Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: "Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä."
Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.
He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, jossa eurooppalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia, mutta myös tarina rohkeasta yrityksestä luoda vaihtoehtoisia versioita hirveälle tulevaisuudelle.
Johannes Anyuru (s.1979) on ruotsalainen kirjailija, runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Esikoisrunoteoksessaan hän kuvasi maahanmuuttajien kaupunginosia Homeroksen Ilias inspiraationaan. Anyurun kansainvälinen läpimurtoteos Myrsky nousee paratiisista voitti Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon vuonna 2017. Minua alkoi kiinnostaa Myrsky nousee paratiisista, ja odotan hänen seuraavia teoksiaan!
Romaanin on suomentanut Outi Menna, ja hän on onnistunut työssään erinomaisesti! Hän on onistunut välittämään suomeksi lukijalle omanlaisensa ilmapiirin, josta lisää vähän myöhemmin.
Mielestäni teoksessa kuvattu terrorismihyökkäys Hondon sarjakuvaliikkeeseen muistuttaa terroristien hyökkäystä 7.1.2015 ranskalaisen Charlie Hebdon satiirilehden toimitukseen. Kummassakin tilanteessa ei-muslimi on tehnyt pilakuvia muslimien jumalasta Allahista, ja terroristijärjestöjen jäsenet ovat kostaneet tämän. Meidän maailmassamme isku johti Je suis Charlie-iskulauseen käyttöön sananvapauden puolesta ja väkivaltaa vastaan pidettyihin mielenosoituksiin, teoksessa taas yhteiskunnan totalitääristumiseen ja muslimien erikoisvalvontaan.
Romaani oli ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, mutta lukuasu ei ollut kaikista helpoin. Teoksessa vuorotellaan kahden kertojan välillä, Tundra-tytön ja tätä haastattelevan kirjailijan. Vaihdokset voivat kestää yksittäisen luvun ajan tai sitten vaihtua kappaleen jälkeen, mikä kyllä hankaloitti lukemista. Lisäksi teoksessa hypitään usealla aikatasolla; teos alkaa tunnista ennen iskua, kirjailija tulee haastettelemaan tyttöä kahden vuoden kuluttua, välillä ollaan lapsuudessa, välillä tulevaisuudessa ja kaikkea siltä väliltä. Jo pari päivää kirjan luettuani suunnittelin sen lukemista uudelleen sisäisten viittausten ja aikajanojen ymmärtämiseksi.
Maininnan ansaitsee myös ehdottomasti romaanin kieli: se vei omaan maailmaansa ja loi tunnelman, jota on yllättävän vaikeaa kuvailla sanoin. Viimeisen sivun luettuani tavallinen arki iski kovana vasten kasvoja turvallisuudestaan huolimatta, joten kieli ehdottomasti vaikutti minuun. Vaikka teoksen maailma oli synkkä, asu jolla siitä kerrottiin oli kaunis.
Ehkä kuvat näyttivät miltä näyttivät ainoastaan siksi, että sotilaat oli valokuvattu kaukana aavikon tiheässä ja kaiken läpäisevässä valossa.
Ehkä väkivalta oli niin tyhjää, ettei siinä ollut edes tyhjyyttä.
Romaani oli ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, mutta lukuasu ei ollut kaikista helpoin. Teoksessa vuorotellaan kahden kertojan välillä, Tundra-tytön ja tätä haastattelevan kirjailijan. Vaihdokset voivat kestää yksittäisen luvun ajan tai sitten vaihtua kappaleen jälkeen, mikä kyllä hankaloitti lukemista. Lisäksi teoksessa hypitään usealla aikatasolla; teos alkaa tunnista ennen iskua, kirjailija tulee haastettelemaan tyttöä kahden vuoden kuluttua, välillä ollaan lapsuudessa, välillä tulevaisuudessa ja kaikkea siltä väliltä. Jo pari päivää kirjan luettuani suunnittelin sen lukemista uudelleen sisäisten viittausten ja aikajanojen ymmärtämiseksi.
Maininnan ansaitsee myös ehdottomasti romaanin kieli: se vei omaan maailmaansa ja loi tunnelman, jota on yllättävän vaikeaa kuvailla sanoin. Viimeisen sivun luettuani tavallinen arki iski kovana vasten kasvoja turvallisuudestaan huolimatta, joten kieli ehdottomasti vaikutti minuun. Vaikka teoksen maailma oli synkkä, asu jolla siitä kerrottiin oli kaunis.
Elävät muistan vain kuiskauksina, seinään piirtyvinä varjoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti