J.K.Rowling: Tästä alkaa elämä - Epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys

J.K.Rowling
Tästä alkaa elämä -
Epäonnistumisen ilo ja
mielikuvituksen tärkeys
suom. Lotta Sonninen

J.K.Rowling ei esittelyjä kaipaa. Häntä pyydettiin pitämään päättäjäispuhe Harvardin valmistuvalle luokalle vuonna 2008. Hän päätti puhua kahdesta itselleen tärkeästä aiheesta: epäonnistumisesta ja mielikuvituksen voimasta. Tämä puhe on sittemmin inspiroinut ihmisiä pohtimaan hyvän elämän määritelmää. Puhe sekä lohduttaa että kehottaa tarttumaan toimeen.

Kun on valmis ottamaan riskejä ja epäonnistumaan sekä valjastamaan mielikuvituksen voiman, voi elää vähemmän varuillaan ja siten pysyä avoinna elämän tarjoamille mahdollisuuksille.

On ollut ihana ajatus painaa tämä puhe kirjaksi. Kirjaa oli mukavaa lukea, koska se oli painettu kuvitusten kanssa ja isolla rivivälillä. Rakenne oli ilmava ja oli helppoa ymmärtää puheen luonnolliset tauot.

Voisin lukea enemmänkin tällaisia valmistuneille pidettyjä puheita. Ainakin tämä oli inspiroiva! Tästä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - teos ei todellakaan ollut yksisarvisia ja tähtiinkurkottamista. Puhe asettui jokapäiväisen elämän tasolle Rowlingin kertoessa omasta epäonnistumisestaan, ja hän käsitteli jopa maailmanlaajuista raakuutta puhuessaan työstään Amnesty Internationalilla. Rowling piti itse asiassa ehdottomasti loistavan puheen: hän sekä kehotti valmistuvia tarttumaan unelmiinsa että muistamaan kantaa vastuun niistä ihmisistä, joiden ääni ei pääse kuuluviin.

"Miksi siis haluan puhua epäonnistumisen hyvistä puolista? Siksi, että epäonnistuminen riisuu elämän paljaaksi ja jättää jäljelle ainoastaan olennaisen. Itse lakkasin silloin teeskentelemästä olevani jotakin muuta kuin oikeasti olin.- - Yhtäkkiä olin vapaa: pahin pelkoni oli toteutunut, mutta olin sentään hengissä ja minulla oli ihana tytär, ja olihan minulla myös vanha kirjoituskone ja muuan idea. Olin pohjalla -  mutta se osoittautui jykeväksi perustaksi uudelle elämälle."

"Kun tietää kyenneensä toipumaan takaiskuista, ottamaan niistä opikseen ja vahvitumaan, voi luottaa selviävänsä mistä tahansa."

Pidin myös siitä, miten kevyt "välipala" tämä kirja lukemisen puolesta oli. Luin sen yhden junamatkan aikana, ja siitä jäi rento olo moneksi päiväksi, toisin kuin pidemmistä (ja raskaammista) kirjoista. Tässä ehti aloittaa ja lopettaa kirjan yhdeltä istumalta.

"Meidän vuosikurssillamme puheen piti ansioitunut brittiläinen filosofi, paronitar Mary Warnlock. Hänen sanojensa muistelu oli suureksi avuksi oman puheeni kirjoittamisessa, sillä kävi ilmi, että olin unohtanut paronittaren puheesta joka ainoan sanan. Havainto vapautti minut pelosta, että vahingossa tulisin puheellani usuttaakseni teitä hylkäämään lupaavasti alkaneet uranne liiketalouden, juridiikan tai yhteiskunnallisten pyrintöjen parissa ja ryhtymään homovelhoiksi. Huomaatteko? Jos teille jää tästä puheesta mieleen edes lohkaisu homovelhoista, olen päihittänyt paronitar Mary Warnockin. Ensimmäinen askel itsensä kehittämisen tiellä on taito asettaa sopivan helppoja tavoitteita."

