Tyler: Äkäpussi

Luin viime syksynä William Shakespearen suositun näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään (linkistä pääset tähän kirjoitukseeni), ja silloin googlatessani näytelmän kustantajan sivua, hakutuloksista pomppasi esiin Anne Tylerin Äkäpussi. Syksystä asti olen pitänyt teoksen mielessäni, koska kuullessani siitä se kuulosti hauskalta. Nyt sitten lainasin Äkäpussin kirjastosta! Tästä pääset kustantajan sivulle.

Äkäpussi on 29-vuotias nainen nimeltään Kate Battista, joka on ollut jumissa huoltosuhteissaan söpöön pikkusiskoonsa ja hajamieliseen isäänsä. Perheessään Kate hoitaa tavallaan äidin virkaa. 

Kate työskentelee avustajana esikoulussa ja järkyttää siellä alituiseen vanhemoien ja johtajan mielenrauhaa kaunistelemattomilla mielipiteilllään.

Kertomuksen alussa Katen professori-isä yrittää saada tyttärensä naimaan ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa, jottei tämän tarvitsisi poistua maasta viisumin vanhentumisen vuoksi. (takakansi)

Äkäpussin alkua oli todella vaikeaa lukea, koska hahmot tuntuivat todella yksiulotteisilta ja epäaidoilta. Heistä annettiin vain yhdet ominaisuudet kuvaamaan heitä, joten on todella vaikeaa nähdä hahmoja edessään oikeina ihmisinä. Tämä hahmojen ja tapahtumien yksiulottteisuus jatkuu oikeastaan koko kirjan ajan, mutta siitä pääsee yli kun ei edes yritä lukea kirjaa vakavissaan ja sitoutuvasti, vaan asennoituu siihen kevyenä hömppänä jota pitää lukea vähän kieli poskella. Kun tapahtumia seuraa valmiiksi toilailuihin asennoituen, kirja voi olla ihan viihdyttävä.

Sanat aiheuttivat Katelle aavemaisen irrallisen olon. Hän ei ollut pelkästään kadottanut muistojaan, joita olisi kuvitellut hellivänsä kallisarvoisina koko ikänsä. Sen lisäksi muistot liittyivät kokemuksiin, joita hän olisi arvellut inhoavansa. Hänhän ei voinut sietää shoppailua!

Tämä katkelma on aidoimmasta päästä, ja se hiukan selittänee Katen inhoa naisellisia asioita kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut teokseen enemmän tällaista pohdintaa nuorena äidin menettämisestä pelkän nopean käsittelyn sijaan.

Hän ei keksinyt yhtä ainutta asiaa, jonka takia nousta sängystä aamuisin.

Jos hahmo on tätä mieltä, kirjan pitäisi kokonaan keskittyä kuvaamaan hänen eksistentiaalista kriisiään tai vaikeaa masennustaan, sen sijaan että täysi innottomuus olisi päähenkilön luonteenpiirre kirjan kertoessa jostakin aivan muusta.

Sitten tohtori Battista yskähti. "Tuota noin", hän aloitti varovasti. "Noin, noin, huomaan, että veropaperimme ovat vielä täällä."

Tässä nähdään muidenkin kuin Katen hahmon yksiulotteisuus: minkälainen mies pitää lastaan assistenttinaan? Ei minkäänlaista vastuunottoa omasta elämästä saatika sitten vanhempana olosta lapsilleen. Teoksessa on tosiaan ristiriita: tällaisella hahmojen käyttäytymisellä ja luonteilla sen pitäisi ainoastaan tutkia heidän tunteitaan, motiivejaan ja kanssakäymistään, ei kertoa jostakin aivan muusta kuten järjestetystä avioliitosta.

Samaten Pjotrin hahmo herätti ihmetystä: miksei hänellä ole ketään tai mitään kotimaassaan? Miksei sitä käsitellä yhtään enempää? Tässäkin olisi ollut oiva tilaisuus käsitellä kirjallisuudella esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta tilaisuus jätetään kokonaan käyttämättä.

Annan hänelle tilaa paikassa, jossa kumpikin meistä voi olla oma itsensä.

Tämä oli mielestäni kirjan voimakkain lause.

Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ismalla, Aneekalla ja Parvaizilla, lontoolaisilla sisaruksilla, ei vuosikausiin ole ollut kuin toisensa. Mutta synkemmät, vahvemmat voimat ajavat Parvaizin erilleen siskoistaan ja vievät hänet mukanaan toiselle puolelle maailmaa, kun hän ryhtyy kulkemaan itselleen tuntemattomaksi jääneen jihadisti-isänsä jalanjälkiä.

Joka veljeään vihaa on kaunis ja kauhistuttava romaani yhteiskunnan karheammasta pinnasta. Mitä kaksikymppisten opiskelijasiskosten pitäisi tehdä, kun veli lähtee aivopesun seurauksena Syyriaan isis-joukkoihin etsimään totuutta heidän isästään? Muslimit ovat muutenkin Lontoossa suurennuslasin alla, ja Ismalla ja Aneekalla on menetettävänään ainoa maa, jonka he tuntevat kodiksi.

Kirja on jaettu viiteen osaan kertojien mukaan, mutta mielestäni kertojien järjestys hämmentää lukijaa. Varsinkin Parvaizin jaksossa kelataan aikaa taakse ennen pojan lähtöä, ja kohta liikutaankin reaaliaikaisesti eteenpäin. Rakenne olisi vähän helpompi ymmärtää, jos Parvaizin osa olisi ensimmäisenä ja sen jälkeen Isman ja Aneekan. Nyt Isman osa on ensimmäisenä menee vähän hukkaan, koska se liikkuu nykyajassa, kohta Eamonn jatkaa siitä mistä Isma lopettaa, mutta sitten Parvaiz palaa ajassa taaaksepäin. Esimerkiksi Kaikki se valo jota emme näe-teoksessa käytetään mielestäni hyvin kahta kertojaa ajan mennessä koko ajan eteenpäin molemmilla.

Tämä teos laittaa ajatusmaailman uuteen järjestykseen. Romaani taiteilee kahden viestin välissä: toisaalta on uskallettava nöyrtyä ja tutustua tuntemattomaan, toisaalta pidettävä päänsä eikä lähteä mukaan sinisilmäisesti kaikkeen. Näin lukijana näiden kahden eron näkee selkeästi, mutta kun kuvittelee itsensä esimerkiksi Parvaizin tai Karamatin housuihin, ei vastaus oikeasta ja väärästä olekaan enää niin selvä.

 Teos näyttää, mitä voi pahimmillaan tapahtua kun maailman jakaa "meihin" ja "niihin", ja laittaa lukijan pohtimaan median vaikutusta yleiseen mielipiteeseen, faktojen tarkastamisen ja eri puolien kuuntelemisen tärkeyttä, lynkkausmielialaa, aivopesua ja yksilönvastuuta.

Alkuperäinen englanninkielinen nimi Home fire kuvaa kirjan teemaa loistavasti: älä ammu omiasi. Kuuntele ennen kuin tuomitset. Mielestäni teos kehottaa yrittämään ymmärtää monimutkaisia asioita näennäisesti yksinkertaisilta vaikuttavien tekojen takana helpoimman vaihtoehdon, kyselemättä tuomitsemisen sijaan.

Joka veljeään vihaa on erittäin voimakas teos. Viimeisen kolmasosan aikana vatsani puristui kokoon jännityksestä ja lopetettuani kirjan en yli tuntiin pystynyt sanomaan sanaakaan. Mielestäni tämä on taideteokselta oikein hyvä asia.

Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli- tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä iltoina toveripiirissä henkeä yllä.

"Ketä sinä uskot, kun puhutaan millaista siellä oikeasti on? Niitä samoja ihmisiä, jotka väittivät että Irakilla on ydinaseita ja kiduttivat isääsi vapauden nimissä - vai minua?"

Tuntui kuin Parvaizin sydän olisi täyttänyt koko rintakehän; se jyskytti niin rajusti, että oli ihme kun paita ei tärissyt. Farooqin ilme muuttui lempeämmäksi.

Hän ei tiennyt, kuinka riistäytyä irti näistä historian pyörteistä, kuinka päästä vapaaksi demoneista, joita hän oli houkutellut kannoilleen.

Britannian edustuston ympärillä oli piikkilanka-aita, vahvasti aseistettuja sotilasajoneuvoja ja tiesulkuja estämässä asiattomien pääsyä tontille. Mutta vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä siitä oli banianviikunapuiden varjostama puisto, ja puiden ikivanhat ilmajuuret olivat kestävämpiä kuin meri-ilmassa ruostuva piikkilanka tai pölyssä epäkuntoon menevät aseet tai poliitikkojen tänään laatimat laskelmat huomisia vaaleja varten.

Täällä hän istuisi yhdessä veljensä kanssa, kunnes maailma muuttuisi, tai he molemmat murenisivat mullaksi heitä ympäröivään maaperään. 

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Takakansi: "Haruki Murakami maalaa maailmaa huikein vedoin kertoessaan omaa tietään etsivän taiteilijan tarinan. Teoksessa lomittuvat kiehtovasti fantasia, mennyt aika, intohimo ja taiteen tekemisen mysteerit."


Haruki Murakami on säännöllisesti blogissani esiintyvä kirjailija, mutta jos juuri Sinulle tämä on ensimmäinen lukemasi kirjoitukseni hänestä, niin kerrattakoon: Haruki Murakami on pian, 12. päivä tammikuuta, 70 vuotta täyttävä japanilainen kirjailija. Hän on kirjallisuudenopettajien lapsi, opiskellut yliopistossa elokuva-alaa, pitänyt jazz-klubia ja ollut kirjallisesti aktiivinen jo 40 vuotta. Hänen voitti ihka ensimmäisellä kirjoituksellaan Hear the wind sing (1979) kirjallisuuskilpailun, ja se julkaistiin Gunzossa, yhdessä Japanin vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuslehdistä. Siitä lähtien hän on julkaissut romaaneja, novelleja ja tietokirjoja sekä kääntänyt japaniksi amerikkalaista kirjallisuutta.

Aiemmin blogissani julkaisemiini kirjoituksiin pääset kirjojen linkeistä: Kafka rannalla, Miehiä ilman naisia, 1Q84, ja Norwegian wood.

Sitten aiheeseen:  Komtuurin surma on "maaginen romaani, jossa omaa tietään etsivän taiteilijan kohtalo kietoutuu salaperäisen maalauksen ympärille." (kustantaja) Murakami vie lukijan luomaansa hieman taianomaiseen ja kuitenkin huomattavan realistisen yksityiskohtaiseen maailmaan, ja tuohon maailmaan sukeltaa niin mielellään, että  kirjan lopetettuaan tuntuu oudolta havahtua Suomeen uuden vuoden hössötykseen ja takaisin arkirutiineihin. Joku voisi ehkä pitää kirjaa pitkäveteisenä, koska tapahtuvat etenevät hitaasti (sivujakin on 821), mutta minulle se sopi oikein hyvin. Kirjassa annetaan hahmoille tilaa hengittää ja kehittyä ja lukijan tutustua heihin.

Romaani jättää paljon kysymyksiä auki, mutta niin on ehkä melkein parempi. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa tärkeää on jokin mitä lukija ei tiedä, ja se jokin selviää vasta lopussa. Murakami kirjoittaa usein maagisen realismin tyylillä, eikä silloin kaikkea tarvitsekaan selittää.

En ollut varma, kauanko jatkaisin sitä työtä. En pystynyt ajattelemaan kauas tulevaisuuteen. Mutta juuri sillä hetkellä halusin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä ja käyttää taitoja, joita olin kartuttanut vuosien varrella. En ajattelisi ideoita enkä metaforia. En sotkeutuisi laakson toisella puolella asuvan rikkaan naapurini henkilökohtaisiin ongelmiin. En toisi ullakolle kätkettyjä maalauksia päivänvaloon enkä ryömisi pimeisiin ja ahtaisiin maanalaisiin onkaloihin.

Lopetettuani puhelun menin terassille. Sade oli lakannut. Vuoriston ilma oli kirkasta ja kylmää. Pilvien raoista vilkkuivat tähdet. Ne olivat kuin taivaalle ripoteltuja pieniä jäähileitä. Mutta jää oli kovaa, eivätkä vuosimiljoonatkaan olleet sulattaneet sitä.

