Lee: Kaikki taivaan linnut

Harper Lee
Kaikki taivaan linnut
Gummerus
2015

Kaikki taivaan linnut (Go set a watchman) on toinen Harper Leen teoksista. Hän kirjoitti ensin tämän romaanin, mutta koska Leen kustantaja piti päähenkilö Scoutin lapsuuteen liittyvistä takaumista, hän kirjoitti sitten Scoutin lapsuuteen sijoittuvan  romaanin Kuin surmaisi satakielen (To kill a mockinbird) ja se julkaistiin vuonna 1960. Vuotta myöhemmin se voitti Pulitzer-palkinnon, ja vuonna 1999 se äänestettiin vuosisadan parhaaksi kirjaksi Library Journal-lehden äänestyksessä. Leeltä odotettiin toista kirjaa vuosikymmeniä, mutta Kuin surmaisi satakielen oli pitkään hänen ainoa romaaninsa. Vuonna 2014 löytyi kuitenkin tämän Kaikki taivaan linnut-romaanin käsikirjoitus, ja lopulta Lee antoi luvan julkaista sen. Viime tipassa, etten sanoisi, sillä hän kuoli tänä keväänä.

Kaikki taivaan linnut on jatkoa Kuin surmaisi satakielen-romaanille; aikaa on kulunut paikkaansa hakevan, oikean ja väärän eroa opettelevan Scoutin eli Jean Louisen lapsuudesta lähes 20 vuotta. Tässä kirjassa Jean Louise palaa etelän maaseudulle Maycombiin yliopiston lomalla. Hän kuitenkin huomaa monien asioiden muuttuneen lapsuudestaan.

Kaikki taivaan linnut ei valitettavasti yllä Kuin surmaisi satakielen tasolle. Kirja ei ole huono, mutta se ei saanut otteeseensa samalla tavalla kuin seuraajansa. Minusta tuntui kirjaa lukiessa siltä, kuin minulle ei olisi annettu oikein mitään mihin tarttua. Kuin kirjassa olisi koko ajan vain kerrottu sitten menin sinne ja sitten menin tänne noin karrikoidusti. Kaikki herkkyys ja yksityiskohdat tuntuivat puuttuvan. Valitettavasti lukijana todella tuntui siltä, että käsikirjoitus todella olisi ollut tallelokerossa (josta se siis kuulemma löydettiin) 50 vuotta ja sille ei olisi tehty mitään löytämisen jälkeen. Kaikki taivaan linnut olisi voinut olla loistava kirja jos sitä olisi vielä hiottu lisää ennen julkaisemista, nyt se on ainoastaan hyvä, ihan ok, mikä on todella surullista Pulitzer-kirjailijalta. Mutta jäähän meille aina Kuin surmaisi satakielen.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Kaikki taivaan linnut kohtaan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.

Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY
2016

Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Lopotti on Tommi Kinnusen itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Neljäntienristeykselle. Lopotissa päähenkilöt ovat Neljäntienristeyksestä tutut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.

Teoksessa seurataan sekä Helenan että Tuomaksen kasvua lapsuudesta vanhuuteen asti. Helena lähetetään viisikymmentäluvulla sokeainkouluun Helsinkiin kauas kotoa, Tuomas lähtee itse löytääkseen paikan jossa olla homo ilman että tarvitsee vaihtaa puhkottuja autonrenkaita tai pestä tuhrittua ulko-ovea.

Kirja näyttää järkyttävän kuvan 1900-luvun Suomesta. Tällaisiako me todella olemme? Olemmeko me todella sulkeneet normaaliuden ulkopuolelle ihmiset, joiden seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa valtavirrasta? Olemmeko me todella epäilleet sokeiden kykyä äitiyteen? Olemmeko me todella vain toisiaan kyräilevä kansakunta?

Romaanissa Helena ja Tuomas ovat kertojia vuoron perään, ja kumpikin kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta vanhuuteen asti. Tämä on mielestäni vähän erikoista, koska yleensä kirjoissa seurataan aina jonkun henkilön tiettyä elämänvaihetta, ei koko elämää alusta loppuun. Esimerkiksi ensimmäisessä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-kirjassa, joka kertoo samasta aiheesta, eli homopojan muuttamisesta suurkaupunkiin opiskelemaan ja etsimään vapaampaa ilmapiiriä, tarina päättyy päähenkilön ollessa noin kaksikymppinen ja löytäessä mahdollinen kumppani. On seuraavien kirjojen asia kertoa miten tarina jatkuu. Lopotissa taas seurataan Helenan ja Tuomaksen elämää monta kymmentä vuotta. 

