keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Tyler: Äkäpussi

Luin viime syksynä William Shakespearen suositun näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään (linkistä pääset tähän kirjoitukseeni), ja silloin googlatessani näytelmän kustantajan sivua, hakutuloksista pomppasi esiin Anne Tylerin Äkäpussi. Syksystä asti olen pitänyt teoksen mielessäni, koska kuullessani siitä se kuulosti hauskalta. Nyt sitten lainasin Äkäpussin kirjastosta! Tästä pääset kustantajan sivulle.

Äkäpussi on 29-vuotias nainen nimeltään Kate Battista, joka on ollut jumissa huoltosuhteissaan söpöön pikkusiskoonsa ja hajamieliseen isäänsä. Perheessään Kate hoitaa tavallaan äidin virkaa. 
Kate työskentelee avustajana esikoulussa ja järkyttää siellä alituiseen vanhemoien ja johtajan mielenrauhaa kaunistelemattomilla mielipiteilllään.
Kertomuksen alussa Katen professori-isä yrittää saada tyttärensä naimaan ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa, jottei tämän tarvitsisi poistua maasta viisumin vanhentumisen vuoksi. (takakansi)

Äkäpussin alkua oli todella vaikeaa lukea, koska hahmot tuntuivat todella yksiulotteisilta ja epäaidoilta. Heistä annettiin vain yhdet ominaisuudet kuvaamaan heitä, joten on todella vaikeaa nähdä hahmoja edessään oikeina ihmisinä. Tämä hahmojen ja tapahtumien yksiulottteisuus jatkuu oikeastaan koko kirjan ajan, mutta siitä pääsee yli kun ei edes yritä lukea kirjaa vakavissaan ja sitoutuvasti, vaan asennoituu siihen kevyenä hömppänä jota pitää lukea vähän kieli poskella. Kun tapahtumia seuraa valmiiksi toilailuihin asennoituen, kirja voi olla ihan viihdyttävä.

Sanat aiheuttivat Katelle aavemaisen irrallisen olon. Hän ei ollut pelkästään kadottanut muistojaan, joita olisi kuvitellut hellivänsä kallisarvoisina koko ikänsä. Sen lisäksi muistot liittyivät kokemuksiin, joita hän olisi arvellut inhoavansa. Hänhän ei voinut sietää shoppailua!

Tämä katkelma on aidoimmasta päästä, ja se hiukan selittänee Katen inhoa naisellisia asioita kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut teokseen enemmän tällaista pohdintaa nuorena äidin menettämisestä pelkän nopean käsittelyn sijaan.

Hän ei keksinyt yhtä ainutta asiaa, jonka takia nousta sängystä aamuisin.
Jos hahmo on tätä mieltä, kirjan pitäisi kokonaan keskittyä kuvaamaan hänen eksistentiaalista kriisiään tai vaikeaa masennustaan, sen sijaan että täysi innottomuus olisi päähenkilön luonteenpiirre kirjan kertoessa jostakin aivan muusta.

Kirjan kansikuvaSitten tohtori Battista yskähti. "Tuota noin", hän aloitti varovasti. "Noin, noin, huomaan, että veropaperimme ovat vielä täällä."
Tässä nähdään muidenkin kuin Katen hahmon yksiulotteisuus: minkälainen mies pitää lastaan assistenttinaan? Ei minkäänlaista vastuunottoa omasta elämästä saatika sitten vanhempana olosta lapsilleen. Teoksessa on tosiaan ristiriita: tällaisella hahmojen käyttäytymisellä ja luonteilla sen pitäisi ainoastaan tutkia heidän tunteitaan, motiivejaan ja kanssakäymistään, ei kertoa jostakin aivan muusta kuten järjestetystä avioliitosta.

Samaten Pjotrin hahmo herätti ihmetystä: miksei hänellä ole ketään tai mitään kotimaassaan? Miksei sitä käsitellä yhtään enempää? Tässäkin olisi ollut oiva tilaisuus käsitellä kirjallisuudella esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta tilaisuus jätetään kokonaan käyttämättä.

Annan hänelle tilaa paikassa, jossa kumpikin meistä voi olla oma itsensä.
Tämä oli mielestäni kirjan voimakkain lause.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ismalla, Aneekalla ja Parvaizilla, lontoolaisilla sisaruksilla, ei vuosikausiin ole ollut kuin toisensa. Mutta synkemmät, vahvemmat voimat ajavat Parvaizin erilleen siskoistaan ja vievät hänet mukanaan toiselle puolelle maailmaa, kun hän ryhtyy kulkemaan itselleen tuntemattomaksi jääneen jihadisti-isänsä jalanjälkiä.


