähinnä "lääketieteen opiskelijoiden romanttista haihattelua ja seikkailunjanoa", kuten Turun Sanomien arvostelija Kari Salminen kertoo. Turunen nostaa myös esiin Carlos Santanan: jos  Santana, joka mielellään poseeraa Che Guevara- t-paidassa, olisi asunut Chen Kuubassa, hänet olisi viety pitkätukkapopparina uudelleenkoulutusleirille.

CHE: CHIC KILLER | FactReal

Suomessa Aleksanteri toisen, Venäjän keisarin, patsas on Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa hänet muistetaan vuosien 1863-1864 kapinan kovaotteisena kukistajana. Yhdysvalloissa taas presidentti Donald Trump pitää seitsemättä presidenttiä Andrew Jacksonia inspiraation lähteenään ja tämän muotokuvaa esillä. Eihän siinä mitään, mutta Jackson oli syyllinen Kyynelten tie-nimiseen seminoli-intiaanien pakkosiirtoon. Ja entäs Tsingis-kaani? Hänelle pystytettiin patsas Mongoliaan tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2008. Sama mies, jonka jäljilta maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lisäksi Turunen kertoo, että intialainen nettikirjoitus puolustelee Mysoren johtajaa ja diktaattoria  Tipu Sultania: päitä nyt katkoivat muutkin hallitsijat kaikkialla maailmassa. Tipu ei siis ollut niin paha kuin jotkut väittävät, ja samanlaisia puolustuskirjoituksia on julkaistu kaikista muistakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Turunen kirjoittaa näin:

"Se, mikä näissä suhteellisuutta ja ymmärrystä anovissa kirjoituksissa kauhistuttaa, on täydellinen myötätunnon puute siviiliuhreja kohtaan. Ikään kuin Tipu Sultanin ja muiden mulkeroiden uhrien kärsimykset laimentuisivat anteeksiannon armollisee historiaan ajan kuluessa. Uhri tunsi 2000 tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa."


Tämän saman asian olen itsekin huomannut siinä, että vankilan kuolemaantuomittujen viimeisistä aterioista on tehty valokuvanäyttelyitä, kuten Henry Hargreavesin No seconds. Nämä herättävät myötätuntoa vankeja kohtaan ja inhimilistävät, tuovat lähemmäs katsojaa. Kuoleman läheisyys herättää myötätuntoa. Mutta entäs uhrit? Mitä he söivät viimeiseksi ateriakseen? Emme saa tietää, koska kukaan ei ollut dokumentoimassa kun he söivät viimeiseki jääneen ateriansa ja kuolivat jonkun sekopään takia.

Kuvahaun tulos haulle tsingis khan statue
Tsingis-kaanin patsas Mongoliassa


Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjassa kerrotaan näin:

"Tammikuussa 2018 kahdeksassa kaupungissa marssittiin ja vaadittiin kolonialismin ajan symbolien poistamista Belgian julkisilta paikoilta. ( tätä oli edeltänyt myös patsaan maalaaminen verenpunaiseksi). Vuosina 1880-1920 kuningas Leopoldin liiketoimien ja "sivistystehtävän" seurauksena kuoli ainakin 10 miljoonaa kongolaista, puolet koko 1800-luvun lopun Kongon väestöstä."


Kuvahaun tulos haulle theophile giraud leopold statue 2008

Lopuksi Turunen koskettavasti omistaa teoksen

"kaikille niille sadoille miljoonille tavallisille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään kunnianhimoisten ja vain omaan asiaansa uskovien "sankarijohtajien" tekojen seurauksista."

lauantai 18. elokuuta 2018

Karnazes: Ultramaratoonari - kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun

Kuvahaun tulos haulle ultramaratoonariDean Karnazes eli tavallista nuoren, menestyvän amerikkalaisen liikemiehen elämää, kunnes hän teki täyskäännöksen. Hänen elämänsä koostui kymmenien vastaajaviestien kuuntelusta ja kalliista lounastapaamisista, ja toisaalta coctail-tilaisuuksista ja hotellien lämmitetyistä pyyhkeistä. Karnazes oli palaamassa kotiin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan, kun ei kotiportailta kävellytkään sisään, vaan veti nurmikonleikkuulenkkarit jalkaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi sinä yönä 50 kilometriä silkkisukissa, aluspaidassa ja pitkälahkeisissa alushousuissa.


