Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa-
Kiinan salavauvat,
pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret
Atena

Yhden lapsen kanssa-teoksen kirjoittanut Mari Manninen on muutaman vuoden Pekingissä virkavapaata viettänyt Helsingin Sanomien toimittaja. Sieltä käsin hän kirjoitti Kiinan nopeasta muutoksesta eri lehtiin, kuten Suomen Kuvalehteen.


Kustantajan sivulta:
Yhden lapsen kanssa kertoo Kiinaa monin tavoin muokanneesta laista, jonka mukaan perheet saivat vuosina 1979-2015 hankkia tietyin liennytyksin vain yhden lapsen. Politiikan seuraukset ovat raskaat, vaikka ne tehtiinkin ilmeisen hyvin aikein. Tätä nykyä Kiinassa on paljon yksinäisiä ja hemmoteltuja lapsia, mutta myös suurin odotuksin stressattuja ainokaisia. Kiinalaiset naiset tuntevat pakkoabortit, sterilisaation ja salasynnytykset. Toimittaja Mari Manninen asuu Kiinassa ja kokoaa kirjassaan erilaisten kiinalaisperheiden tarinat yhteen.

Manninen esittelee teoksessa kaikki kuviteltavissa olevat kokijat yhden lapsen politiikkaan:
paperittomat, vauvat, joita ei voinut rekisteröidä ollenkaan olemassa oleviksi ihmisiksi lapsikiintiön ollessa jo täysi. Näin he eivät voineet mennä naimisiin tai hankkia työpaikkaa.
syntymättömät, jotka pakkoabortoitiin jopa raskauden viimeisinä vaiheina tai vastasyntyneet tyttölapset, jotka hukutettiin tai hylättiin.
perheettömät, pienet esimerkiksi vammaiset tai vakavasti sairaat lapsets, jotka hylättiin lastenkodin portaille tai lämpimiin vauvan jättökoppeihin.
kurittomat, nämä otsikossa mainitut pikkukeisarit, joita on koko perhe passaamassa.
veljettömät, tytöt jotka pääsivät pitkälle koska pojan koulutukseen varatut rahat tulivatkin heidän koulutukseensa.
vaimottomat, nuoret miehet, joille ei riitä vaimoja
lapsettomat, perheet joiden ainoa lapsi kuolee.
ja armottomat, kirjassa esitellään kylänsä lapsilukua valvova paikallisviranomainen.


Teoksessa pidin siitä, että Manninen ei tyydy pelkästään kauhistelemaan yhden lapsen politiikkaa ja mustamaalaamaan Kiinan hallitusta, vaan hän nimenomaan haluaa kertoa meille suomalaisille tämän politiikan kaikkien osapuolten näkökulman, myös vihattujen viranomaisten ja siitä hyötyneiden.

Teos oli oikein mielenkiintoinen ja selkeä sekä vaikuttava. Opin valtavasti uutta Kiinan yhteiskunnasta, esimerkiksi vahvan eron maalais- ja kaupunkilais-Kiinan välillä. Välillä Manninen kuitenkin esittää mielestäni väitteensä ristiriitaisesti: hän kertoo esimerkiksi tyttöjen kouluttautuvan korkeammalle ja isommassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin, mutta toisaalta väkimäärän olevan edelleen niin suuri, etteivät kouluttautuneet silti välttämättä saa kunnon työtä. Koko ilmiö on niin ristiriitainen: naisia on Kiinassa miljoonia vähemmän kuin miehiä, mutta silti kaupunkilaisnaiset eivät löydä kumppania. Manninen vuorotellen kehuu optimistisesti vanhemmille olevan nykyään sama, syntyykö tyttö vai poika, ja seuraavassa kappaleessa alavireisemmin muistuttaa lukijaa vuosisatoja vanhojen asenteiden muuttuvan hitaasti. Tähän olisin ehkä kaivannut sitä, että Manninen ja teoksen toimitustiimi olisivat oikaisseet nämä ristiriitaisuudet esimerkiksi toteamalla yhdessä ja samassa lauseessa, että asenteet muuttuvat näin henkilökohtaiseen elämään vaikuttavan politiikan ansiosta, mutta vuosisatoja vanhat perinteet eivät muutu yhden sukupolven aikana. Näin lukijan ei olisi tarvinnut itse päätellä tätä lopputulosta kuin palapelin paloja yhdistellen.


Yhden lapsen kanssa voitti vuonna 2016 Finlandia-palkinnon parhaasta tietokirjasta. Jörn Donner, palkinnonsaajan valitsija, kehuu teosta riipaisevaksi ja liikuttavaksi. Olen itse samaa mieltä, oikeiden ihmisten aidot kokemukset kuitenkin faktat mukana on vaikuttavaa luettavaa.


lähteet: https://atena.fi/kirjailijat/mari-manninen

Kinnunen: Neljäntienristeys

Te, blogini lukijat, ette ole varmaankaan välttyneet kuulemasta Lopotista. Se on Tommi Kinnusen tuore romaani, itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen ja vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaalle Neljäntienristeykselle. Satuin voittamaan Lopotin omakseni #kirjan facebook-arvonnassa, joten silloinhan se täytyy lukea. Ajattelin kuitenkin saavani teoksesta enemmän irti jos lukisin sen edeltäjän Neljäntienristeyksen, sillä Lopotti on ilmeisesti itsenäinen romaaninsa, mutta siinä seikkailee samoja hahmoja kuin edeltäjässään. Tämä postaus kertoo siis Neljäntienristeyksestä, Lopotista kuulette varmaan seuraavassa päivityksessä muutaman päivän päästä (;

Tommi Kinnunen
Neljäntienristeys
WSOY
2014

Neljäntienristeys kertoo erään perheen vaiheista Kuusamossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1895 Marian, nuoren kätilön, kertomina. Maria on juuri valmistunut kätilökoulusta Helsingistä ja tullut töihin pohjoiseen kun hän huomaa olevansa raskaana. Vuosien myötä Maria tekee töitä ja laajennuttaa isoa taloaan perheensä kasvaessa.