Joka veljeään vihaaJoka veljeään vihaa on kaunis ja kauhistuttava romaani yhteiskunnan karheammasta pinnasta. Mitä kaksikymppisten opiskelijasiskosten pitäisi tehdä, kun veli lähtee aivopesun seurauksena Syyriaan isis-joukkoihin etsimään totuutta heidän isästään? Muslimit ovat muutenkin Lontoossa suurennuslasin alla, ja Ismalla ja Aneekalla on menetettävänään ainoa maa, jonka he tuntevat kodiksi.

Kirja on jaettu viiteen osaan kertojien mukaan, mutta mielestäni kertojien järjestys hämmentää lukijaa. Varsinkin Parvaizin jaksossa kelataan aikaa taakse ennen pojan lähtöä, ja kohta liikutaankin reaaliaikaisesti eteenpäin. Rakenne olisi vähän helpompi ymmärtää, jos Parvaizin osa olisi ensimmäisenä ja sen jälkeen Isman ja Aneekan. Nyt Isman osa on ensimmäisenä menee vähän hukkaan, koska se liikkuu nykyajassa, kohta Eamonn jatkaa siitä mistä Isma lopettaa, mutta sitten Parvaiz palaa ajassa taaaksepäin. Esimerkiksi Kaikki se valo jota emme näe-teoksessa käytetään mielestäni hyvin kahta kertojaa ajan mennessä koko ajan eteenpäin molemmilla.

Tämä teos laittaa ajatusmaailman uuteen järjestykseen. Romaani taiteilee kahden viestin välissä: toisaalta on uskallettava nöyrtyä ja tutustua tuntemattomaan, toisaalta pidettävä päänsä eikä lähteä mukaan sinisilmäisesti kaikkeen. Näin lukijana näiden kahden eron näkee selkeästi, mutta kun kuvittelee itsensä esimerkiksi Parvaizin tai Karamatin housuihin, ei vastaus oikeasta ja väärästä olekaan enää niin selvä.

 Teos näyttää, mitä voi pahimmillaan tapahtua kun maailman jakaa "meihin" ja "niihin", ja laittaa lukijan pohtimaan median vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, faktojen tarkastamisen ja eri puolien kuuntelemisen tärkeyttä, lynkkausmielialaa, aivopesua ja yksilönvastuuta.

Alkuperäinen englanninkielinen nimi Home fire kuvaa kirjan teemaa loistavasti: älä ammu omiasi. Kuuntele ennen kuin tuomitset. Mielestäni teos kehottaa yrittämään ymmärtää monimutkaisia asioita näennäisesti yksinkertaisilta vaikuttavien tekojen takana helpoimman vaihtoehdon, kyselemättä tuomitsemisen sijaan.

Joka veljeään vihaa on erittäin voimakas teos. Viimeisen kolmasosan aikana vatsani puristui kokoon jännityksestä ja lopetettuani kirjan en yli tuntiin pystynyt sanomaan sanaakaan. Mielestäni tämä on taideteokselta oikein hyvä asia.


Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli- tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä iltoina toveripiirissä henkeä yllä.


"Ketä sinä uskot, kun puhutaan millaista siellä oikeasti on? Niitä samoja ihmisiä, jotka väittivät että Irakilla on ydinaseita ja kiduttivat isääsi vapauden nimissä - vai minua?"

Tuntui kuin Parvaizin sydän olisi täyttänyt koko rintakehän; se jyskytti niin rajusti, että oli ihme kun paita ei tärissyt. Farooqin ilme muuttui lempeämmäksi.


Hän ei tiennyt, kuinka riistäytyä irti näistä historian pyörteistä, kuinka päästä vapaaksi demoneista, joita hän oli houkutellut kannoilleen.



Britannian edustuston ympärillä oli piikkilanka-aita, vahvasti aseistettuja sotilasajoneuvoja ja tiesulkuja estämässä asiattomien pääsyä tontille. Mutta vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä siitä oli banianviikunapuiden varjostama puisto, ja puiden ikivanhat ilmajuuret olivat kestävämpiä kuin meri-ilmassa ruostuva piikkilanka tai pölyssä epäkuntoon menevät aseet tai poliitikkojen tänään laatimat laskelmat huomisia vaaleja varten.

Täällä hän istuisi yhdessä veljensä kanssa, kunnes maailma muuttuisi, tai he molemmat murenisivat mullaksi heitä ympäröivään maaperään. 

tiistai 1. tammikuuta 2019

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Kirjan kansikuvaTakakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.



Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.


Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.