maanantai 21. maaliskuuta 2016

Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco
Ruusun nimi
1980
Kuten varmaan tiedätte, italialainen kirjailija ja professori Umberto Eco kuoli noin kuukausi sitten. Minulla on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa lukea Ruusun nimi, joten nyt sain viimeinkin viimeisen sysäyksen kirjaan tarttumiseen.

Ruusun nimi on romaani 1300-luvun luostareista. Nuori noviisi Adson matkustaa mestarinsa Williamin kanssa kirjastoltaan siihen aikaan maailman mahtavimpiin pidettyyn luostariin, jossa on tapahtunut salaperäinen kuolema; teräväpäinen William on pyydetty selvittämään tapausta. Kuolemia alkaa kuitenkin ilmaantua lisää, ja parivaljakolle tulee kiire selvittää salaperäinen murhaaja.

Aloitin Ruusun nimen innokkaasti, mutta aloitus on suoraan sanottuna todella latistava. Ensimmäiset 70-80 sivua ovat tyyliltään täysin erilaiset kuin vajaat 500 sivua niiden jälkeen. Minulta meinasi usko loppua kesken noiden ensimmäisten sivujen aikana: kerronta oli todella puuduttavaa. Jotain kertoo se, että luin kirjaa kolmena päivänä päiväsaikaan, edistyin yhteensä noin 50 sivua ja nukahdin joka kerta kirjaa lukiessani. Aioin todella jättää kirjan kesken, ja se on paljon sanottu, sillä luen paljon ja olen jättänyt vain yhden kirjan ikinä kesken.

Uskoa minuun valoivat ihanan aktiiviset facebookin Kirjallisuuden ystävät-ryhmän kommentoijat. Sain päivän sisällä monta kymmentä kommenttia tuskaillessani kirjan alkua. Niiden voimalla jaksoin sitten jatkaa loppuun asti.

Mainittakoon myös, että melko suuressa osassa kirjassa on myös tuon ajan suurimmat uskonkysymykset. Luostariin esimerkiksi saapuu ulkopuolisia munkkeja toisen aatteen kirkosta. Teoksessa upotaan välillä liiankin syvälle uskonnollisiin kiistoihin, mikä kertoo kyllä kirjailijan perehtyneisyydestä asiaan mutta on aika raskasta luettavaa lukijalle. Lukijan on myös hankalaa pysyä perässä kuka kukin hahmoista on kun välillä ollaan nykyajassa ja välillä kerrataan monta kymmentä vuotta vanhoja asioita. Milloin kukakin hahmo paljastuu pitäneen jossain vanhassa taistelussa jotain puolta, ja lukijan oletetaan osaavan yhdistää mitä se merkitsee suuremmassa mittakaavassa.

Luostareista ja munkkien kaksinaismoralismista oli mielenkiintoista lukea, mutta toisaalta jonkun vastakkainasettelun lukeminen on melko puuduttavaa. Kirjassa ei voida keskittyä ainoaastaan ratkomaan murhamysteeriä vaan sen lisäksi lukijalle tuputetaan vielä uskonhistoriaakin.

Romaani on jaksotettu hyvin. Siinä kuvataan Williamin ja Adsonin seitsemää päivää luostarissa, ja yksi luku käsittää aina yhden hetken luostarin päivästä: yörukous, vesper, kompletorio ja niin edelleen. Välillä taas itse tekstissä on lukijalle raskaita pitkiä lauseita ja luetteloita.

Ruusun nimessä on yksi kummallinen puoli: se, mihin kirjan´nimi viittaa, selviää vasta viimeisillä sivuilla. Näinollen lukija joutuu ihmettelemään koko teoksen läpi mihin teoksen nimi oikein viittaa.

Kaikkiaan Ruusun nimi on kiinnostava tarina luostarista ja murhamysteeristä, mutta helppoa luettavaa se ei ole raskaan ja hämmentävän teologisen problematiikkansa ja lauserakenteidensa takia. Se ansaitsee paikkansa klassikkona tarkkuutensa, vivahteisuutensa ja monipuolisuutensa takia, mutta en voi kyllä valitettavasti teosta suositella, samantyylisiä kirjoja voi lukea helpomminkin.
Onneksi romaanissa oli kuitenkin hieman pinnan alta pilkahtelevaa huumoria, josta on alla pari esimerkkiä.

"Entäs mitä sinä sitten siitä sanot, että kun Herramme oli Jerusalemissa, hän palasi joka ilta Betaniaan?"
"Jos kerran meidän Herramme halusi mennä Betaniaan nukkumaan, niin mikä sinä olet hänen päätöksiän arvostelemaan?"

"Entä jos apotti löytää meidät?"
"Tekeydymme kahdeksi kummitukseksi."

Ruusun nimi menee helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6. Kirjastosta kertova kirja ja osallistuin sillä 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä- blogin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti