Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ismalla, Aneekalla ja Parvaizilla, lontoolaisilla sisaruksilla, ei vuosikausiin ole ollut kuin toisensa. Mutta synkemmät, vahvemmat voimat ajavat Parvaizin erilleen siskoistaan ja vievät hänet mukanaan toiselle puolelle maailmaa, kun hän ryhtyy kulkemaan itselleen tuntemattomaksi jääneen jihadisti-isänsä jalanjälkiä.

Joka veljeään vihaa on kaunis ja kauhistuttava romaani yhteiskunnan karheammasta pinnasta. Mitä kaksikymppisten opiskelijasiskosten pitäisi tehdä, kun veli lähtee aivopesun seurauksena Syyriaan isis-joukkoihin etsimään totuutta heidän isästään? Muslimit ovat muutenkin Lontoossa suurennuslasin alla, ja Ismalla ja Aneekalla on menetettävänään ainoa maa, jonka he tuntevat kodiksi.

Kirja on jaettu viiteen osaan kertojien mukaan, mutta mielestäni kertojien järjestys hämmentää lukijaa. Varsinkin Parvaizin jaksossa kelataan aikaa taakse ennen pojan lähtöä, ja kohta liikutaankin reaaliaikaisesti eteenpäin. Rakenne olisi vähän helpompi ymmärtää, jos Parvaizin osa olisi ensimmäisenä ja sen jälkeen Isman ja Aneekan. Nyt Isman osa on ensimmäisenä menee vähän hukkaan, koska se liikkuu nykyajassa, kohta Eamonn jatkaa siitä mistä Isma lopettaa, mutta sitten Parvaiz palaa ajassa taaaksepäin. Esimerkiksi Kaikki se valo jota emme näe-teoksessa käytetään mielestäni hyvin kahta kertojaa ajan mennessä koko ajan eteenpäin molemmilla.

Tämä teos laittaa ajatusmaailman uuteen järjestykseen. Romaani taiteilee kahden viestin välissä: toisaalta on uskallettava nöyrtyä ja tutustua tuntemattomaan, toisaalta pidettävä päänsä eikä lähteä mukaan sinisilmäisesti kaikkeen. Näin lukijana näiden kahden eron näkee selkeästi, mutta kun kuvittelee itsensä esimerkiksi Parvaizin tai Karamatin housuihin, ei vastaus oikeasta ja väärästä olekaan enää niin selvä.

 Teos näyttää, mitä voi pahimmillaan tapahtua kun maailman jakaa "meihin" ja "niihin", ja laittaa lukijan pohtimaan median vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, faktojen tarkastamisen ja eri puolien kuuntelemisen tärkeyttä, lynkkausmielialaa, aivopesua ja yksilönvastuuta.

Alkuperäinen englanninkielinen nimi Home fire kuvaa kirjan teemaa loistavasti: älä ammu omiasi. Kuuntele ennen kuin tuomitset. Mielestäni teos kehottaa yrittämään ymmärtää monimutkaisia asioita näennäisesti yksinkertaisilta vaikuttavien tekojen takana helpoimman vaihtoehdon, kyselemättä tuomitsemisen sijaan.

Joka veljeään vihaa on erittäin voimakas teos. Viimeisen kolmasosan aikana vatsani puristui kokoon jännityksestä ja lopetettuani kirjan en yli tuntiin pystynyt sanomaan sanaakaan. Mielestäni tämä on taideteokselta oikein hyvä asia.

Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli- tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä iltoina toveripiirissä henkeä yllä.

"Ketä sinä uskot, kun puhutaan millaista siellä oikeasti on? Niitä samoja ihmisiä, jotka väittivät että Irakilla on ydinaseita ja kiduttivat isääsi vapauden nimissä - vai minua?"

Tuntui kuin Parvaizin sydän olisi täyttänyt koko rintakehän; se jyskytti niin rajusti, että oli ihme kun paita ei tärissyt. Farooqin ilme muuttui lempeämmäksi.