"- - väitän, että merkittävimmillään ja mullistavimmillaan mielikuvituksen voima on silloin, kun meissä herää myötätunto muita ihmisiä kohtaan - heitäkin, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä."

Karnazes: Ultramaratoonari - kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun

Dean Karnazes eli tavallista nuoren, menestyvän amerikkalaisen liikemiehen elämää, kunnes hän teki täyskäännöksen. Hänen elämänsä koostui kymmenien vastaajaviestien kuuntelusta ja kalliista lounastapaamisista, ja toisaalta coctail-tilaisuuksista ja hotellien lämmitetyistä pyyhkeistä. Karnazes oli palaamassa kotiin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan, kun ei kotiportailta kävellytkään sisään, vaan veti nurmikonleikkuulenkkarit jalkaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi sinä yönä 50 kilometriä silkkisukissa, aluspaidassa ja pitkälahkeisissa alushousuissa.

Työ ei tuonutkaan elämään sitä täyttymystä, jota olin odottanut. Minulla oli maisterin tutkinto ja tienasin vuodessa kuusinumeroisen summan, mutta tunsin elämässäni tyhjyyden, jota ura ei voinut täyttää.- - Etenin nopeasti, siitä saatoin olla varma, mutta eteninkö oikeaan suuntaan?- - Huomenna en istuisi työpaikan kahvihuoneessa valittaen, kuten yleensä, kuinka en ehtinyt töiden tekemiseltä elää ja kuinka ei jäänyt aikaa tehdä mitään muuta.

Karnazista tuli ultramaratoonari, mies joka on juossut kaikkea maan ja taivaan väliltä 160 kilometrin ultrajuoksusta joukkueille tarkoitettuun 320 kilometrin juoksuun. Hän on juossut etelänavalla ja aavikolla, ja hän pitää hallussaan maailmanennätystä pisimmästä juostusta matkasta pysähtymättä: hän juoksi vuonna 2005 350 mailia, eli noin 563 kilometriä pysähtymättä syömään tai nukkumaan. Aikamoinen kone, eikö? Silti hän ainakin omaelämäkertansa mukaan on onnistunut yhdistämään juoksemisen, työn ja perhe-elämän. Lisäksi hän ei ole menettänyt huumorintajuaan raastavien lenkkien myötä, sitä todistivat monet kohdat kirjassa:

Enimmäkseen talot olivat pimeinä, mikä olikin varmasti hyvä asia. Voin vain kuvitella  miltä tuntuu katsoa ikkunasta ulos neljältä aamuyöllä ja nähdä kuinka ohi juoksee mies kalsarisillaan ja vääntelehtii tuskissaan joka askeleella. "Avohoitopotilas", ajattelisin varmasti.

Suomentaja Lauri Niskanen on tehnyt loistavaa työtä, Karnazesin asenne oli kääntynyt upeiksi ilmauksiksi aina suppliikkimiehistä edellä mainittuun kalsarisillaan juoksuun. Kiitos Lauri!

Kirja oli innostavaa luettavaa, mutta petyin hiukan alussa. Selvisi, ettei Karnazes ollutkaan tavallinen pulliainen joka lähti juoksemaan, vaan että hänellä oli taustaa juoksemisesta maastossa ja koulun yleisurheilujuokkueessa. Tämä vähän himmensi juoksuun koukkuun jäämisen loistetta, sillä löytäessäni kirjan olin saanut käsityksen hänen innostuneen juoksusta täysin tyhjästä. Mutta mitäpä tuosta.

Siinä vastauksenne: juoksen saadakseni selvää, kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen, koska se on minun tapani antaa maailmalle jotakin takaisin.- - Juoksen sisareni muiston kunniaksi ja yhdistääkseni perheeni. Juoksen, koska se pitää minut nöyränä. 