Työ ei tuonutkaan elämään sitä täyttymystä, jota olin odottanut. Minulla oli maisterin tutkinto ja tienasin vuodessa kuusinumeroisen summan, mutta tunsin elämässäni tyhjyyden, jota ura ei voinut täyttää.- - Etenin nopeasti, siitä saatoin olla varma, mutta eteninkö oikeaan suuntaan?- - Huomenna en istuisi työpaikan kahvihuoneessa valittaen, kuten yleensä, kuinka en ehtinyt töiden tekemiseltä elää ja kuinka ei jäänyt aikaa tehdä mitään muuta.


Karnazista tuli ultramaratoonari, mies joka on juossut kaikkea maan ja taivaan väliltä 160 kilometrin ultrajuoksusta joukkueille tarkoitettuun 320 kilometrin juoksuun. Hän on juossut etelänavalla ja aavikolla, ja hän pitää hallussaan maailmanennätystä pisimmästä juostusta matkasta pysähtymättä: hän juoksi vuonna 2005 350 mailia, eli noin 563 kilometriä pysähtymättä syömään tai nukkumaan. Aikamoinen kone, eikö? Silti hän ainakin omaelämäkertansa mukaan on onnistunut yhdistämään juoksemisen, työn ja perhe-elämän. Lisäksi hän ei ole menettänyt huumorintajuaan raastavien lenkkien myötä, sitä todistivat monet kohdat kirjassa:

Enimmäkseen talot olivat pimeinä, mikä olikin varmasti hyvä asia. Voin vain kuvitella  miltä tuntuu katsoa ikkunasta ulos neljältä aamuyöllä ja nähdä kuinka ohi juoksee mies kalsarisillaan ja vääntelehtii tuskissaan joka askeleella. "Avohoitopotilas", ajattelisin varmasti.


Suomentaja Lauri Niskanen on tehnyt loistavaa työtä, Karnazesin asenne oli kääntynyt upeiksi ilmauksiksi aina suppliikkimiehistä edellä mainittuun kalsarisillaan juoksuun. Kiitos Lauri!

Kirja oli innostavaa luettavaa, mutta petyin hiukan alussa. Selvisi, ettei Karnazes ollutkaan tavallinen pulliainen joka lähti juoksemaan, vaan että hänellä oli taustaa juoksemisesta maastossa ja koulun yleisurheilujuokkueessa. Tämä vähän himmensi juoksuun koukkuun jäämisen loistetta, sillä löytäessäni kirjan olin saanut käsityksen hänen innostuneen juoksusta täysin tyhjästä. Mutta mitäpä tuosta.


Siinä vastauksenne: juoksen saadakseni selvää, kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen, koska se on minun tapani antaa maailmalle jotakin takaisin.- - Juoksen sisareni muiston kunniaksi ja yhdistääkseni perheeni. Juoksen, koska se pitää minut nöyränä. 

Dean Karnazesilla on omat nettisivut, ja ne löydät täältä: http://www.ultramarathonman.com/web/


Jos Ultramaratoonarin haluaisi sijoittaa helmet-lukuhaasteeseen, se menisi esimerkiksi kohtiin
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (Karnazes aloittaa juoksun uudestaan 1992)
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (San Fransisco)
38. Kirjassa on kulkuneuvo (jalat)

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Knight: Shoe dog - Niken perustajan muistelmat

Shoe Dog
Phil Knight
Shoe dog -
Niken perustajan muistelmat
suom. Simo Liikanen
Gummerus
Shoe dog - Niken perustajan muistelmat on Niken perustajan, Phil Knightin teos maailman suurimman urheilukenkä- ja -vaatebrändin luomisesta. Hän käy läpi hyvinkin yksityiskohtaisesti kaiken yrityksen perustamisesta aina ensimmäisen hullun ideansa saamisesta ensimmäisen lainan lainaamiseen, ensimmäiseen Japaninmatkaan kenkätehtaalle ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaamiseen.

