Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

William Shakespeare
Kuinka äkäpussi
kesytetään
suom. Leena Tamminen
alkupuhe prof.
Sirkku Aaltonen

Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi William Shakespearen suosituimmista näytelmistä, ja se sijoittuu Shakespearen uran varhaiseen tuotantoon. Sen ilmestymisajankohdaksi arvoidaan noin vuosien 1589 ja 1592 välimaastoa. Suomessa näytelmä on tuttu: sitä on esitetty teattereissa yli viitenäkymmenenä versiona, suosituin se on meillä ollut 50- ja 60-luvuilla.

Näytelmä kertoo kiukkuisesta Katherinasta, jonka on isä haluaa naittaa ennen kosijoiden piirittämää suloista pikkusisko Biancaa. Itsevarma pisalainen Petruchio tarttuu haasteeseen ja lupaa kesyttää äkäpussin. Myöhemmin Biancaa piirittäessä kosijat esittävät kotiopettajia, palvelija isäntäänsä ja aivan vieras maisteri yhden kosijan isää.

Teosta voi ajatella niin komediana kuin avioliittofarssinakin. Jos sitä katsoo nykypäivästä käsin farssina, se tuntuu vähän inhimillisemmältä, koska farssiin kuuluu asioiden liioitteleminen.

Esipuheen kirjoittanut professori Sirkku Aaltonen nostaa teoksesta esiin muodonmuutoksen teemana: äkäpussi Katherine muuttuu nöyräksi vaimoksi, Biancan kosijat esittävät olevansa eri ihmisiä kuin ovat, ja kehystarinan kattilanpaikkaaja Sutki muuttuu lordiksi pilan takia. Tämä on ehkäpä kohta, johon haluaisin kiinnittää huomiota jos näkisin Äkäpussin teatterissa.


Nykymaailmasta katsottuna näytelmä on erittäin sovinistinen naisen oikeuksien puuttuessa. Aviomies on naiselle herra ja kuningas, ja naisen tärkein tehtävä on olla siveä, nöyrä ja kuuliainen. Kuitenkin kuten Aaltonen muistuttaa, teatteriteksti on vain yksi näytelmän osa-alueista näyttelijäntyön, lavastuksen, musiikin, valaistuksen ja puvustuksen kanssa. Voutilainen antaa esimerkin vuoden 2005 BBC:n version Äkäpussista, jossa Katherina kyllä "alistui" miehensä vallan alle, mutta loppujen lopuksi nainen synnytti kolmoset ja Petruchio jäi lasten kanssa kotiin Katherinan palatessa työuralleen.


Googlettamalla Kuinka äkäpussi kesytetään löysin kustantamo Johnny Knigan sivulta Anne Tylerin kirjoittaman Äkäpussin, ja se kuulosti sen verran hauskalta, että luen sen jossain vaiheessa. Päivittelen sitten tänne miltä tuoreempi teos näytti!


Hortensio

En, sillä hän takoi minua luutulla päähän. Sanoin vain että hänen otteensa olivat väärät ja yritin asetella sormia oikein, kun hän kimpaantui ja tiuskaisi: "Vai otteita? Minä sinulle otteet näytän." Siinä samassa hän iski minua päähän niin että nuppini puhkaisi soittimen ja siinä minä seisoin hetken äimänä kuin kaakinpuussa luuttu kaulassani, kun hän haukkui minua tunariksi, rämpyttäjäksi ja mämmikouraksi ja ties miksi, kuin olisi törkeyksiä oikein keksimällä keksinyt.

Petruchio

Siinäpä totisesti riuska neitonen. Rakastan häntä jo monin verroin enemmän. Olisi hauska päästä pian häntä jututtamaan.

Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan - Nurinkurinen opas hyvään elämään

Mark Manson
Kuinka olla
piittaamatta paskaakaan
suom. Aura Nurmi
Atena

Mark Manson (s.1984) on yhdysvaltalainen kirjailija, puhuja ja bloggaaja. Hän on syntyjään Teksasista, opiskellut Bostonissa ja asuu tällä hetkellä New Yorkissa. Hän valmistui yliopistosta juuri ennen vuoden 2008 talouskriisiä, eli pahimpaan mahdolliseen aikaan. Koska hän oli jo valmiiksi varaton ja nukkui ystäviensä sohvilla, hän päätti ettei menetä mitään testatessaan yrittäjyyttä. Suunta olisi vain ylöspäin. Aluksi hän kirjoitti deittailusta, ja pikku hiljaa hän alkoi rakentaa siitä teemasta itselleen työtä markkinoinnin keinoin. Koska hän nautti kirjoittamisesta ja huomasi olevansa siinä hyvä, hän päätti keskittyä siihen ja lopulta hän saikin elantonsa kirjoittamisellaan. Manson oli myös niin rohkea, että hän lopetti palkkatyönsä kuuden viikon jälkeen keskittyäkseen internet-työhönsä. Kuinka olla piittaamatta paskaakaan on New York Timesin bestseller.


Mansonilla on taustaa filosofiasta ja psykologiasta jo nuoresta asti: teini-ikäisenä hän luki Nietzscheä muiden ikätovereidensa katsoessa MTVtä, ja yliopistossa hän opiskeli kansainvälistä politiikkaa. Myöhemmin bloginsa saadessa lisää lukijoita Manson on käyttänyt vuosia opiskellakseen tiedettä ihmissuhteiden, tavoitteiden, onnellisuuden ja intohimon takana.

Esitän tässä muutaman mielestäni osuvan Mansonin esittämän ajatuksen, jotta te lukijat saatte paremman käsityksen tästä kirjasta.

Hyvän elämän salaisuus ei ole välittää niin helvetisti entistä useammista asioista, vaan välittää niin helvetisti entistä harvemmista asioista - niistä jotka ovat aitoja ja tärkeitä, tässä ja nyt.

Tämä lause auttaa minua keskittymään. Koin esimerkiksi suurta mielipahaa jäätyäni ilman Mumin päivä-mukia, mutta kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, kauramaito maistuu ihan yhtä hyvältä niistä kauniista astioista, mitä minulla on jo. Jos olisin kotonani ilman mitään mainoksia, en kaipaisi mitään. Eli lopetan mainonnan tuputtaman lisää, lisää- kierteen ja keskityn enemmän ihmisiin ympärilläni, ja olemaan sellainen tyyppi, että esimerkiksi koirani pitäisi minusta.

Minuuden määrittelevät tavoitteet, joiden saavuttamiseksi susostuu ponnistelemaan. Lyhyesti: onnellisuus syntyy jonkin asian tekemisestä, ei tietyn tavoitteen saavuttamisesta.

Tämä oli myös vaikuttava huomio. Tunnistin oman vastaukseni Mansonin esittämästä kysymyksestä: minkälaisen elämän haluat? Manson huomautti, että vastaukseni "terveyttä itselleni ja läheisilleni, inspiroiva työ, mielekkäitä harrastuksia, upea parisuhde, jonakin päivänä ainutlaatuinen perhe sekä läheiset ystävyyssuhteet" ei oikeastaan tarkoita vielä mitään. Meidän kaikkien on helppoa toivoa mukavaa työtä, auvoista parisuhdetta ja harrastuksissa etenemistä. Mansonin mukaan olennaisempi kysymys kuuluukiin, että minkä asian puolesta on valmis näkemään vaivaa. Esimerkiksi: jos haluaa edetä urallaan, nousta duunarista askel kerrallaan kohti johtoporrasta, on oltava valmis tekemään ylitöitä, ottamaan ylimääräisiä työvuoroja lyhyellä varoitusajalla, on siedettevä aasiakkaita ja huonoja pomoja, on uskallettava sijaistaa myymäläpäällikköä mahdollisuuden osuessa kohdalle. On nautittava tulevan palkan laskemisesta tehtyjen työtuntien perusteella. Asiaa näin päin ajatellessani minä en ole tällainen ihminen, haluan päästä työssäni vähemmällä ja minulle riittää, että se elättää minut (ja koirani). Esimerkiksi tästä syystä en koe syyllisyyttä siitä, että työskentelen jo kolmatta vuotta kaupan kassalla opiskelun ohessa. Ystäväni J kuitenkin on tällainen ihminen, hän nauttii työnteosta. Ja siksipä hän sai juuri ylennyksen työssään: hän oli nähnyt vaivaa sen eteen.