Dean Karnazesilla on omat nettisivut, ja ne löydät täältä: http://www.ultramarathonman.com/web/

Kustantajan nettisivu: http://nemokustannus.fi/kirjat/ultramaratoonari/

Jos Ultramaratoonarin haluaisi sijoittaa helmet-lukuhaasteeseen, se menisi esimerkiksi kohtiin

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (Karnazes aloittaa juoksun uudestaan 1992)

23. Kirjassa on mukana meri

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (San Fransisco)

38. Kirjassa on kulkuneuvo (jalat)

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010

Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.

         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."

Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.

Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi

Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"

Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino
Jos talviyönä matkamies
suom. Jorma Kapari

Italo Calvino (1923-1985) oli italialainen tuottelias kirjailija ja toimittaja. Häneltä julkaistiin niin romaaneja, proosakokoelmia, esseitä kuin oopperoitakin. Aikakauslehdistä hän kirjoitti muun muassa La Republicaan.

Jos talviyönä matkamies on romaani kirjasta kaikkine sen ulottuvuuksineen: kirjoittamisesta, tuottamisesta ja lukemisesta. Heti näin alussa mainittakoon romaanin asema: sitä pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona.

Romaani kertoo Lukijasta, joka hankkii Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Hän alkaa lukea sitä, mutta päästyään sivulle 17 hän huomaa tarinan katkeavan, ja koko niteen jatkavan painovirheen takia näitä ensimmäistä 17 sivua loppuun asti. Hän palaa kirjakauppaan vaihtamaan kappaleensa virheettömään, mutta kotiin päästyään huomaa saaneensa mukaansa täysin eri kirjan. Näin käy uudestaan ja uudestaan: Lukija aloittaa kymmenen toinen toistaan kiinnostavampaa romaania, mutta ne kaikki jäävät kesken. Hän tutustuu kirjakaupassa Lukijattareen, ja yhdessä he ajautuvat seikkailuun etsiessään kirjojen loppuosia. Tällä seikkailulla he kohtaavat niin Lukijattaren ei niin - sympaattisen siskon Lotarian, kuin marginaalisten kielten kimmerin ja kimbrin yliopistoprofessorit, ahdistuneen menestyskirjailijan, väärentävän kääntäjän ja ufoja etsivät partiopojat.

Sinä olet tämän kirjan ehdoton sankari, niin kyllä, mutta luuletko että se antaa sinulle oikeuden seksuaalisiin suhteisiin kaikkien naispuolisten henkilöiden kanssa? - - Eikö tarinasi Ludmillan kanssa riittänyt antamaan juonelle rakkausromaanin lämpöä ja suloa? Mikä tarve sinulla on olla myös hänen sisarensa kanssa?

Romaania ei tosiaan voi asettaa suoraan yhden genren alle, vaan se leikittelee kirjallisuuden konventioilla. Metafiktio on hyvin merkittävä osa teosta, ja se ilmenee sekä kirjailijan suorana puhutteluna lukijalle että Lukijan itsensä ja Lukijattaren löytämisenä tarinoista.

Jo ensi kohtaamisen sekavassa improvisaatiossa voi lukea mhdollisen tulevan yhteiselämän.- - palattuanne eri maailmoista kohtaatte toisenne saavihkaa pimeässä missä kaikki etäisyydet pyyhkiytyvät pois ennen kuin erisuuntaiset unet vievät teidät taas- -

Jos talviyönä matkamies on todella monikerroksinen ja filosofinen, ja paikoitellen se meni hyvikin yli ymmärrykseni. Kyseessä on ehdottomasti todella älykäs romaani. Pohdintaa ja kielen lentoa on hyvin paljon, ja itse asiassa tämä romaani kallistuu enemmän vaikeaselkoisen kuin helpon puolelle luettavuudeltaan. Tämän romaanin lukemiseen kannattaa siis varata aikaa! Matkamies on myös sellainen teos, josta varmasti löytää jotain uutta jokaisella lukukerralla. Minusta itsestänikin tuntuu tällä hetkellä siltä, että minun pitää lukea romaani vielä ainakin pariin, kolmeen kertaan ennen kuin sisäistän täysin kaikki tapahtumat ja syy-yhteydet.