Teoksessa seurataan kaikkiaan neljän eri perheenjäsenen tarinaa, ensin Mariaa, sitten Marian tytärtä Lahjaa, seuraavaksi Lahjan miniää Kaarinaa ja viimeiseksi Onnia, Lahjan aviomiestä. Pidin siitä, että kertojia oli useita, mutta kaikki neljä tarinaa tuntuivat irrallisilta toisistaan, koska kerrallaan seurattiin aina yhden ihmisen elämä alusta suunnilleen loppuun asti. 

Rakenne oli erittäin epäselvä. Alussa annetaan sisällysluettelossa jokaiselle henkilölle eri lukujen mukaan tapahtumavuosi, katu ja yhden lauseen abstrakti kuvaus mitä sillä "kadulla" eli siinä vaiheessa tarinaa tapahtuu. Tarinahan on kuitenkin sama, näkökulmat ja kokemukset vain eri, joten lukeminen oli todella katkonaista ja pirstaleista kun koko ajan oli sellainen tunne, että pitää kääntää sivuja taaksepäin jotta voisi lukea toisen ihmisen silmin mitä milloinkin tapahtui ja miksi joku teki tälle kertojalle niin kuin kertoja kokee.

Esimerkki: 1967 Kirkkotie. Aina on olemassa yhteys (Lahjan kertomana)

Mielestäni kirjailija on yrittänyt olla liian nokkela tämän sisällysluettelon kanssa, sillä vasta melkein puolessa välissä kirjaa tajusin, ettei kyse ole oikeasti osoitteista joissa hahmo olisi asunut vaan sillä kuvataan jotakin tapahtumaa johon tien nimi viittaa ja lyhyt selitys selittää. Sitä paitsi nämä selitysteksit eivät sitten olleet mukana kirjan sisällä aina kyseisen kappaleen kohdalla, vaan sain olla koko ajan selaamassa alkusivuille nähdäkseni mihin nämä selitysteksit sitten viittaavat kappaleen kohdalla.

Kaiken lisäksi romaanissa on koko ajan sellaien tunne, että jotakin jätetään sanomatta. En löytänyt äkkiseltään esimerkkiä ja tämä on vähän eri asia, mutta esimerkiksi Kaarinan kertomuksessa ensin yksi luku loppuu siihen, että eräs henkilöistä kertoo olevansa raskaana, ja seuraava luku alkaa niin että kerrotaan synnytyksen menneen hyvin. Lukija tietysti olettaa lapsen äidin olevan tämä henkilö joka äsken kertoi raskaudestaan, mutta vasta myöhemmin selviää että synnyttäjä olikin Kaarina itse. Tässä kohdassa kertoja ei ole Kaarina itse vaan kaikkitietävä kertoja, mutta silti Lahjasta puhutaan anoppina. Tämä on lukijalle melko ristiriitaista: tavallaan kerrotaan Kaarinan näkökulmasta mutta kuitenkaan ei saada suoraan tietää mitä hän ajattelee. Alla esimerkki:

Kaarina ei halua turhaan kertoa, etteivät lapset halunneet jäädä mummulle hoitoon. - - Rintoja pakottaa. Kaarina haluaisi imettää, mutta paidan riisuminen anopin edessä tuntuu oudolta.

Itse asiassa vielä tämänkin kappaleen jälkeen luulin, että lapsen äiti olisi edellisellä sivulla raskaudestaan kertonut henkilö ja ihmettelin miksi Kaarinan teki mieli imettää vaikka lapsi ei ollut hänen. Vasta jonkin ajan jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli Kaarinan oma synnytys.

 Erityisesti teos tuntuu kiertyvän itse asiassa Lahjan ympärille, hän kertoo itse yhden jakson ja aika lailla kaikki muutkin hahmoista tuntuvat peilaavan omaa tarinaansa hänen kauttaan: Onni ja Kaarina tekisivät sitä ja tätä, mutta kun toiselle vaimo, toiselle anoppi on kahleena. Lahja tuntuu aikuisenakin kiukuttelevalta, mustasukkaiselta ja itsekkäältä pikkulapselta; hän mieluummin vaikka käräyttää miehensä poliisille haureudesta (tieto, jonka hän on saanut lukemalla salaa puolisonsa kirjeenvaihtoa) ja ajaa siten tämän tuhoon kuin kysyisi suoraan Onnilta, keskustelisi, jopa päästäisi hänet menemään.

En pitänyt Neljäntienristeyksestä. Se oli niin sekava, ja kaikki se negatiivisuus, suru ja vaikeudet jotka siitä kumpusivat saivat minut pahalle tuulelle laskiessani kirjan alas. Tietenkin oma kysymyksensä on, pitääkö kirjan aina olla helppoa luettavaa tai tarinan päättyä onnellisesti, mutta mielestäni Kinnunen olisi voinut tulla vähän lukijaa vastaan. Vaikka tarina päättyisikin surullisesti, ei kirjassa tarvitsisi esitellä vain kaikkien hahmojen elämän huonoja puolia. Ikään kuin nämä ihmiset, jotka olivat kuitenkin perhe, olisivat olleet mykkiä. Romaanissa he eivät kertaakaan sanoneet suoraan ongelmistaan, puhuneet peloistaan tai toiveistaan mikä sitten johti väärinymmärryksiin ja tarpeettomiin kahakoihin.

Helmet-lukuhaasteessa Neljäntienristeys menee kohtaan 41.Kirjassa lähetetään kirjeitä.