On aivan hullua, miten Knight loi Niken tyhjästä. Kirjassa kerrotaan miten firman ydintiimillä oli vaikeuksia keksiä omalle kenkämerkilleen nimeä, ja miten swoosh syntyi. Miten Knight heitettiin ulos pankeista ja miten hän valtasi Kiinan markkinat. Miten hän alkoi jakaa ensimmäisille juoksijoille kenkiä ja miten Tiger Woodsista tuli yksi Niken urheilijoista.

Teoksesta todella oppii sen, ettei koskaan saa luovuttaa. Knightilla oli tuhat ja yksi paikkaa lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa hulutuksensa, mutta hän jatkoi aina sitkeästi eteenpän. Huolimatta Yhdysvaltain tullin 25 miljoonan dollarin laskusta, räjähtävistä kengistä, vehkeilevistä liikekumppaneista ja oikeustaisteluista hän jatkoi eteenpäin. Rahat revittiin aina jostain, työtä tehtiin ensin toisen työn ohessa tunteja laskematta. Usko omaan visioon kantoi maailman suurimmaksi. Ja Knight kuvaa ettei firma silti koskaan sen aikana myynyt sieluaan. Se jos mikä on arvostettavaa.

Rakastan huumoria jolla Knight kuvaa ihmisiä ja tapahtumia:

"Mikään ei ilahduttanut häntä enempää kuin patongin hävittäminen  ja pullollinen votkaa, paitsi jos siinä sivussa saattoi tarkistaa tilejä."

Kuvahaun tulos haulle swoosh
swoosh
Tässä Knight kertoo ensimmäisen kenkämyymälän perustamisesta:

"Juoksijoiden johtava kultinjohtaja Johnson oli lopultakin saanut temppelinsä. Jumalanpalvelus toimitettiin ma-la klo 9-18."

"Miehen maineen tuntien odotin jonkinlaista jumalallista olentoa ja viittätoista käsivartta, joista jokainen heiluttasi leisteistä tehtyä taikasauvaa."

"Koetimme lyödä Goljatin, ja vaikka Strasser oli kahden Goljatin kokoinen, sisimmältään hän oli perin pohjin Daavid."

Suomennoksen on tehnyt Simo Liikanen, ja hänelle on kyllä nostettava hattua mahtavasta työstä. Hän löysi moneen kohtaan niin osuvan sanan, ettei asiaa olisi voinut sen paremmin ilmaista.

"Tehtaan väki vakuutti minulle, että he kykenisivät tuuttaamaan näytteet ja toimittamaan ne muutamassa päivässä."

"Me olimme sellaista porukkaa, joka ei yksinkertaisesti kestänyt korporaatiolässytystä."

Matkalla esiintyneitä ongelmia käsitellään rehellisesti: onko aviomies ja isä tarpeeksi kotona perheelleen, korjaako burnout? Pystyykö nukkumaan, valuuko elämäntyö käsistä? Itse mietin näyttikö Knight tarpeeksi kunnioitusta työkavereilleen; hän kuvaa useasti esimerkiksi jättääneensä vastaamatta tärkeän työntekijänsä kirjeisiin ja jättämään kannustamatta tätä vaikka tämä työntekijä sitä nimenomaan pyysi. Ihmiset Knightin ympärillä kuitenkin pysyivät uskollisesti hänen  rinnallaan eivätkä jättäneet uppoavaa laivaa, joten mielestäni he olisivat ansaitseet kunnioituksen näyttämistä. Tämä ei ole kuitenkaan minun asiani arvioida, ja on hienoa ettei Knight valehtele käytöksestään.

Helmet-lukuhaasteessa Shoe dog menee kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, sillä Knight käy siinä usein juoksemassa, ja kirja kertoo siitä kuinka luotiin yksi maailman suurimmista urheilubrändeistä.

Kuvahaun tulos haulle nike athletes
Tiger Woods, Niken urheilija

torstai 11. toukokuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen
Astrid Lindgren:
Tämä päivä, yksi elämä
suom. Kari Koski
Hei taas kaikki! Tällä kertaa olen lukenyt Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Tove Janssonin elämäkerran ja Pekka Vasalan omaelämäkerran, joten tämä oli mukavaa vaihtelua muuten niin proosapainoitteiseen lukemiseeni. Muita ihmisiä, joiden elämäkerrat haluaisin lukea ovat esimerkiksi Usain Bolt, Barack Obama, Hillary Clinton, Steve Jobs, Walt Disney ja Zlatan Ibrahimovic.