Toinen, konkreettinen esimerkki: kenenpä unelmana ei olisi upea vartalo? Kaikki kuitenkin tietävät, että se vaatii jokapäiväistä työntekoa. Päivä toisensa jälkeen on valittava vihersmoothie pullakahvin sijaan ja noustava sohvalta salille. Ne, jotka käyvät triatloneilta ja elävät salilla, yleensä nauttivat siitä. Aamulenkille herääviä motivoi enemmän virkeys ja hengästymättömyys kuin "kohta näytän hyvältä"-mantran toistelu.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan Mansonin teesiin:

Eikö ole ironista, että kun keskitymme vimmaisesti myönteisiin ominaisuuksiin ajattelemmekin oikeastaaan vain kaikkea sitä mitä emme ole, mitä meiltä puuttuu, mihin olisi pitänyt pystyä mutta emme pystyneet.

Tattadaa, hyvät naiset ja herrat: sisäinen motivaatio. Eikö aamulenkille olekin mukavampaa herätä mielessään auringonnousun näkeminen, virkeä aloitus päivään ja kaupungin heräämisen todistaminen kuin itseä syyttelevä "olen läski, minun täytyy laihtua"-mantra?

- - Voi olla vaarallista "tuntea itsensä" tai "löytää itsensä". Riskinä on, että sitoo itsensä tiettyyn rooliin ja asettaa itselleen hyödyttömiä odotuksia. Tällöin osa omista kyvyistä ja eteen tulevista mahdollisuuksista voi jäädä hyödyntämättä. Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.

Tähän minulla ei ole kertoa mitään henkilökohtaista anekdoottia, mutta mielestäni tämä oli erittäin hyvä oivallus. Olen aikaisemmin huomannut, että kehotukset itsensä tuntemisesta eivät joka tilanteessa viekään eteenpäin, vaan päin vastoin saattavat aiheuttaa roolin luomista ja syyllisyyttä mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta.


Mansonin omat sivut: https://markmanson.net/
Kustantajan sivu: https://atena.fi/kuinka-olla-piittaamatta-p-skaakaan

Dobelli: Paremman elämän taito - 52 reittiä onnellisuuteen

Rolf Dobelli
Paremman elämän taito
suom. Anne Mäkelä
Atena

Rolf Dobellin Paremman elämän taito on self help- kirja onnellisen elämän tavoitteluun. Hän lähtee liikkeelle siitä, ettei hyvää elämää voi määritellä tarkasti, eikä siten myöskään ole selkeitä keinoja siihen pyrkimiseen. Hän kuitenkin tietää, mitkä asiat ovat hyvän elämän vastakohtia: köyhyys, sairaus, kateus ja niin edelleen.

Kirjassa on tosiaan 52 neuvoa, jotka voi ajatella mielen työkaluiksi onnelliseen elämään pyrkiessä. Tässä esimerkkinä yksi teoksessa esitetty neuvo:

"Se, joka on riippuvainen oletetun kutsumuksensa täyttymyksestä, ei voi viettää hyvää elämää."

Dobelli käyttää tästä esimerkkinä John Kennedy Toolea, Typerysten salaliiton kirjoittajaa. Toole oli varma kirjoittaneensa merkittävän romaanin, mutta kustantamoiden hylättyä teoksen hän rupesi ryyppäämään ja teki lopulta itsemurhan. Teos sai kuitenkin vuonna 1981 postuumisti vuoden parhaan romaanin Pulitzer-palkinnon.
Tästä Dobelli tekee yhteenvedon: Jos Toole ei olisi nähnyt kirjailijuutta ainoana mahdollisena kutsumuksena vaan vaatimattomana käsityönä, jossa hän oli erityisen taitava, romahdus olisi voitu välttää. Sitten hän antaa tulla aika suoraa, kaunistelematonta teksiä: Se, joka jääräpäisesti seuraa kutsumustaan, ei ole onnellinen vaan vain jääräpäinen - ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös turhautunut. Näinollen Dobelli kehottaa olemaan varovainen kutsumusten suhteen ja keskittymään pitämänsä asian tekemiseen lopputulosta niinkään miettimättä. Mieluummin kirjoittaa joka päivä vähintään kolme sivua koska pitää kirjoittamisesta, eikä ota mukavaa asentoa ja vain odota milloin saa puhelun kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittamisesta.

