Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY
2016

Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Lopotti on Tommi Kinnusen itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Neljäntienristeykselle. Lopotissa päähenkilöt ovat Neljäntienristeyksestä tutut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.

Teoksessa seurataan sekä Helenan että Tuomaksen kasvua lapsuudesta vanhuuteen asti. Helena lähetetään viisikymmentäluvulla sokeainkouluun Helsinkiin kauas kotoa, Tuomas lähtee itse löytääkseen paikan jossa olla homo ilman että tarvitsee vaihtaa puhkottuja autonrenkaita tai pestä tuhrittua ulko-ovea.

Kirja näyttää järkyttävän kuvan 1900-luvun Suomesta. Tällaisiako me todella olemme? Olemmeko me todella sulkeneet normaaliuden ulkopuolelle ihmiset, joiden seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa valtavirrasta? Olemmeko me todella epäilleet sokeiden kykyä äitiyteen? Olemmeko me todella vain toisiaan kyräilevä kansakunta?

Romaanissa Helena ja Tuomas ovat kertojia vuoron perään, ja kumpikin kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta vanhuuteen asti. Tämä on mielestäni vähän erikoista, koska yleensä kirjoissa seurataan aina jonkun henkilön tiettyä elämänvaihetta, ei koko elämää alusta loppuun. Esimerkiksi ensimmäisessä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-kirjassa, joka kertoo samasta aiheesta, eli homopojan muuttamisesta suurkaupunkiin opiskelemaan ja etsimään vapaampaa ilmapiiriä, tarina päättyy päähenkilön ollessa noin kaksikymppinen ja löytäessä mahdollinen kumppani. On seuraavien kirjojen asia kertoa miten tarina jatkuu. Lopotissa taas seurataan Helenan ja Tuomaksen elämää monta kymmentä vuotta. 

Pidin Lopotissa siitä, miten se tuntui paljon vapaammalta kuin Neljäntienristeys. Lauseet kerrottiin loppuun asti, henkilöillä on ainakin alussa iloa, ihmetystä ja mahdollisuuksia elämässään; Helena ei jää sokeutensa vangiksi vaan hänestä tulee pianonvirittäjä, vahva ja itsenäinen nainen. Tuomas opiskelee taloustiedettä ja valmistuukin, alkaa kasata palasia omaa elämäänsä varten.

Tässä kuitenkin piilee myös ongelma. Kerrontaa jatketaan myös siitä eteenpäin kun hahmoilla on asiat suhteellisen hyvin. Lukija saa tietää Tuomasta kohtaavasta suuresta epäoikeudenmukaisuudesta ja Helenan vuosia kestävästä sairaudesta. Vaikka alku oli lupaava, lukija ei saa onnellista loppuaan. En tiedä onko Kinnusella joku pakkomielle kertoa aina ihmiselämän ikävistä puolista vai haluaako hän kertoa ihmiskohtaloista "totuudenmukaisesti", että ihmiselämä jatkuu vanhuuteen asti, se ei lopu silloin kun tarina olisi parasta lopettaa. Olisin kuitenkin halunnut kuulla hahmoille tapahtuvista iloisista asioista.

Helmet-lukuhaasteessa Lopotti menee kohtiin 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja ja 49. Vuonna 2016 ilmestynyt kirja.

Kinnunen: Neljäntienristeys

Te, blogini lukijat, ette ole varmaankaan välttyneet kuulemasta Lopotista. Se on Tommi Kinnusen tuore romaani, itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen ja vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaalle Neljäntienristeykselle. Satuin voittamaan Lopotin omakseni #kirjan facebook-arvonnassa, joten silloinhan se täytyy lukea. Ajattelin kuitenkin saavani teoksesta enemmän irti jos lukisin sen edeltäjän Neljäntienristeyksen, sillä Lopotti on ilmeisesti itsenäinen romaaninsa, mutta siinä seikkailee samoja hahmoja kuin edeltäjässään. Tämä postaus kertoo siis Neljäntienristeyksestä, Lopotista kuulette varmaan seuraavassa päivityksessä muutaman päivän päästä (;

Tommi Kinnunen
Neljäntienristeys
WSOY
2014

Neljäntienristeys kertoo erään perheen vaiheista Kuusamossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1895 Marian, nuoren kätilön, kertomina. Maria on juuri valmistunut kätilökoulusta Helsingistä ja tullut töihin pohjoiseen kun hän huomaa olevansa raskaana. Vuosien myötä Maria tekee töitä ja laajennuttaa isoa taloaan perheensä kasvaessa.

Teoksessa seurataan kaikkiaan neljän eri perheenjäsenen tarinaa, ensin Mariaa, sitten Marian tytärtä Lahjaa, seuraavaksi Lahjan miniää Kaarinaa ja viimeiseksi Onnia, Lahjan aviomiestä. Pidin siitä, että kertojia oli useita, mutta kaikki neljä tarinaa tuntuivat irrallisilta toisistaan, koska kerrallaan seurattiin aina yhden ihmisen elämä alusta suunnilleen loppuun asti. 

Rakenne oli erittäin epäselvä. Alussa annetaan sisällysluettelossa jokaiselle henkilölle eri lukujen mukaan tapahtumavuosi, katu ja yhden lauseen abstrakti kuvaus mitä sillä "kadulla" eli siinä vaiheessa tarinaa tapahtuu. Tarinahan on kuitenkin sama, näkökulmat ja kokemukset vain eri, joten lukeminen oli todella katkonaista ja pirstaleista kun koko ajan oli sellainen tunne, että pitää kääntää sivuja taaksepäin jotta voisi lukea toisen ihmisen silmin mitä milloinkin tapahtui ja miksi joku teki tälle kertojalle niin kuin kertoja kokee.

Esimerkki: 1967 Kirkkotie. Aina on olemassa yhteys (Lahjan kertomana)

Mielestäni kirjailija on yrittänyt olla liian nokkela tämän sisällysluettelon kanssa, sillä vasta melkein puolessa välissä kirjaa tajusin, ettei kyse ole oikeasti osoitteista joissa hahmo olisi asunut vaan sillä kuvataan jotakin tapahtumaa johon tien nimi viittaa ja lyhyt selitys selittää. Sitä paitsi nämä selitysteksit eivät sitten olleet mukana kirjan sisällä aina kyseisen kappaleen kohdalla, vaan sain olla koko ajan selaamassa alkusivuille nähdäkseni mihin nämä selitysteksit sitten viittaavat kappaleen kohdalla.

Kaiken lisäksi romaanissa on koko ajan sellaien tunne, että jotakin jätetään sanomatta. En löytänyt äkkiseltään esimerkkiä ja tämä on vähän eri asia, mutta esimerkiksi Kaarinan kertomuksessa ensin yksi luku loppuu siihen, että eräs henkilöistä kertoo olevansa raskaana, ja seuraava luku alkaa niin että kerrotaan synnytyksen menneen hyvin. Lukija tietysti olettaa lapsen äidin olevan tämä henkilö joka äsken kertoi raskaudestaan, mutta vasta myöhemmin selviää että synnyttäjä olikin Kaarina itse. Tässä kohdassa kertoja ei ole Kaarina itse vaan kaikkitietävä kertoja, mutta silti Lahjasta puhutaan anoppina. Tämä on lukijalle melko ristiriitaista: tavallaan kerrotaan Kaarinan näkökulmasta mutta kuitenkaan ei saada suoraan tietää mitä hän ajattelee. Alla esimerkki:

Kaarina ei halua turhaan kertoa, etteivät lapset halunneet jäädä mummulle hoitoon. - - Rintoja pakottaa. Kaarina haluaisi imettää, mutta paidan riisuminen anopin edessä tuntuu oudolta.

Itse asiassa vielä tämänkin kappaleen jälkeen luulin, että lapsen äiti olisi edellisellä sivulla raskaudestaan kertonut henkilö ja ihmettelin miksi Kaarinan teki mieli imettää vaikka lapsi ei ollut hänen. Vasta jonkin ajan jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli Kaarinan oma synnytys.

 Erityisesti teos tuntuu kiertyvän itse asiassa Lahjan ympärille, hän kertoo itse yhden jakson ja aika lailla kaikki muutkin hahmoista tuntuvat peilaavan omaa tarinaansa hänen kauttaan: Onni ja Kaarina tekisivät sitä ja tätä, mutta kun toiselle vaimo, toiselle anoppi on kahleena. Lahja tuntuu aikuisenakin kiukuttelevalta, mustasukkaiselta ja itsekkäältä pikkulapselta; hän mieluummin vaikka käräyttää miehensä poliisille haureudesta (tieto, jonka hän on saanut lukemalla salaa puolisonsa kirjeenvaihtoa) ja ajaa siten tämän tuhoon kuin kysyisi suoraan Onnilta, keskustelisi, jopa päästäisi hänet menemään.

En pitänyt Neljäntienristeyksestä. Se oli niin sekava, ja kaikki se negatiivisuus, suru ja vaikeudet jotka siitä kumpusivat saivat minut pahalle tuulelle laskiessani kirjan alas. Tietenkin oma kysymyksensä on, pitääkö kirjan aina olla helppoa luettavaa tai tarinan päättyä onnellisesti, mutta mielestäni Kinnunen olisi voinut tulla vähän lukijaa vastaan. Vaikka tarina päättyisikin surullisesti, ei kirjassa tarvitsisi esitellä vain kaikkien hahmojen elämän huonoja puolia. Ikään kuin nämä ihmiset, jotka olivat kuitenkin perhe, olisivat olleet mykkiä. Romaanissa he eivät kertaakaan sanoneet suoraan ongelmistaan, puhuneet peloistaan tai toiveistaan mikä sitten johti väärinymmärryksiin ja tarpeettomiin kahakoihin.

Helmet-lukuhaasteessa Neljäntienristeys menee kohtaan 41.Kirjassa lähetetään kirjeitä.