Idean lukea Astrid Lindgrenin elämäkerran sain yliopiston ruotsinkurssilta. Eräs esitelmä käsitteli häntä, ja tajusin lukeneeni lapsena paljonkin hänen kirjojaan, kuten Pepin ja Eemelin, mutta myös Lotan ja Melukylän lapset. Sen takia päätin haluavani selvittää hänestä kaiken muunkin.

Astrid Lindgren on varmasti joka ikisen pohjoismaalaisen ihmisen tuntema ja rakastama lastenkirjailija. Mutta miten Peppi Pitkätossu ja Vaahteranmäen Eemeli syntyivät?

Astrid Lindgren, omaa sukuaan Ericsson, tuli raskaaksi vain 18-vuotiaana esimiehelleen, naimisissa olleelle miehelle. Aviottomasta lapsesta olisi syntynyt skandaali 20-luvun ruotsalaisessa pikkukylässä, joten nuori Astrid lähti Tukholmaan ja lopulta Tanskaan synnyttämään. Hän ei pystynyt heti huolehtimaan lapsestaan, joten Lars-poika vietti ensimmäiset kolme elinvuottansa sijaisvanhempien luona ja hetken Astridin vanhemmilla ennen kuin äiti ja poika pystyivät lopulta asumaan yhdessä.

Opin valtavasti Astrid Lindgrenistä, ja minut yllätti esimerkiksi hänen myöhemmän ikänsä poliittinen aktiivisuus. Hän touhusi koko ajan jotain, kirjoitti kirjoja kirjojen perään, esiintyi, osallistui ja vaikutti. Kirjassa kuitenkin kerrotaan hänen kärsineen yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta; tämä tuli minulle yllätyksenä. Avioliiton ongelmista ja poikansa ikävästä huolimatta hän aina selvisi lopulta kaikesta ja pystyi olemaan todella tuottelias ja aktiivinen. Hän teki kustannustoimittajan töitä, vastasi ihailijoidensa lähettämiin kirjeisiin, kirjoitti päiväkirjaa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa perheensä ja ystäviensä kanssa.

"Kun Astrid Lindgren oli vuonna 1977 Motalassa juhlistamassa radioaseman syntymäpäivää, hän kapusi valokuvaajien suureksi riemuksi houkuttelevaan radiomastoon. Ja 70-vuotiaana hän valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä leikkisän ja julkisuustemput hallitsevan Elsa Oleniuksen kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun."

Suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, Lindgren on todellinen voimanainen ja mahtava esikuva!

Helmet-lukuhaasteessa Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä menee luonnollisesti kohtaan 36. Elämäkerta.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Kuvahaun tulos haulle the tale of love and darknessTeos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista
koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."



Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Jalowicz Simon: Sitten juoksin pakoon

Sitten juoksin pakoon

Sitten juoksin pakoon on selviytymistarina juutalaistyttö Marie Jalowicz Simonista Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Hän oli vain 20-vuotias kesäkuussa 1942 kun Gestapo tuli aamukuudelta hakemaan häntä pidätettäväksi. Nokkeluudellaan hän onnistui huijaamaan itsensä kadulle poliisien ohi ja siitä alkoi vuosien karkumatka, maan alle piiloutuminen. Marie Jalowicz kiersi vuosia tuntemattomien ihmisten nurkista toisiin parin viikon välein, kärsien nälästä ja hyväksikäytöstä. Kaikki tämä tapahtui Berliinissä, natsien pääkaupungissa. Marie lähti kerran Bulgariaan pakoon, mutta kuten voi kuvitella, rajavalvonta oli valtioiden välillä todella tiukkaa muutenkin kymmeniä vuosia sitten, saatika sodan takia kun valvottiin etteivät juutalaiset karkaisi. Hänen piti palata sieltä takaisin. Jalowicz osoitti käsittämätöntä älykkyyttä ja toivon ylläpitämistä sinnitellessään koettelemuksesta toiseen.


Lasken Sitten juoksen pakoon-teoksen kolmanneksi sotaa käsitteleväksi kirjaksi jonka olen lukenut. Toki olen lukenut esimerkiksi kirjat KätilöNeljäntienristeys ja Kaikki se valo jota emme näe, mutta "oikeiksi" sodankuvauksiksi lasken lukemani Anne Frankin päiväkirjan, Yksin Berliinissä ja nyt Sitten juoksin pakoon, koska ne kaikki ovat tositarinoita. Anne Frankin tarina on kaikille tuttu, juutalaistyttö piileskelee perheensä kanssa, samoin Sitten juoksin pakoon on elämäkerta piileskelevästä juutalaistytöstä. Yksin Berliinissä taas kertoo samasta aiheesta toiselta puolelta, nimittäin Otto ja Elise Hampelista. He eivät olleet juutalaisia vaan tavallisia saksalaisia, jotka taistelivat omalla tasollaan Hitlerin hallintoa vastaan kirjoittamalla natsismia vastustavia kortteja, joita he jättivät rappukäytäviin ihmisten löydettäviksi, eräänlaista vastapropagandaa siis. Lopulta Gestapo sai heistä vihiä ja tuli heidän peräänsä. Olen myös nähnyt Das Leben der Anderen-elokuvan, joka voitti vuonna 2007 parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Tämä elokuva kertoo Stasin harjoittamasta vakoilusta Itä-Saksassa.


Minulle nämä tositarinat toisen maailmansodan Berliinistä ovat todella vaikuttavaa luettavaa, kirjaimellisesti. Olen käynyt kahdesti Berliinissä ja nähnyt historian jäljet joka puolella kaupunkia ja vieraillut kahdesti entisessä keskitysleirissä Sachsenhausenissa. Siksi kun lukee näitä kirjoja (Sitten juoksin pakoon ja Yksin Berliinissä) ei voi olla ymmärtämättä että nuo tapahtumat ovat tapahtuneet ihan oikeasti, nuo ihmiset ovat eläneet ihan oikeasti paikassa jossa olen käynyt. Pelko, vaino ja epäoikeudenmukaisuus ovat tapahtuneet ihan oikeasti. Ihmiset ovat ihan oikeasti olleet toisilleen niin julmia. Ja mikä on pahinta? Se, ettei aika tunnu muuttaneen mitään. Esimerkiksi Suomessa suhtaudutaan edelleen tummaihoisiin, ulkomaalaisiin ja vaikkapa muslimeihin epäluuloisesti. Ei nähdä yksilöitä etnisyyden takana, ei nähdä, että tuolla toisella on ihan samalla tavalla unelmia ja pelkoja, toiveita ja kipeitä kohtia kuin minullakin. Toivon todella että kehitys veisi meitä parempaan suuntaan.


Fluchttunnel, "pakotunneli"
Berliinin muurin ali
Marie Jalowicz jäi eloon, ja sodan jälkeen hän avioitui entisen luokkatoverinsa Heinrich Simonin kanssa. Marie väitteli filologian tohtoriksi ja hänestä tuli pidetty antiikin kirjallisuuden ja kulttuurin professori Humboldt-yliopistossa. Pari sai kaksi lasta; Bettinan ja Hermannin.

Helmet-lukuhaasteessa Sitten juoksin pakoon menee kohtaan 14. Historiaa käsittelevä tietokirja, koska aiheena tosiaan on toinen maailmansota ja vaikka teksti onkin proosamuotoista, tapahtumat on varmistettu todella tapahtuneiksi ja kyseessä on elämäkerta.

"Pikku hetki vain", Kurt sanoi minun kerrottuani tästä välikohtauksesta. Hän ryntäsi äitinsä luo ja tuli silmät loistaen takaisin muutamassa minuutissa ja ojensi minulle äitinsä pistekortin. "Sanoin äidille, että haluan antaa molemmille arvon naisille lahjaksi sukat. Ja että Trudchen halkeaisi raivosta, jos vain saisi tietää." Hän avasi lompakkonsa ja antoi minulle pistekortin lisäksi myös rahat sukkien ostamiseen. Olin todella liikuttunut. Ja roiva Blase iloitsi kaikesta, mikä jäi puuttumaan hänen miniältään.

torstai 25. helmikuuta 2016

Yousafzai & Lamb: Minä olen Malala

Minulla on uusi idoli. Nimittäin pakistanilaistyttö Malala Yousafzai. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnnon vuonna 2014 ja YK:n ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2013. (Samana vuonna sen sain myös suomalainen Liisa Kauppinen kuurojen hyväksi tehdystä elämäntyöstä, vau!)