Pidin Lopotissa siitä, miten se tuntui paljon vapaammalta kuin Neljäntienristeys. Lauseet kerrottiin loppuun asti, henkilöillä on ainakin alussa iloa, ihmetystä ja mahdollisuuksia elämässään; Helena ei jää sokeutensa vangiksi vaan hänestä tulee pianonvirittäjä, vahva ja itsenäinen nainen. Tuomas opiskelee taloustiedettä ja valmistuukin, alkaa kasata palasia omaa elämäänsä varten.

Tässä kuitenkin piilee myös ongelma. Kerrontaa jatketaan myös siitä eteenpäin kun hahmoilla on asiat suhteellisen hyvin. Lukija saa tietää Tuomasta kohtaavasta suuresta epäoikeudenmukaisuudesta ja Helenan vuosia kestävästä sairaudesta. Vaikka alku oli lupaava, lukija ei saa onnellista loppuaan. En tiedä onko Kinnusella joku pakkomielle kertoa aina ihmiselämän ikävistä puolista vai haluaako hän kertoa ihmiskohtaloista "totuudenmukaisesti", että ihmiselämä jatkuu vanhuuteen asti, se ei lopu silloin kun tarina olisi parasta lopettaa. Olisin kuitenkin halunnut kuulla hahmoille tapahtuvista iloisista asioista.

Helmet-lukuhaasteessa Lopotti menee kohtiin 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja ja 49. Vuonna 2016 ilmestynyt kirja.

Kinnunen: Neljäntienristeys

Te, blogini lukijat, ette ole varmaankaan välttyneet kuulemasta Lopotista. Se on Tommi Kinnusen tuore romaani, itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen ja vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaalle Neljäntienristeykselle. Satuin voittamaan Lopotin omakseni #kirjan facebook-arvonnassa, joten silloinhan se täytyy lukea. Ajattelin kuitenkin saavani teoksesta enemmän irti jos lukisin sen edeltäjän Neljäntienristeyksen, sillä Lopotti on ilmeisesti itsenäinen romaaninsa, mutta siinä seikkailee samoja hahmoja kuin edeltäjässään. Tämä postaus kertoo siis Neljäntienristeyksestä, Lopotista kuulette varmaan seuraavassa päivityksessä muutaman päivän päästä (;

Tommi Kinnunen
Neljäntienristeys
WSOY
2014

Neljäntienristeys kertoo erään perheen vaiheista Kuusamossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1895 Marian, nuoren kätilön, kertomina. Maria on juuri valmistunut kätilökoulusta Helsingistä ja tullut töihin pohjoiseen kun hän huomaa olevansa raskaana. Vuosien myötä Maria tekee töitä ja laajennuttaa isoa taloaan perheensä kasvaessa.

Teoksessa seurataan kaikkiaan neljän eri perheenjäsenen tarinaa, ensin Mariaa, sitten Marian tytärtä Lahjaa, seuraavaksi Lahjan miniää Kaarinaa ja viimeiseksi Onnia, Lahjan aviomiestä. Pidin siitä, että kertojia oli useita, mutta kaikki neljä tarinaa tuntuivat irrallisilta toisistaan, koska kerrallaan seurattiin aina yhden ihmisen elämä alusta suunnilleen loppuun asti. 

Rakenne oli erittäin epäselvä. Alussa annetaan sisällysluettelossa jokaiselle henkilölle eri lukujen mukaan tapahtumavuosi, katu ja yhden lauseen abstrakti kuvaus mitä sillä "kadulla" eli siinä vaiheessa tarinaa tapahtuu. Tarinahan on kuitenkin sama, näkökulmat ja kokemukset vain eri, joten lukeminen oli todella katkonaista ja pirstaleista kun koko ajan oli sellainen tunne, että pitää kääntää sivuja taaksepäin jotta voisi lukea toisen ihmisen silmin mitä milloinkin tapahtui ja miksi joku teki tälle kertojalle niin kuin kertoja kokee.