Kun pysähdyin jälleen katselemaan maalausta, mieleeni juolahti seuraava väri, jota se kaipasi. Se oli oranssi, mutta ei mikä tahansa oranssi. Roihuava oranssi, joka huokuu vahvaa elinvoimaa mutta kätkee samalla sisäänsä vihjeen tulevasta rappiosta.

McManus: Yksi meistä valehtelee

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 

Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus

Murakami: Norwegian wood

Haruki Murakamilta on suomennettu kymmenkunta teosta. Norwegian wood (ilmestynyt 1987) sijoittuu hänen tuotantonsa alkuvaiheeseen, sillä hänen ensimmäiset romaaninsa on julkaistu 1980-luvun taitteessa, ja viimeisin viime vuonna 2017. Suomeksi se on kuitenkin viimeisimpinä suomennettuja, sillä se suomennettiin vasta viime vuonna!

Tammen esittelysivun mukaan The Guardian on valinnut tämän romaanin listalleen kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta minä en itse asiassa löytänyt teosta sieltä. Oli miten oli, Norwegian wood on ehdottomasti tärkeä kirja, sillä Murakami teki läpimurron sillä.

Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut häneltä aiemmin teokset 1Q84, Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla ja Miehiä ilman naisia. Linkeistä pääset näihin kirjoituksiini!

Ajatuksiani tästä teoksesta:
Pidin siitä, miten herkkä kirja oli, mutta toisaalta se oli myös todella surullinen. (Tai ehkä herkkyys johtuu erityisesti surullisuudesta) Teoksen hahmoista kolme päähenkilön läheistä tekee itsemurhan, mutta toisaalta tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava, päähenkilö on vähän kuin kuplassa.

Olisin kaivannut toivoa enemmän: päähenkilö Watanabe tuntuu ajautuvan vain menetyksestä menetykseen. Hänellä on lukiossa läheinen ystävä Kizuki, joka tekee itsemurhan seitsemäntoistavuotiaana. Tarina alkaa siitä, kun Kizukin tyttöystävä Naoko ja Watanabe päätyvät viettämään aikaa yhdessä ja kävelemään Tokiota ympäriinsä. Heistä tulee hiljalleen läheisiä, mutta tulevaisuus ei ole varmaa.

Kiteyttäisin teoksen todellakin herkäksi ja surulliseksi. Se ei ole Murakamin tuotannosta teos, josta pitäisin eniten, mutta ei myöskään teos, josta pitäisin vähiten. Kieli on tuttuun tapaan huolellista ja maalailevaa. Lukemistani Murakameista suosittelisin 1Q84:ä ja Kafkaa rannalla, ne ovat mielestäni kirjoina onnistuneimpia ja kiinnostavimpia.                                                                                                             

"Vasta paljon myöhemmin tulikärpänen nousi ilmaan. Se levitti siipensä ikään kuin olisi äkkiä oivaltanut jotain, ja oli hetkessä lentänyt kaiteen yli ja jäänyt hämäräään leijumaan. Se piirsi nopean kaaren vesisäiliön vierellä, kuin kuroakseen umpeen menetetyn ajan. Kun se oli leijaillut hetken paikallaan, kuin katsellakseen, miten sen tekemä kaareva valojuova sekoittui tuuleen, se lensi lopulta pois kohti itää."

Usain Bolt - Salamaa nopeampi elämäni

Usain Bolt
Salamaa nopeampi elämäni
suom. Jorma-Veikko
Sappinen
Johnny Kniga

Jamaikalainen Usain Bolt on ehdottomasti yksi maailman tunnetuimmista urheilijoista yhdeksällä olympiakultamitalillaan ja lukuisilla maailmanmestaruuksillaan ja maailmanennätyksillään. Hän ei kuitenkaan aloittanut yleisurheilutreenejä kolmivuotiaana tai lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan urheilustipendillä, vaikka olisi päässyt. Hänen tiensä tähtiin oli aivan omanlaisensa, ja Salamaa nopeampi elämäni on Boltin oma kuvaus siitä. Teoksenen on kustantanut Suomessa Johhny Kniga ja kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen.

"- hänen mielestään muutto Yhdysvaltoihin olisi hyvä veto, mutta tiesin ettei se olisi järkevä uravaihtoehto.

"Ei, en halua Valtoihin", sanoin.

Peart ei ymmärätnyt, hän halusi tietää syyn.

