 |
| Tommi Kinnunen Lopotti WSOY 2016 |
Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Lopotti on Tommi Kinnusen itsenäinen jatko-osa Finlandia-ehdokas Neljäntienristeykselle. Lopotissa päähenkilöt ovat Neljäntienristeyksestä tutut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.
Teoksessa seurataan sekä Helenan että Tuomaksen kasvua lapsuudesta vanhuuteen asti. Helena lähetetään viisikymmentäluvulla sokeainkouluun Helsinkiin kauas kotoa, Tuomas lähtee itse löytääkseen paikan jossa olla homo ilman että tarvitsee vaihtaa puhkottuja autonrenkaita tai pestä tuhrittua ulko-ovea.
Kirja näyttää järkyttävän kuvan 1900-luvun Suomesta. Tällaisiako me todella olemme? Olemmeko me todella sulkeneet normaaliuden ulkopuolelle ihmiset, joiden seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa valtavirrasta? Olemmeko me todella epäilleet sokeiden kykyä äitiyteen? Olemmeko me todella vain toisiaan kyräilevä kansakunta?
Romaanissa Helena ja Tuomas ovat kertojia vuoron perään, ja kumpikin kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta vanhuuteen asti. Tämä on mielestäni vähän erikoista, koska yleensä kirjoissa seurataan aina jonkun henkilön tiettyä elämänvaihetta, ei koko elämää alusta loppuun. Esimerkiksi ensimmäisessä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-kirjassa, joka kertoo samasta aiheesta, eli homopojan muuttamisesta suurkaupunkiin opiskelemaan ja etsimään vapaampaa ilmapiiriä, tarina päättyy päähenkilön ollessa noin kaksikymppinen ja löytäessä mahdollinen kumppani. On seuraavien kirjojen asia kertoa miten tarina jatkuu. Lopotissa taas seurataan Helenan ja Tuomaksen elämää monta kymmentä vuotta.
Pidin Lopotissa siitä, miten se tuntui paljon vapaammalta kuin Neljäntienristeys. Lauseet kerrottiin loppuun asti, henkilöillä on ainakin alussa iloa, ihmetystä ja mahdollisuuksia elämässään; Helena ei jää sokeutensa vangiksi vaan hänestä tulee pianonvirittäjä, vahva ja itsenäinen nainen. Tuomas opiskelee taloustiedettä ja valmistuukin, alkaa kasata palasia omaa elämäänsä varten.
Tässä kuitenkin piilee myös ongelma. Kerrontaa jatketaan myös siitä eteenpäin kun hahmoilla on asiat suhteellisen hyvin. Lukija saa tietää Tuomasta kohtaavasta suuresta epäoikeudenmukaisuudesta ja Helenan vuosia kestävästä sairaudesta. Vaikka alku oli lupaava, lukija ei saa onnellista loppuaan. En tiedä onko Kinnusella joku pakkomielle kertoa aina ihmiselämän ikävistä puolista vai haluaako hän kertoa ihmiskohtaloista "totuudenmukaisesti", että ihmiselämä jatkuu vanhuuteen asti, se ei lopu silloin kun tarina olisi parasta lopettaa. Olisin kuitenkin halunnut kuulla hahmoille tapahtuvista iloisista asioista.