Esimerkki: 1967 Kirkkotie. Aina on olemassa yhteys (Lahjan kertomana)

Mielestäni kirjailija on yrittänyt olla liian nokkela tämän sisällysluettelon kanssa, sillä vasta melkein puolessa välissä kirjaa tajusin, ettei kyse ole oikeasti osoitteista joissa hahmo olisi asunut vaan sillä kuvataan jotakin tapahtumaa johon tien nimi viittaa ja lyhyt selitys selittää. Sitä paitsi nämä selitysteksit eivät sitten olleet mukana kirjan sisällä aina kyseisen kappaleen kohdalla, vaan sain olla koko ajan selaamassa alkusivuille nähdäkseni mihin nämä selitysteksit sitten viittaavat kappaleen kohdalla.

Kaiken lisäksi romaanissa on koko ajan sellaien tunne, että jotakin jätetään sanomatta. En löytänyt äkkiseltään esimerkkiä ja tämä on vähän eri asia, mutta esimerkiksi Kaarinan kertomuksessa ensin yksi luku loppuu siihen, että eräs henkilöistä kertoo olevansa raskaana, ja seuraava luku alkaa niin että kerrotaan synnytyksen menneen hyvin. Lukija tietysti olettaa lapsen äidin olevan tämä henkilö joka äsken kertoi raskaudestaan, mutta vasta myöhemmin selviää että synnyttäjä olikin Kaarina itse. Tässä kohdassa kertoja ei ole Kaarina itse vaan kaikkitietävä kertoja, mutta silti Lahjasta puhutaan anoppina. Tämä on lukijalle melko ristiriitaista: tavallaan kerrotaan Kaarinan näkökulmasta mutta kuitenkaan ei saada suoraan tietää mitä hän ajattelee. Alla esimerkki:

Kaarina ei halua turhaan kertoa, etteivät lapset halunneet jäädä mummulle hoitoon. - - Rintoja pakottaa. Kaarina haluaisi imettää, mutta paidan riisuminen anopin edessä tuntuu oudolta.

Itse asiassa vielä tämänkin kappaleen jälkeen luulin, että lapsen äiti olisi edellisellä sivulla raskaudestaan kertonut henkilö ja ihmettelin miksi Kaarinan teki mieli imettää vaikka lapsi ei ollut hänen. Vasta jonkin ajan jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli Kaarinan oma synnytys.

 Erityisesti teos tuntuu kiertyvän itse asiassa Lahjan ympärille, hän kertoo itse yhden jakson ja aika lailla kaikki muutkin hahmoista tuntuvat peilaavan omaa tarinaansa hänen kauttaan: Onni ja Kaarina tekisivät sitä ja tätä, mutta kun toiselle vaimo, toiselle anoppi on kahleena. Lahja tuntuu aikuisenakin kiukuttelevalta, mustasukkaiselta ja itsekkäältä pikkulapselta; hän mieluummin vaikka käräyttää miehensä poliisille haureudesta (tieto, jonka hän on saanut lukemalla salaa puolisonsa kirjeenvaihtoa) ja ajaa siten tämän tuhoon kuin kysyisi suoraan Onnilta, keskustelisi, jopa päästäisi hänet menemään.

En pitänyt Neljäntienristeyksestä. Se oli niin sekava, ja kaikki se negatiivisuus, suru ja vaikeudet jotka siitä kumpusivat saivat minut pahalle tuulelle laskiessani kirjan alas. Tietenkin oma kysymyksensä on, pitääkö kirjan aina olla helppoa luettavaa tai tarinan päättyä onnellisesti, mutta mielestäni Kinnunen olisi voinut tulla vähän lukijaa vastaan. Vaikka tarina päättyisikin surullisesti, ei kirjassa tarvitsisi esitellä vain kaikkien hahmojen elämän huonoja puolia. Ikään kuin nämä ihmiset, jotka olivat kuitenkin perhe, olisivat olleet mykkiä. Romaanissa he eivät kertaakaan sanoneet suoraan ongelmistaan, puhuneet peloistaan tai toiveistaan mikä sitten johti väärinymmärryksiin ja tarpeettomiin kahakoihin.

Helmet-lukuhaasteessa Neljäntienristeys menee kohtaan 41.Kirjassa lähetetään kirjeitä.