Nyt hän lähetti jo minulle viestin josta saatoin tunnistaa hänet: tuo matelijoiden vilinä muistuttamassa minulle että paha oli vain vitaalinen elementti hänelle, että maailma oli krokotiilikaivo jota ei voinut paeta.

Ymmärtämistä vaikeutti myös huomattavasti todella pitkät virkkeet. Useammin kuin kerran minun piti lukiessa palata virkkeen alkuun jotta käsittäisin mistä olikaan kyse. Ensimmäinen pitkä virke jonka löysin käsitti seitsemän lausetta.

Toisinaan minusta tuntuu että käsitän että kirjoitettavan kirjan ja jo olemassa olevien asioiden välillä on olemassa vain toisiaan täydentävä suhde: kirjan pitäisi olla kirjoittamattoman maailman vastapuoli, sen materiaalin tulisi olla se mitä ei ole eikä voi olla ennen kuin se on kirjoitettu mutta josta se mikä on olemassa, tuntee epämääräisesti tyhjyyden omassa epätäydellisyydessään.

Erityisesti keskivaiheilla kirja tuntuu vähän puuduttavalta tapahtumien toistaessa samaa kaavaa, mutta loppuhuipennusta kannattaa odottaa! Palaset loksahtelevat kohdilleen ja lukiessa ei voi kuin hykerrellä kuinka Calvino on onnistunut laittamaan paperille niin monimutkaisia ajatusrakenteita.

Kravatin solmu oli hiukan vinossa, minä oikaisin sen vaistomaisesti aivan kuin kravatti vinossa oleva ruumis voisi olla silmiinpistävämpi kuin korrekti ruumis.

Helmet-lukuhaasteessa Jos talviyönä matkamies menee kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista

William Shakespeare
Kaksi nuorta veronalaista
suom. Leena Tamminen

Kaksi nuorta veronalaista on ensimmäinen lukemani William Shakespearen teos. Olen lukenut aiemmin Kesäyön unelmaa, mutta se jäi kesken muistaakseni siksi, että luin samaan aikaan paljon muitakin kirjoja ja se piti palauttaa kirjastoon. Nyt olen kuitenkin saanut yhden ison apinan pois niskastani korkkaamalla Shakespearen tuotannon!


Kaksi nuorta veronalaista on kepeä komedia Shakespearen tuotannon alkuajoilta. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Valetinista ja Proteuksesta, jotka lähtevät Veronasta Milanoon ja rakastuvat molemmat samaan tytöön. Proteus on kihlannut Veronassa Julian, mutta hylkää lupauksensa tavoitellessaan Silvian sydäntä. Ennen avautumistaan vyyhti sotkeutuu pahan kerran, kun Proteus juonii Valentinin ulos hovista, Julia todistaa kihlattunsa petollisuuden ja maantierosvotkin sekaantuvat asiaan.

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Shakespearen teoksia, kuten Romeo ja Julia, Hamlet ja Othello, mutta ne ovat aina tuntuneet liian isoilta paloilta purtavaksi. Tämä näytelmä on kuitenkin oikein helppo teos siihen ongelmaan: tarinassa ei ole dramaattisia käänteitä, kuten kuolemaa, joten se on kevyttä luettavaa, se on lyhyt (136 sivua) ja hahmoja on vähän. Suosittelen ehdottomasti niin Shakespeare-konkareille kuin aloittelijoillekin!

Sukkela: Olen siis mielestänne lammas.

Proteus: Totta, ja isäntäsi on paimen.

Sukkela: Ei ole, siitä minulla on esittää todiste.

Proteus: Vaikeaksi käy, mutta minullapa on vastatodiste.

Sukkela: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimeta, mutta minä etsin herraani eikä herrani minua: niin ollen en ole lammas.

Proteus: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.

Sukkela: Tuollaiselle todistukselle minä sanon "mää".