Luvussa 17 pohditaan miten päästä ulkoisesta arviosta sisäiseen arvostukseen: "Maailma kirjoittaa, twiittaa ja postaa sinusta, mitä tahtoo. Et pysty säätelämään tätä kaikkea, mutta ei sinun onneksi tarvitsekaan. Lakkaa huolehtimasta maineestasi, anna kaikkien tykkäysten olla. Älä googlaa itseäsi, äläkä kerjää hyväksyntää. Koeta sen sijaan saada jotain aikaan ja elää niin, että kehtaat katsoa itseäsi peiliin. Vastaa niin ulkoa tuleviin kehuihin kuin nuhteisiinkin tyynen ystävällisellä välinpitämättömyydellä. Tärkeää on vain se, mitä itse ajattelet itsestäsi."
Dobelli esittää tämän syiksi ensinnäkin sen, että toisille ei voi esittää olevansa jotain muuta kuin on koko elämäänsä, toisekseen keskittyminen kunniaan ja maineeseen vääristää kykyä nähdä mikä todella tekee onnelliseksi ja viimeiseksi ulkoisen arvostuksen tavoittelu aiheuttaa stressiä, mikä ei kuulu onneliseen elämään.

Mielestäni Dobelli tarkastelee onnellisuuteen pyrkimistä realistisemmin lähtökohdin  kuin muissa vastaavissa kirjoissa, hän muun muassa kiistää lukijaa seuraamasta sydäntään, koska tunteet ovat ohimeneviä. Dobelli perustaa väitteensä tieteeseen, kuten Oxfordin yliopiston tekemään tutkimusta, Princetonin yliopiston filosofian lehtorin kirjaan, oecd-tutkimuksiin ja niin edelleen ja niin edelleen. Lukijalle hän avaa tutkimuksissa käytettyjä tieteellisiä termejä, ja tämä on minun mielestäni paljon vakuuttavampaa kuin jonkun elämäntapavalmentajan puolityhjä tsemppilause. Näin ohjeet ovat järkeenkäypiä.

Rolf Dobelli

"Et löydä hyvää elämää itsetutkiskelulla. Psykologiassa harhaluuloa että pelkällä puhtaalla itsetutkiskelulla pääsee selville todellisista taipumuksistaan, elämän päämäärästä ja tarkoituksesta, onnen ja autuuden kultaisesta keskuksesta, nimitetään itsehavainnointiharhaksi (introspection illusion)."

Itse olen vähän eri mieltä joistakin Dobellin esittämistä väitteistä, kuten "viiden sekunnin ei-säännöstä". Hän kehottaa kieltäytymään 90 prosentista kaikista pyynnöistä, koska silloin ei kuitenkaan menetä mitään. Dobellin mielestä kukaan ei pidä toistuvasti kieltäytyvää hankalana ihmisenä, vaan tämän johdonmukaisuutta ihailtaisiin salaa. Jos vaikkapa joku minun ystäväni kieltäytyisi järjestään lähes kaikesta tekemisestä mitä ehdottaisin, pitäisin häntä nirsona ja hankalasti miellytettävänä, en johdonmukaisena saatika ihailtavana. Eri asia sitten on, jos on vaikkapa niin tunnettu näyttelijä, että on varaa kieltäytyä muromainosten tekemisestä. Kuinkahan monta näin vaikutusvaltaista ja tunnettua ihmistä kirjan lukijoissa vain on?