Moyes: Jos olisit tässä

Jojo Moyes
Jos olisit tässä
Gummerus, 2015

Jojo Moyesin tuore romaani Jos olisit tässä on kaivattua jatkoa hänen suositulle ja Suomessa tunnetuimmalle romaanilleen Kerro minulle jotain hyvää (2012). Täällä ajatuksiani Kerro minulle jotain hyvää-romaanista ja täältä näet trailerin tänä vuonna ilmestyvästä Sam Claflinin ja Emilia Clarken tähdittämästä tästä elokuvasta. Tulipas paljon linkkejä, hups...

 Jos olisit tässä jatkaa nuoren Louisa Clarken tarinaa Lontoosta: Louisan rakastama Will on kuollut pari vuotta aiemmin eikä Louisa löytänyt paikkaansa Pariisista. Hän palasi ulkomailta Lontooseen, jossa päätyi hanttihommiin lentokenttäbaariin. Kirjassa seurataan kuinka Louisan elämä alkaa yllättäen saada uusia käänteitä niin katoltaputoamisen, sururyhmään osallistumisen kuin yllättäen ilmestyvän melkein-sukulaistytönkin ansiosta. Pian Louisa huomaa olevansa enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Olin iloisesti yllättynyt Jos olisit tässä-romaanista. Yritän lukea samaan aikaan Neljäntienristeystä, Anna minun rakastaa enemmän-teosta ja Kaikki taivaan linnut-teosta, ja kyllä tuntuu tökkivän. Joka suunnasta. Sitten tartuin tuskissani Moyesin uusimpaan, ja se todella yllätti kepeydellään. Kerronta on sujuvaa, kappaleet ovat melko lyhyitä ja romaanissa tapahtuu odottamattomia juonenkäänteitä. Pidin siitä, miten romaani ei yritäkään olla liian taiteellinen ja syvällinen, vaan sitä pystyy lukemaan kevyenä iltalukemisena, ei haittaa vaikka ajatukset vähän harhailisivat muualla.  (Kirja kuitenkin tempaa mukaansa, joten siitäkään ei ole huolta!)

Suosittelisin ehdottomasti kirjaa sellaisille, jotka eivät lue yleensä kovin paljon ja haluaisivat lukea jotain helppoa, kevyttä ja mukavaa. Jos olisit tässä kertoo surusta, mutta myös siitä ylipääsemisestä ja arkipäiväisistä asioista, kuten kiukuttelevista teini-ikäisistä ja ikävästä pomosta.

Jos olisit tässä jättää lempeän hymyn huulille ja uskon tulevaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan siinä Kerro minulle jotain hyvää-teoksen huumoria.

Helmet-lukuhaasteessa Jos olisit tässä täyttää kohdat 3. Kirjassa rakastutaan, 17. Kirjassa juhlitaan ja 30. Viihteellinen kirja.

Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen
1960
suom Maija Westerlund 1961
Gummerus

Edellinen postaukseni koski vähän aikaa sitten edesmenneen Umberto Econ muiston kunnioittamista ja hänen merkittävän teoksensa lukemista. Jatkoin samalla linjalla, ja nyt luin myös hetki sitten kuolleen Harper Leen kuuluisimman teoksen Kuin surmaisi satakielen.

Harper Lee (1926-2016) oli kotoisin Yhdysvalloista, Alabamasta. Hän opiskeli lakia ja muutti New Yorkiin asumaan, jossa hänen kerrotaan tehneen toimistotyötä.

Lee kirjoitti ensin vuonna 1956 romaanin Go set a watchman, joka suomennettiin vuonna 2015 nimelle Kaikki taivaan linnut, mutta ensin julkaistiin hänen pitkään ainoana ollut teoksensa To kill a mockinbird, Kuin surmaisi satakielen. Tämä julkaistiin vuonna 1960, sillä hänen kustannustoimittaja piti enemmän päähenkilö Scoutin lapsuuden kuvauksesta kuin parikymmentä vuotta myöhempään aikaan sijoittuvista tapahtumista Kaikki taivaan linnut-kirjassa. Kaikki taivaan linnut-romaanin käsikirjoitus löytyi vasta vuonna 2014, ja Lee antoi lopulta luvan julkaista sen.

Kuin surmaisi satakielen oli menestys heti ilmestyessään. Se voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961 ja vuonna 1999 se valittiin Library Journal- lehden äänestyksessä vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Tänäkin päivänä se kuuluu monille "lue nämä sata kirjaa ennen kuolemaasi"- listoille.