Malala Yousafzai
& Christina Lamb
Minä olen Malala
Tammi/2014
Salarzai Limited/2013
Suom. Jaana Iso-Markku
Luin siis Malala Yousafzain Christina Lambin kanssa kirjoittaman kirjan Malalan tarinasta. Näin kirjan kirjakaupassa, ja ajattelin sivistää itseäni parin vuoden takaisesa Nobelvoittajasta ja lukea kirjan. Teos löytyi lähikirjastosta, ja luin sen vain parissa päivässä!

Malalan tarina on uskomaton. Hän asuu Pakistanissa, käy koulua ja kampanjoi isänsä Ziauddin Yousafzain kanssa tyttöjen oikeudesta käydä koulua. Terrosistijärjestö Taliban on vallannut alaa Pakistanissa, ja se yrittää estää tyttöjen koulunkäyntiä ja muuta itsenäistä elämää muslimien pyhään kirjaan Koraaniin vedoten ja jopa kouluja räjäyttäen. Malala ei suostu jäämään pois koulusta, ja vaarasta huolimatta hän yrittää isänsä kanssa saada alueen lapsia käymään koulua. Lopulta käykin huonosti: Taleban-taistelija ampuu Malalaa ja kahta muuta tyttöä koulubussissa. Kuin ihmeen kaupalla kukaan heistä ei kuole, ja Malala kiidätetään hoitoon Isoon-Britanniaan vakavien vammojensa takia. Siellä hän asuu nykyään perheensä kanssa, käy koulua ja yrittää vaikuttaa lasten koulunkäyntimahdollisuuksiin ja rauhan edistämiseen.

Kirja itsessään on selkeästi jaoteltujen kappaleidensa ansoista helppolukuinen. Turvallisessa Pohjois-Euroopassa asuneelle elämä on kuitenkin täysin päinvastaista siellä kuin täällä: mangopuut kasvavat, joet tulvivat ja terroristit riehuvat. Köyhyys, korruptio, luonnonilmiöt ja maan sisäinen pakolaisuus ovat Pakistanissa valitettavan yleisiä. Mielenkiintoista oli lukea islamista nuoren tytön silmin: hän näki uskontonsa rauhaa, anteliaisuutta ja viisautta edistävänä uskontona, kun taas Taleban tulkitsee vanhoja kirjoituksia omiin päämääriinsä sopiviksi ja yrittää sillä oikeuttaa julmat tekonsa. Teoksen mukaan Koraanissa kehotetaan kaikkia lapsia opiskelemaan ja tulemaan viisaiksi, mutta terroristit vääristelevät tätä ja käskevät naisten pysyä sisätiloissa.

Kirjassa on eräs suomennoskummallisuus: viimeisillä sivuilla Malala kertoo haluavansa tulla tunnetuksi tyttönä, joka taisteli koulutuksen puolesta, eikä tyttönä, jota Taliban ampui, mutta silti suomenkielisen kirjan kanteen on laitettu "Minä olen Malala- Koulutyttö jonka Taliban yritti vaimentaa". Englanninkielinen alkuteos taas on I am Malala. The girl who stood up for education and was shot by the Taliban. Mietin mitäköhän suomentaja on tässä oikein ajanut takaa...?

Malala on vasta 18-vuotias, mutta kaikista maailman ihmisistä uskoisin hänen todella saavan muutoksen aikaan.

Malalan nettisivut: https://www.malala.org/

Helmet-lukuhaasteessa Malala menee kohtiin
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, koska Malala pakenee Pakistanin sisällä Talebania ja luonnonkatastrofia,
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja,
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, sillä Malala tekee niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin sellaista työtä jota moni mieskään ei tee,
26. Elämäkerta tai muistelmateos,
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja,
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

maanantai 15. syyskuuta 2014

Karjalainen: Tove Jansson-tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen:
Tove Jansson-
Tee työtä ja rakasta
Tammi 2014
Tunnustan. En ole lukenut aiemmin kuin yhden elämäkerran, joten en oikein osaa arvostella niitä. Mutta kuitenkin tällaisena kokemattomanakin elämäkertalukijana voin vakuuttaa, että Tove Jansson- Tee työtä ja rakasta on loistava elämäkerta ja kurkistus Tove  Janssonin elämään.