"Ensinnäkin siellä on liian kylmä", sanoin. "Siellä voi tulla lunta ja sen sellaista, joten unohdetaan koko juttu. Ja toiseksi, jos muutan sinne, en pääse tapaamaan äitiä."

Pidin siitä, miten paljon Boltin oma huumorintaju näkyi teoksessa!

"Kuuluttaja lausui nimeni, ja aloin pelleillä. Maurice oli illalla trimmannut tukkaani kynsisaksilla, joten hieroin päälakeani ja pörrötin pulisonkeja kuin kampaustyylini olisi kaikkien aikojen upein. Yleisö nauroi katketakseen."

Samoin pidin miehen rehellisyydestä ja nöyryydestä. Bolt kertoo rehellisesti rakkaudestaan yöelämään, tanssimiseen ja roskaruokaan sekä laiskuudesta harjoituksia kohtaan. Tässä minä yllätyin totaalisesti: olisi voinut luulla, ettei yksi maailman menestyneimmistä urheilijoista noin vain jättäisi treenejä väliin ja luottaisi lahjakkuuden kannattelevaan voimaan. Itsellänikin on hieman kilpaurheilutaustaa, ja tiedän esimerkiksi valmentajien sanoneen, että kaikki passiivisesti käytetty aika, esimerkiksi puolen tunnin televisionkatselu päivässä, antaa vastustajalle etumatkaa. Mutta pisteet Boltille, hän kertoi tästä näkökulmasta julkisesti. Ehkäpä vaikka joku aloitteleva urheilija näkee tämän nimenomaan syynä harjoitella ahkerasti: jos Usain Bolt pärjäsi noin hyvin elämällä sitoutuneesti urheilijan elämää vain silloin kun isot näyttämöt olivat edessä, miten hyvin hän olisi voinut pärjätä jos hän olisi keskittynyt koko uransa ajan sataprosenttisesti?

"Tämä taitaa olla sopiva hetki tehdä selväksi, miksi halusin kilpailla sadalla metrillä. Jotkut arvelivat, että ainoa kannustimeni ottaa lyhyempi matka ohjelmaan oli raha, mutta se ei pidä ollenkaan paikkaansa.- - En piitannut palkintorahoista. Ainoa tavoitteeni oli pelastua juoksemasta neljääsataa metriä. Niin se oli, piste. Enkä hetkeäkään kuvitellut, että olisin satasella kova luu."

Mielestäni tämä omaelämäkerta jäi melko tyngäksi, koska siinä ei ollut ollenkaan esimerkiksi muiden ihmisten haastatteluja Boltista. Ei vanhempien, valmentajan tai kilpakumppaneiden mielipiteitä. Valokuvia ja yleensäkään kuvitusta olisi myös voinut olla enemmän.

Luettuani kirjan ajattelin ensin lukeneeni Äijästä, yleisurheilun megastarasta. Vasta hetken kuluttua tajusin, että juuri niin se olikin - sain kuulla moneen kertaan Boltista tämän kävellessä lähtöviivalle, mitä hänen päässään liikkui sillä hetkellä - mutten Usainista. Kirjan alkupuolella käsiteltiin hiukan Boltin perhettä, rakastavaa äitiä ja kuriapitävää isää, mutta siihen se aika lailla jäikin. Boltin ihmissuhteista ei kerrota käytännössä mitään. Hän kertoo omia ajatuksiaan esimerkiksi muihin kipailijoihin liittyen, mutta lukija jää lopulta ilman mitään tietoa käytännön tasolta. Tämä on vähän sääli, koska ihminen on niin paljon enemmän kuin uransa, oli urallaan miten iso Äijä hyvänsä.

Olin tosissani, helkkarin keskittynyt. Sanoin kavereilleni:"Lakatkaa kuulkaa puhumasta tytöistä. Minulla on töitä."

Teos tuntuu vähän pintaraapaisulta, ja jään odottamaan, josko hänestä vielä tehtäisiin kattavampi elämäkerta. Boltista tehty elokuva I am Bolt on ilmestynyt vuonna 2016, ja katsonkin sen seuraavaksi.