Kuin surmaisi satakielen kertoo kahdeksanvuotiaasta Scoutista, joka asuu 1930-luvulla Maycombissa, Alabamassa asianajajaisänsä ja muutamaa vuotta vanhemman veljensä kanssa. Hän on villi poikatyttö eikä sovi muottiin. Pidin siitä miten rehellisesti teoksessa kuvataan Scoutin heikkojakin puolia, kuten nujakointia ja typeriä leikkejä. Scout opettelee oikean ja väärän eroa, ja näkee ihmiset ihmisinä ihonväristä riippumatta.

Teos oli todella helppolukuinen ja luin sen kahdessa, kolmessa päivässä. Romaanissa suurin osa on dialogia, toisin kuin vaikkapa viimeksi lukemassani Ruusun nimessä, jossa oli pitkiä tarinoita uskonnosta. Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu yli  50 vuotta sitten, mutta on kylmäävää, miten ajankohtainen se on tänäkin päivänä. Maycombissa tuomittiin ihonvärin perusteella, tänään uskonnon, kotimaan tai etnisen taustan takia.

Helmet-lukuhaasteessa Kuin surmaisi satakielen menee kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja

Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco
Ruusun nimi
1980

Kuten varmaan tiedätte, italialainen kirjailija ja professori Umberto Eco kuoli noin kuukausi sitten. Minulla on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa lukea Ruusun nimi, joten nyt sain viimeinkin viimeisen sysäyksen kirjaan tarttumiseen.

Ruusun nimi on romaani 1300-luvun luostareista. Nuori noviisi Adson matkustaa mestarinsa Williamin kanssa kirjastoltaan siihen aikaan maailman mahtavimpiin pidettyyn luostariin, jossa on tapahtunut salaperäinen kuolema; teräväpäinen William on pyydetty selvittämään tapausta. Kuolemia alkaa kuitenkin ilmaantua lisää, ja parivaljakolle tulee kiire selvittää salaperäinen murhaaja.

Aloitin Ruusun nimen innokkaasti, mutta aloitus on suoraan sanottuna todella latistava. Ensimmäiset 70-80 sivua ovat tyyliltään täysin erilaiset kuin vajaat 500 sivua niiden jälkeen. Minulta meinasi usko loppua kesken noiden ensimmäisten sivujen aikana: kerronta oli todella puuduttavaa. Jotain kertoo se, että luin kirjaa kolmena päivänä päiväsaikaan, edistyin yhteensä noin 50 sivua ja nukahdin joka kerta kirjaa lukiessani. Aioin todella jättää kirjan kesken, ja se on paljon sanottu, sillä luen paljon ja olen jättänyt vain yhden kirjan ikinä kesken.

Uskoa minuun valoivat ihanan aktiiviset facebookin Kirjallisuuden ystävät-ryhmän kommentoijat. Sain päivän sisällä monta kymmentä kommenttia tuskaillessani kirjan alkua. Niiden voimalla jaksoin sitten jatkaa loppuun asti.

Mainittakoon myös, että melko suuressa osassa kirjassa on myös tuon ajan suurimmat uskonkysymykset. Luostariin esimerkiksi saapuu ulkopuolisia munkkeja toisen aatteen kirkosta. Teoksessa upotaan välillä liiankin syvälle uskonnollisiin kiistoihin, mikä kertoo kyllä kirjailijan perehtyneisyydestä asiaan mutta on aika raskasta luettavaa lukijalle. Lukijan on myös hankalaa pysyä perässä kuka kukin hahmoista on kun välillä ollaan nykyajassa ja välillä kerrataan monta kymmentä vuotta vanhoja asioita. Milloin kukakin hahmo paljastuu pitäneen jossain vanhassa taistelussa jotain puolta, ja lukijan oletetaan osaavan yhdistää mitä se merkitsee suuremmassa mittakaavassa.

Luostareista ja munkkien kaksinaismoralismista oli mielenkiintoista lukea, mutta toisaalta jonkun vastakkainasettelun lukeminen on melko puuduttavaa. Kirjassa ei voida keskittyä ainoaastaan ratkomaan murhamysteeriä vaan sen lisäksi lukijalle tuputetaan vielä uskonhistoriaakin.