Hän ei tiennyt, kuinka riistäytyä irti näistä historian pyörteistä, kuinka päästä vapaaksi demoneista, joita hän oli houkutellut kannoilleen.

Britannian edustuston ympärillä oli piikkilanka-aita, vahvasti aseistettuja sotilasajoneuvoja ja tiesulkuja estämässä asiattomien pääsyä tontille. Mutta vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä siitä oli banianviikunapuiden varjostama puisto, ja puiden ikivanhat ilmajuuret olivat kestävämpiä kuin meri-ilmassa ruostuva piikkilanka tai pölyssä epäkuntoon menevät aseet tai poliitikkojen tänään laatimat laskelmat huomisia vaaleja varten.

Täällä hän istuisi yhdessä veljensä kanssa, kunnes maailma muuttuisi, tai he molemmat murenisivat mullaksi heitä ympäröivään maaperään. 

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Takakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.

Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.

Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.

Murakami: Norwegian wood

Haruki Murakamilta on suomennettu kymmenkunta teosta. Norwegian wood (ilmestynyt 1987) sijoittuu hänen tuotantonsa alkuvaiheeseen, sillä hänen ensimmäiset romaaninsa on julkaistu 1980-luvun taitteessa, ja viimeisin viime vuonna 2017. Suomeksi se on kuitenkin viimeisimpinä suomennettuja, sillä se suomennettiin vasta viime vuonna!

Tammen esittelysivun mukaan The Guardian on valinnut tämän romaanin listalleen kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta minä en itse asiassa löytänyt teosta sieltä. Oli miten oli, Norwegian wood on ehdottomasti tärkeä kirja, sillä Murakami teki läpimurron sillä.

Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut häneltä aiemmin teokset 1Q84, Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla ja Miehiä ilman naisia. Linkeistä pääset näihin kirjoituksiini!

Ajatuksiani tästä teoksesta:
Pidin siitä, miten herkkä kirja oli, mutta toisaalta se oli myös todella surullinen. (Tai ehkä herkkyys johtuu erityisesti surullisuudesta) Teoksen hahmoista kolme päähenkilön läheistä tekee itsemurhan, mutta toisaalta tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava, päähenkilö on vähän kuin kuplassa.

Olisin kaivannut toivoa enemmän: päähenkilö Watanabe tuntuu ajautuvan vain menetyksestä menetykseen. Hänellä on lukiossa läheinen ystävä Kizuki, joka tekee itsemurhan seitsemäntoistavuotiaana. Tarina alkaa siitä, kun Kizukin tyttöystävä Naoko ja Watanabe päätyvät viettämään aikaa yhdessä ja kävelemään Tokiota ympäriinsä. Heistä tulee hiljalleen läheisiä, mutta tulevaisuus ei ole varmaa.

Kiteyttäisin teoksen todellakin herkäksi ja surulliseksi. Se ei ole Murakamin tuotannosta teos, josta pitäisin eniten, mutta ei myöskään teos, josta pitäisin vähiten. Kieli on tuttuun tapaan huolellista ja maalailevaa. Lukemistani Murakameista suosittelisin 1Q84:ä ja Kafkaa rannalla, ne ovat mielestäni kirjoina onnistuneimpia ja kiinnostavimpia.                                                                                                             

"Vasta paljon myöhemmin tulikärpänen nousi ilmaan. Se levitti siipensä ikään kuin olisi äkkiä oivaltanut jotain, ja oli hetkessä lentänyt kaiteen yli ja jäänyt hämäräään leijumaan. Se piirsi nopean kaaren vesisäiliön vierellä, kuin kuroakseen umpeen menetetyn ajan. Kun se oli leijaillut hetken paikallaan, kuin katsellakseen, miten sen tekemä kaareva valojuova sekoittui tuuleen, se lensi lopulta pois kohti itää."

Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi

Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"

Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.