Helmet-lukuhaasteessa Kaksi nuorta veronalaista sopisi kohtiin
1. Kirjassa muutetaan
11. Kirjassa käy hyvin
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
42. Kirjan nimessä on adjektiivi,
ja näistä sijoitan sen kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
suom. Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on japanilaisen Haruki Murakamin kahdeksas suomennettu teos. Kyseessä on kokoelma, joka käsittää seitsemän novellia. Kaikille yhteistä on miespäähenkilö, joka on jostakin syystä menettänyt naisensa, ja surumielisyys naista ajatellessa.


Se, että pidin häntä lujasti sylissäni, ei estänyt hänen lähtöään.

Kokoelma on tunnelmaltaan rauhallinen ja pohdiskeleva, ja siksi se sopisi hyvin vaikkapa iltalukemiseksi.

Maailmassa oli kerta kaikkiaan liikaa opeteltavaa ja muistettavaa. Kalana tai auringonkukkana hän ei olisi kuitenkaan tuntenut samaa lämpöä rinnassaan. Niin Samsa arveli.

Novelleissa ei oikeastaan tapahdu mitään kummempaa, ja mielestäni tämä on mukavaa vaihtelua tapahtumia tykittäville teoksille. Kun ei pyritä voittamaan sotaa tai ratkaisemaan mysteeriä, aikaa jää inhimillisten tunteiden kokemiselle ja tuntemiselle. Tylsiä nämä lyhytproosat eivät kuitenkaan ole; hahmoista haluaisi kuulla lisää ja nämä proosanpätkät tuntuvat kaikki kuin pidemmän tarinan aloitukselta.

Näin kielenopiskelijana minua miellytti kovasti tämä kohta:

Ihmisen elämähän muotoutuu hänen käyttämänsä kielen mukaan.

vaikka pidän toiminnantäyteisistä kirjoista, niin on mahtavaa löytää tällaista filosofista pohdintaa.

Kaiken surumielisyytensä ja fantasiansa keskellä Murakami myös iskee silmää rivien välistä, kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan ja huumoriakin tästä teoksesta löytyy.

"Sitten minun kannattaa ehkä hankkia jotain säilyvää ruokaa varastoon", Kino sanoi.

"Se on hyvä ajatus. Tokiossa iso maanjäristys tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin."

"Mutta mahtavatko maanjäristykset ylipäänsä kiinnostaa käärmeitä?"

Täti sanoi, ettei ollut kovin hyvin perillä käärmeiden kiinnostuksen kohteista. Ei ollut Kinokaan.

Tämä kohta taas kiteyttää niin paljon surusta ja ahdistuksesta. Siitä, kuinka ajatukset alkavat kiertää aivan liian nopeaa rataa, hypäten koko ajan yhä pahempiin lopputuloksiin. Silloin täytyy nimenomaan sulkea silmänsä, sulkea korvansa, ja keskittyä vain johonkin hyvin yksinkertaiseen ja rauhoittavaan, kuten vaikkapa pajuun ja lintuihin. 

Kino sulki silmänsä peiton alla, pani kädet korvilleen ja pakeni omaan pieneen maailmaansa. Siellä hän kielsi itseään näkemästä tai kuulemasta mitään. Ääni ei kuitenkaan kadonnut. - - Kino käpertyi peiton alla kuin toukka, puristi silmäluomensa tiukasti yhteen ja ajatteli vain pajua. Hän muisteli yksityiskohtaisesti sen väriä, muotoja ja liikettä. Samalla hän toivoi aamunkoittoa. Hänen oli vain kestettävä ja odotettava, että taivas valkenisi ja varikset ja pikkulinnut herisivät ja kävisivät jokapäpäiväiseen työhönsä. Hänen oli pakko uskoa maailman lintuihin. Kaikkiin lintuihin, joilla oli siivet ja nokka.Ennen niiden heräämistä hän ei saanut päästää mieltään tyhjäksi.

Olen aiemmin lukenut Haruki Murakamilta teoksen 1Q84, ja postaukseni siitä pääset lukemaan tästä.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Miehiä ilman naisia kohtaan 25. Novellikokoelma.