Kirjan on kuvittanut El Bocho

Jos tämän teoksen haluaisi sisällyttää helmet-lukuhaasteeseen, sen voisi laittaa esimerkiksi kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

J.K.Rowling: Tästä alkaa elämä - Epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys

J.K.Rowling
Tästä alkaa elämä -
Epäonnistumisen ilo ja
mielikuvituksen tärkeys
suom. Lotta Sonninen

J.K.Rowling ei esittelyjä kaipaa. Häntä pyydettiin pitämään päättäjäispuhe Harvardin valmistuvalle luokalle vuonna 2008. Hän päätti puhua kahdesta itselleen tärkeästä aiheesta: epäonnistumisesta ja mielikuvituksen voimasta. Tämä puhe on sittemmin inspiroinut ihmisiä pohtimaan hyvän elämän määritelmää. Puhe sekä lohduttaa että kehottaa tarttumaan toimeen.

Kun on valmis ottamaan riskejä ja epäonnistumaan sekä valjastamaan mielikuvituksen voiman, voi elää vähemmän varuillaan ja siten pysyä avoinna elämän tarjoamille mahdollisuuksille.

On ollut ihana ajatus painaa tämä puhe kirjaksi. Kirjaa oli mukavaa lukea, koska se oli painettu kuvitusten kanssa ja isolla rivivälillä. Rakenne oli ilmava ja oli helppoa ymmärtää puheen luonnolliset tauot.

Voisin lukea enemmänkin tällaisia valmistuneille pidettyjä puheita. Ainakin tämä oli inspiroiva! Tästä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - teos ei todellakaan ollut yksisarvisia ja tähtiinkurkottamista. Puhe asettui jokapäiväisen elämän tasolle Rowlingin kertoessa omasta epäonnistumisestaan, ja hän käsitteli jopa maailmanlaajuista raakuutta puhuessaan työstään Amnesty Internationalilla. Rowling piti itse asiassa ehdottomasti loistavan puheen: hän sekä kehotti valmistuvia tarttumaan unelmiinsa että muistamaan kantaa vastuun niistä ihmisistä, joiden ääni ei pääse kuuluviin.

"Miksi siis haluan puhua epäonnistumisen hyvistä puolista? Siksi, että epäonnistuminen riisuu elämän paljaaksi ja jättää jäljelle ainoastaan olennaisen. Itse lakkasin silloin teeskentelemästä olevani jotakin muuta kuin oikeasti olin.- - Yhtäkkiä olin vapaa: pahin pelkoni oli toteutunut, mutta olin sentään hengissä ja minulla oli ihana tytär, ja olihan minulla myös vanha kirjoituskone ja muuan idea. Olin pohjalla -  mutta se osoittautui jykeväksi perustaksi uudelle elämälle."

"Kun tietää kyenneensä toipumaan takaiskuista, ottamaan niistä opikseen ja vahvitumaan, voi luottaa selviävänsä mistä tahansa."

Pidin myös siitä, miten kevyt "välipala" tämä kirja lukemisen puolesta oli. Luin sen yhden junamatkan aikana, ja siitä jäi rento olo moneksi päiväksi, toisin kuin pidemmistä (ja raskaammista) kirjoista. Tässä ehti aloittaa ja lopettaa kirjan yhdeltä istumalta.

"Meidän vuosikurssillamme puheen piti ansioitunut brittiläinen filosofi, paronitar Mary Warnlock. Hänen sanojensa muistelu oli suureksi avuksi oman puheeni kirjoittamisessa, sillä kävi ilmi, että olin unohtanut paronittaren puheesta joka ainoan sanan. Havainto vapautti minut pelosta, että vahingossa tulisin puheellani usuttaakseni teitä hylkäämään lupaavasti alkaneet uranne liiketalouden, juridiikan tai yhteiskunnallisten pyrintöjen parissa ja ryhtymään homovelhoiksi. Huomaatteko? Jos teille jää tästä puheesta mieleen edes lohkaisu homovelhoista, olen päihittänyt paronitar Mary Warnockin. Ensimmäinen askel itsensä kehittämisen tiellä on taito asettaa sopivan helppoja tavoitteita."

"- - väitän, että merkittävimmillään ja mullistavimmillaan mielikuvituksen voima on silloin, kun meissä herää myötätunto muita ihmisiä kohtaan - heitäkin, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä."