Romaani on jaksotettu hyvin. Siinä kuvataan Williamin ja Adsonin seitsemää päivää luostarissa, ja yksi luku käsittää aina yhden hetken luostarin päivästä: yörukous, vesper, kompletorio ja niin edelleen. Välillä taas itse tekstissä on lukijalle raskaita pitkiä lauseita ja luetteloita.

Ruusun nimessä on yksi kummallinen puoli: se, mihin kirjan´nimi viittaa, selviää vasta viimeisillä sivuilla. Näinollen lukija joutuu ihmettelemään koko teoksen läpi mihin teoksen nimi oikein viittaa.

Kaikkiaan Ruusun nimi on kiinnostava tarina luostarista ja murhamysteeristä, mutta helppoa luettavaa se ei ole raskaan ja hämmentävän teologisen problematiikkansa ja lauserakenteidensa takia. Se ansaitsee paikkansa klassikkona tarkkuutensa, vivahteisuutensa ja monipuolisuutensa takia, mutta en voi kyllä valitettavasti teosta suositella, samantyylisiä kirjoja voi lukea helpomminkin.
Onneksi romaanissa oli kuitenkin hieman pinnan alta pilkahtelevaa huumoria, josta on alla pari esimerkkiä.

"Entäs mitä sinä sitten siitä sanot, että kun Herramme oli Jerusalemissa, hän palasi joka ilta Betaniaan?"

"Jos kerran meidän Herramme halusi mennä Betaniaan nukkumaan, niin mikä sinä olet hänen päätöksiän arvostelemaan?"

"Entä jos apotti löytää meidät?"

"Tekeydymme kahdeksi kummitukseksi."

Ruusun nimi menee helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6. Kirjastosta kertova kirja ja osallistuin sillä 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä- blogin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Alan Weisman
Maailma ilman meitä
Atena/2008
suom. Ulla Lempinen
&Tiina Ohinmaa

Alan Weismanin teos Maailma ilman meitä on tietokirja vuodelta 2008. Se on Weismanin kuuluisin teos. Hänen toinen suomennettu teoksensa on Maailma täynnä meitä vuodelta 2013, ja täältä löydät ajatuksiani siitä kirjasta.

Alan Weisman (s. 1947) opetti vuoteen 2013 asti journalismia ja Latinalaisen Amerikan opintoja Arizonan yliopistossa. Hän on uransa aikana myös kirjoittanut viisi kirjaa, joista kaksi edellämainittua on suomennettu. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon artikkeleita eri lehtiin. Tuottelias mies siis!

Menkäämme aiheeseen: Maailma ilman meitä tutkii, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihmiskunta jostakin syystä häviäisi huomenna viimeistä yksilöä myöten. Kirja yrittää vastata Discover-lehden toimittaja Josie Glausiuszin Weismanille esittämään kysymykseen "Mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat joka paikasta?" Alun perin vastauksesta piti syntyä artikkeli, mutta perinpohjaisena miehenä Weisman tutki niin koralliriuttoja kuin ydinvoimaloita, ja laajasta vastauksesta syntyikin kirja.

belaveskaya pushcha

Weisman lähestyy kysymystä useasta eri näkökulmasta; hän käsittelee niin kaupunkien luhistumista, maatilojen metsittymistä, eläinpopulaatioiden elpymistä kuin merien hajoamatonta muovijätettä ja ydinjätettäkin. Mies matkusaa aina ikimetsästä Tshernobylin kautta Panaman kanavalle ja koralliriutoille.

Laitan tähän muutamia lainauksia kirjasta ja kerron mitä ajatuksia nämä tiedot minussa herättivät:

Richard Thompson, Plymouthin yliopiston tutkija ja meribiologi puhuu ihon kuorinta-aineista, jotka eivät ole 100% luonnontuotteita, toisin kuin vaikkapa jojobansiemenet: "Eikö ole uskomatonta? Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäväksi."
Täytyy myöntää, etten ole ikinä ennen ajatellutkaan tätä. Ja miten miljoonat ihmiset kuitenkin käyttävät joka päivä tätä tavallista ihonhoitotuotetta. Miten paljon siinä kertyykään merten pieneliöiden sisuksiin näitä rakeita.