Luin hetki sitten toisenkin kirjan juoksemisesta: Dean Karnazesin Ultramaratoonarin. (tästä blogikirjoitukseeni siitä.)  Mielestäni hän osasi pohtia juoksemista enemmän: teoksessaan hän kuvaa, kuinka juostessaan miettii minne on menossa tai mitä on pakenemassa. Boltilla ei ollut mitään tällaisia ajatuksia, ja hän sanoo suoraan tuntevansa yleisurheilun historiaakin aika huonosti. Joten jos haluatte yleismaailmallisemmin lukea juoksemisesta, suosittelen tarttumaan Ultramaratoonariin.

Lady Lipstick: Lipstick mafia stories

Reilu kuukausi sitten vietettiin Taiteiden yötä. Minä osallistuin siihen lähinnä kiertelemällä katsomassa erilaisia tapahtumia, mutta paikallisesta Suomalaisen Kirjakaupan myymälästä ostin pari "sokkotreffikirjaa". Eli Suomalainen möi viidellä eurolla kiinni nidotussa paperipussissa kirjoja muutaman aihesanan avulla, ilman että ostaja tietää minkä kirjan tulee ostaneeksi. Kirjaimellisesti sika säkissä, mutta yllätyksestä ja jännityksestä maksaa mielellään muutaman euron. Minä en osannut valita kahden pussin väliltä, joten ostin ne molemmat.

Ensimmäisestä pussista kuoriutui Lipstick mafia-blogiin perustuva Lipstick mafia stories. Se on Kariston kustantama teos viiden naisen whatsapp-ryhmästä, jossa ruoditaan parisuhteita, seksuaalisuutta ja lapsiperhe-elämän arkea. Kirjailija pysyy Lady Lipstick-nimimerkin takana. Peperipussissa olivat nämä tunnisteet:


1) perustuu naisten Whatsapp-ryhmään
2) suomalainen Sex and the city
3) elämää ja erotiikkaa
4) makeita nauruja ja
5) lyhyitä tarinoita.

Näillä eväillä kuvittelin saavanaí jotakin Henriikka Rönkkösen kirjojen tyylistä, mutta vain parisuhteesta ja lapsiperhe-elämästä. Olen aiemmin blogissani kehunut Mielikuvituspoikaystävän olevan "hervottoman hauska kuvaus sinkkuelämän todellisuudesta likaisiakaan sattumuksia kaunistelematta."

En saanut paperipussin ja kustantajan lupailemia makeita nauruja ja hauskoja tarinoita seksuaalisuudesta. Sain lähes inhorealistisia keskusteluja käytetyn tamponin huuhtelemisesta vessanpöntöstä alas ja pohdintoja, kuinka syöttää lääke rakastajalta saatuun klamydiaan aviomiehelle tämän ihmettelemättä. Ero rehellisen, suoran puheen, jossa on mukana huumoria ja johon lukija voi samaistua, ja inhorealismin välillä on hiuksenhieno. Naistenvälisen alapääkeskustelun ei tarvitse olla tabu kirjallisuudessa, mutta monta kymmentä euroa maksavalta kaunokirjalta lukija odottaa kyllä vähän enemmän kuin vauva.fi-sivuston tyylisiä juttuja.

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. On ihanaa, että naiset puhuvat seksuaalisuudestaan. En kuitenkaan halua tietää toisten ihmisten pieruista loppuraskauden aikana, enkä monista muista kirjassa käsitellyistä aiheista. Ehkä en vain kuulu ihan kohderyhmään, ehkäpä naureskelen 35-vuotiaana näille jutuille ja koen vahvaa samaistumista. Mutta se päivä ei ole vielä, eikä edes ihan vähään aikaan.

Mielipiteitä jakavien aiheidensa lisäksi teos ei mielestäni muutenkaan toiminut. Kustantaja kertoo tarinoiden saaneen alkunsa whatsapp-sovelluksessa käydyistä keskusteluista, mutta se ei oikein paistanut läpi. Tuntui, ettei näitä keskusteluja olisi oikeasti käyty, vaan tarinat olisi suoraan käsikirjoitettu tällaisiksi. Se varmaan johtuu siitä, että kirjailija on poistanut keskusteluista epäolennaisina pitämiään asioita, ja näinollen tarinat ovat jääneet raakileiksi alkuperäisestä herkullisuudestaan. Tämä on minun arvaukseni.