Karnazes: Ultramaratoonari - kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun

Dean Karnazes eli tavallista nuoren, menestyvän amerikkalaisen liikemiehen elämää, kunnes hän teki täyskäännöksen. Hänen elämänsä koostui kymmenien vastaajaviestien kuuntelusta ja kalliista lounastapaamisista, ja toisaalta coctail-tilaisuuksista ja hotellien lämmitetyistä pyyhkeistä. Karnazes oli palaamassa kotiin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan, kun ei kotiportailta kävellytkään sisään, vaan veti nurmikonleikkuulenkkarit jalkaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi sinä yönä 50 kilometriä silkkisukissa, aluspaidassa ja pitkälahkeisissa alushousuissa.

Työ ei tuonutkaan elämään sitä täyttymystä, jota olin odottanut. Minulla oli maisterin tutkinto ja tienasin vuodessa kuusinumeroisen summan, mutta tunsin elämässäni tyhjyyden, jota ura ei voinut täyttää.- - Etenin nopeasti, siitä saatoin olla varma, mutta eteninkö oikeaan suuntaan?- - Huomenna en istuisi työpaikan kahvihuoneessa valittaen, kuten yleensä, kuinka en ehtinyt töiden tekemiseltä elää ja kuinka ei jäänyt aikaa tehdä mitään muuta.

Karnazista tuli ultramaratoonari, mies joka on juossut kaikkea maan ja taivaan väliltä 160 kilometrin ultrajuoksusta joukkueille tarkoitettuun 320 kilometrin juoksuun. Hän on juossut etelänavalla ja aavikolla, ja hän pitää hallussaan maailmanennätystä pisimmästä juostusta matkasta pysähtymättä: hän juoksi vuonna 2005 350 mailia, eli noin 563 kilometriä pysähtymättä syömään tai nukkumaan. Aikamoinen kone, eikö? Silti hän ainakin omaelämäkertansa mukaan on onnistunut yhdistämään juoksemisen, työn ja perhe-elämän. Lisäksi hän ei ole menettänyt huumorintajuaan raastavien lenkkien myötä, sitä todistivat monet kohdat kirjassa:

Enimmäkseen talot olivat pimeinä, mikä olikin varmasti hyvä asia. Voin vain kuvitella  miltä tuntuu katsoa ikkunasta ulos neljältä aamuyöllä ja nähdä kuinka ohi juoksee mies kalsarisillaan ja vääntelehtii tuskissaan joka askeleella. "Avohoitopotilas", ajattelisin varmasti.

Suomentaja Lauri Niskanen on tehnyt loistavaa työtä, Karnazesin asenne oli kääntynyt upeiksi ilmauksiksi aina suppliikkimiehistä edellä mainittuun kalsarisillaan juoksuun. Kiitos Lauri!

Kirja oli innostavaa luettavaa, mutta petyin hiukan alussa. Selvisi, ettei Karnazes ollutkaan tavallinen pulliainen joka lähti juoksemaan, vaan että hänellä oli taustaa juoksemisesta maastossa ja koulun yleisurheilujuokkueessa. Tämä vähän himmensi juoksuun koukkuun jäämisen loistetta, sillä löytäessäni kirjan olin saanut käsityksen hänen innostuneen juoksusta täysin tyhjästä. Mutta mitäpä tuosta.

Siinä vastauksenne: juoksen saadakseni selvää, kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen, koska se on minun tapani antaa maailmalle jotakin takaisin.- - Juoksen sisareni muiston kunniaksi ja yhdistääkseni perheeni. Juoksen, koska se pitää minut nöyränä. 

Dean Karnazesilla on omat nettisivut, ja ne löydät täältä: http://www.ultramarathonman.com/web/

Kustantajan nettisivu: http://nemokustannus.fi/kirjat/ultramaratoonari/

Jos Ultramaratoonarin haluaisi sijoittaa helmet-lukuhaasteeseen, se menisi esimerkiksi kohtiin

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (Karnazes aloittaa juoksun uudestaan 1992)

23. Kirjassa on mukana meri

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (San Fransisco)

38. Kirjassa on kulkuneuvo (jalat)

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010

Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.

         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."

Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.

Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi

Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"

Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.