"Fosfaatit ja nitraatit eivät kuitenkaan ole haitallisimpia pelloilla vaan siellä, minne ne pelloilta valuvat. - - Makean veden levistä kehittyy tonnien painoinen kukkiva levämassa, joka imee vedestä niin paljon happea, että siitä kuolevat kaikki uiskentelijat. Levien romahdettua niiden mätäneminen vain kiihdyttää prosessia. Kristallinkirkkaat laguunit muuttuvat rikinhajuisiksi mutalammikoiksi, rehevöityneistä jokisuistosita tulee hetkessä suunnattomia kuolleita vyöhykkeitä."
Tällaisenko ympäristön me todella haluamme jättää jälkeemme?

"Yhtä lukuunottamatta kaikki Yhdysvaltain ydinjätevarastot ovat väliaikaisia. Jos jäte jää näihin aktiivisiin varastoihin, tulipalot lopulta murtautuvat niihin, ja radioaktiiviset tuhkapilvet lipuvat mantereen poikki, kenties yli valtamertenkin."
Ja miten monien kasvien ja eläinten soluihin nämä tuhkapilvet ehtivät vaikuttaa? Vielä lähtömme jälkeenkin ihminen totisesti pystyy turmelemaan elämää.

"Ydinjätteen loppusijoituspaikassa WIPP:issä-- Yhdysvaltain energiaministeriön on lain mukaan karkotettava seuraavan 10 000 vuoden aikana kaikki liian lähelle pyrkivät."
Tämä oli mielestäni ehkä kauhein kohta koko kirjassa ja tuntuu kuvaavaan täydellisesti ihmisen oman edun tavoittelua: jotta me saamme energiaa nyt, synnytämme myös jätettä, joka on myrkyllistä vielä tuhansien vuosienkin päästä. Jos me emme nyt tiedä mitä tehdä myrkylliselle jätteelle, kuka sen sitten tietää ja milloin? Miten kukaan voi taata ettei vaikkapa kahden tuhannen vuoden päästä kukaan menetä henkeään tai terveyttään siksi että harhautuu liian lähelle meidän kaatopaikkaamme?

Maailma ilman meitä on saanut lukuisia palkintoja, kuten esimerkiksi Time-lehden vuoden paras tietokirja-tunnustuksen.

Vaikka teoksen aihe olikin synkähkö, oli kirjassa kuitenkin huumoriakin viljelty pieninä hitusina. Tässä pari esimerkkiä:

"Suuri koko suojaa eläimiä lämpötilojen vaihtelulta, ja ne pysytvät vaeltamaan pitkiä matkoja. Eivät ehkä yhtä pitkiä kuin linnut, mutta aika pitkiä vaikkapa hiiriin verrattuna. - - Sen lisäksi kasvit, jotka eivät pysty liikkumaan senkään vertaa - -"

Doug Erwin, Smithsonian-instituutin luonnontieteellisen kansallismueon paleobiologisen osaston kuraattori: "Paleotsooinen maailmankausi oli kestänyt jo lähes neljäsataa miljoonaa vuotta. Ei siinä mitään, mutta oli jo aika kokeilla jotain uutta."

Panaman kanava

"Tällä Scrippsin merentutkimuslaitoksella työskentelevällä paleoekologilla (Jeremy Jackson) on niin pitkät raajat ja poninhäntä, että hän tuo mieleen evoluution polulla oikaisseen kuningasravun joka on kipaissut suoraan merestä ihmisen muotoon."

"Ohitse lyllertää kookosrapu--"

Teoksessa esiintyvät kysymykset eivät ole helppoja, ja toisaalta informaatio on lähes kymmenen vuotta vanhaa. Kuten totesin Maailma täynnä meitä- kirjaankin liittyen, olisi mukavaa tietää kokonaisuudessaan mihin suuntaan kirjassa esitetyt ongelmatapaukset ovat kehittymässä; esimerkiksi aurinkovoiman, biohajoavien muovipussien ja luomutuotteiden käyttö on lisäntynyt suuresti vuodesta 2007. Olivat tapaukset sitten yhä voimassa tai eivät, kirjan tärkein tehtävä vuodesta riippumatta onkin lukijan ravisteleminen ajattelemaan omia kulutustottumuksiaan ja esimerkikisi ydinvoiman käyttöä yhteiskunnassa.

Helmet-lukuhaasteessa Maailma ilman meitä menee kohtaan 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin Minun maisemani maalla ja kaupungissa- sopiva kirja