Teos on erittäin monipuolinen. Siinä kerrotaan koko Janssonin urasta- maalaamisesta, kuvittamisesta, kirjojen ja novellien kirjoittamisesta, muumeista, perheestä ja ystävyyssuhteista. Tätähän kuvaa kirjan nimikin: Tee työtä ja rakasta. Kirjasta saa käsityksen, että Jansson olisi halunnut vain maalata, mutta tottahan jollakin on elätettävä itsensä. Hän esimerkiksi maalasi Auroran lastensairaalaan seinämaalauksen, teki kaksi freskoa Helsingin kaupungintaloon ja teki Garm-lehden kansikuvia kauan. Onkin mielenkiintoista, miten Jansson on löytänyt aikaa kaikelle: kaiken muun lisäksi hän esimerkiksi vastasi lasten lähettämiin kirjeisiin henkilökohtaisesti.

Opin teoksesta paljon, en edes tiennyt, että Jansson maalasi ja kirjoitti niin paljon muumien lisäksi. Hänelle työ oli tärkeä osa elämää- pahinta oli, jos inspiraatio maalaamiseen tai kirjoittamiseen oli kadonnut hetkeksi. Hän teki työtä elämänsä loppuun asti: viimeinen novellikokoelma Viesti, Valitut novellit 1971-1997 ilmestyi Janssonin ollesa 84-vuotias. Ura oli kestänyt 70 vuotta.

Vaikka Tove Jansson tunnetaankin parhaiten muumeista, hän halusi aina tulla muistetuksi taidemaalauksistaan. Teokseen kopioiduista Janssonin kirjestä voi huomata, että hän alkoi kyllästyä muumeihin: hän ei päässyt niistä eroon, vaikka olisi halunnut tehdä aivan muita asioita. Erittäin kuvaava olikin eräs kirjassa esitetty lehtiotsikko: Muumimamma haluaa olla pääasiassa taidemaalari. 

Eräs mielenkiintoinen asia on Janssonin ajatusten autenttinen esittäminen teoksessa. Lähteinä on käytetty paljon Janssonin kirjeitä ja muistiinpanoja, joten niiden aitoudesta voi olla varma. Tuula Karjalainen on myös onnistunut vetämään punaista lankaa halki Toven elämän ja tapahtumien. Hän summaa, mitä ilmiöitä milloinkin oli ja miksi Tove Jansson tunsi miten tunsi. Janssonin suhteista hänen rakkaisiinsa on kerrottu mielestäni hyvin: paljon, selittävästi ja hienotunteisesti. Nyt ymmärrän Tiuhti ja Viuhti, sekä Tuutikki-hahmot.

Teoksessa käsiteltiin paljon Janssonin maalauksia, ja tässä tulee kirjan ainoa huono puoli: kaikista kuvailluista maalauksista ei ollut kuvia. Karjalainen on saattanut kertoa pitkään, miten surrealismi vaikutti siihen ja siihen maalaukseen tänä ja tänä aikakautena, mutta kohta menee hukkaan kun lukija ei näe kuvaa kyseisestä teoksesta. Voihan siinä olla kyse vaikka kuvan käyttöoikeuksista, en tiedä- mutta turhauttavaa se oli.

Suosittelen kyllä teosta kaikille luettavaksi, Tove Janssonilla on ollut suurempi merkitys kuin osasin kuvitellakaan. Tänä vuonna, kun on kulunut sata vuotta Janssonin syntymästä, on hyvä kunnioittaa häntä tutustumalla hänen elämäänsä.

..."Toven elämässä tärkeintä oli ollut luova työ. Hän loi, maalasi, piiris ja kirjoitti usean ihmisen täyden uran verran. Hänen luovuutensa ja taiteensa alueet olivat olleet valtavan laajat aina maalauksista, saduista, novellikokoelmista, romaaneista, näytelmien käsikirjoituksista, runoista, lauluista, lavasteista, monumentaalimaalauksista, kuvituksista ja maalauksista poliittisiin piiroksiin ja karikatyyreihin."...

Hyvää syksyä kaikille! :) 


kuvat: http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513169633
http://www.tntnphotos.com/2014/07/autumn/