McManus: Yksi meistä valehtelee

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 

Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus

Murakami: Norwegian wood

Haruki Murakamilta on suomennettu kymmenkunta teosta. Norwegian wood (ilmestynyt 1987) sijoittuu hänen tuotantonsa alkuvaiheeseen, sillä hänen ensimmäiset romaaninsa on julkaistu 1980-luvun taitteessa, ja viimeisin viime vuonna 2017. Suomeksi se on kuitenkin viimeisimpinä suomennettuja, sillä se suomennettiin vasta viime vuonna!

Tammen esittelysivun mukaan The Guardian on valinnut tämän romaanin listalleen kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta minä en itse asiassa löytänyt teosta sieltä. Oli miten oli, Norwegian wood on ehdottomasti tärkeä kirja, sillä Murakami teki läpimurron sillä.

Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut häneltä aiemmin teokset 1Q84, Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla ja Miehiä ilman naisia. Linkeistä pääset näihin kirjoituksiini!

Ajatuksiani tästä teoksesta:
Pidin siitä, miten herkkä kirja oli, mutta toisaalta se oli myös todella surullinen. (Tai ehkä herkkyys johtuu erityisesti surullisuudesta) Teoksen hahmoista kolme päähenkilön läheistä tekee itsemurhan, mutta toisaalta tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava, päähenkilö on vähän kuin kuplassa.

Olisin kaivannut toivoa enemmän: päähenkilö Watanabe tuntuu ajautuvan vain menetyksestä menetykseen. Hänellä on lukiossa läheinen ystävä Kizuki, joka tekee itsemurhan seitsemäntoistavuotiaana. Tarina alkaa siitä, kun Kizukin tyttöystävä Naoko ja Watanabe päätyvät viettämään aikaa yhdessä ja kävelemään Tokiota ympäriinsä. Heistä tulee hiljalleen läheisiä, mutta tulevaisuus ei ole varmaa.

Kiteyttäisin teoksen todellakin herkäksi ja surulliseksi. Se ei ole Murakamin tuotannosta teos, josta pitäisin eniten, mutta ei myöskään teos, josta pitäisin vähiten. Kieli on tuttuun tapaan huolellista ja maalailevaa. Lukemistani Murakameista suosittelisin 1Q84:ä ja Kafkaa rannalla, ne ovat mielestäni kirjoina onnistuneimpia ja kiinnostavimpia.                                                                                                             

"Vasta paljon myöhemmin tulikärpänen nousi ilmaan. Se levitti siipensä ikään kuin olisi äkkiä oivaltanut jotain, ja oli hetkessä lentänyt kaiteen yli ja jäänyt hämäräään leijumaan. Se piirsi nopean kaaren vesisäiliön vierellä, kuin kuroakseen umpeen menetetyn ajan. Kun se oli leijaillut hetken paikallaan, kuin katsellakseen, miten sen tekemä kaareva valojuova sekoittui tuuleen, se lensi lopulta pois kohti itää."

Usain Bolt - Salamaa nopeampi elämäni

Usain Bolt
Salamaa nopeampi elämäni
suom. Jorma-Veikko
Sappinen
Johnny Kniga

Jamaikalainen Usain Bolt on ehdottomasti yksi maailman tunnetuimmista urheilijoista yhdeksällä olympiakultamitalillaan ja lukuisilla maailmanmestaruuksillaan ja maailmanennätyksillään. Hän ei kuitenkaan aloittanut yleisurheilutreenejä kolmivuotiaana tai lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan urheilustipendillä, vaikka olisi päässyt. Hänen tiensä tähtiin oli aivan omanlaisensa, ja Salamaa nopeampi elämäni on Boltin oma kuvaus siitä. Teoksenen on kustantanut Suomessa Johhny Kniga ja kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen.

"- hänen mielestään muutto Yhdysvaltoihin olisi hyvä veto, mutta tiesin ettei se olisi järkevä uravaihtoehto.

"Ei, en halua Valtoihin", sanoin.

Peart ei ymmärätnyt, hän halusi tietää syyn.

"Ensinnäkin siellä on liian kylmä", sanoin. "Siellä voi tulla lunta ja sen sellaista, joten unohdetaan koko juttu. Ja toiseksi, jos muutan sinne, en pääse tapaamaan äitiä."

Pidin siitä, miten paljon Boltin oma huumorintaju näkyi teoksessa!

"Kuuluttaja lausui nimeni, ja aloin pelleillä. Maurice oli illalla trimmannut tukkaani kynsisaksilla, joten hieroin päälakeani ja pörrötin pulisonkeja kuin kampaustyylini olisi kaikkien aikojen upein. Yleisö nauroi katketakseen."

Samoin pidin miehen rehellisyydestä ja nöyryydestä. Bolt kertoo rehellisesti rakkaudestaan yöelämään, tanssimiseen ja roskaruokaan sekä laiskuudesta harjoituksia kohtaan. Tässä minä yllätyin totaalisesti: olisi voinut luulla, ettei yksi maailman menestyneimmistä urheilijoista noin vain jättäisi treenejä väliin ja luottaisi lahjakkuuden kannattelevaan voimaan. Itsellänikin on hieman kilpaurheilutaustaa, ja tiedän esimerkiksi valmentajien sanoneen, että kaikki passiivisesti käytetty aika, esimerkiksi puolen tunnin televisionkatselu päivässä, antaa vastustajalle etumatkaa. Mutta pisteet Boltille, hän kertoi tästä näkökulmasta julkisesti. Ehkäpä vaikka joku aloitteleva urheilija näkee tämän nimenomaan syynä harjoitella ahkerasti: jos Usain Bolt pärjäsi noin hyvin elämällä sitoutuneesti urheilijan elämää vain silloin kun isot näyttämöt olivat edessä, miten hyvin hän olisi voinut pärjätä jos hän olisi keskittynyt koko uransa ajan sataprosenttisesti?

"Tämä taitaa olla sopiva hetki tehdä selväksi, miksi halusin kilpailla sadalla metrillä. Jotkut arvelivat, että ainoa kannustimeni ottaa lyhyempi matka ohjelmaan oli raha, mutta se ei pidä ollenkaan paikkaansa.- - En piitannut palkintorahoista. Ainoa tavoitteeni oli pelastua juoksemasta neljääsataa metriä. Niin se oli, piste. Enkä hetkeäkään kuvitellut, että olisin satasella kova luu."

Mielestäni tämä omaelämäkerta jäi melko tyngäksi, koska siinä ei ollut ollenkaan esimerkiksi muiden ihmisten haastatteluja Boltista. Ei vanhempien, valmentajan tai kilpakumppaneiden mielipiteitä. Valokuvia ja yleensäkään kuvitusta olisi myös voinut olla enemmän.

Luettuani kirjan ajattelin ensin lukeneeni Äijästä, yleisurheilun megastarasta. Vasta hetken kuluttua tajusin, että juuri niin se olikin - sain kuulla moneen kertaan Boltista tämän kävellessä lähtöviivalle, mitä hänen päässään liikkui sillä hetkellä - mutten Usainista. Kirjan alkupuolella käsiteltiin hiukan Boltin perhettä, rakastavaa äitiä ja kuriapitävää isää, mutta siihen se aika lailla jäikin. Boltin ihmissuhteista ei kerrota käytännössä mitään. Hän kertoo omia ajatuksiaan esimerkiksi muihin kipailijoihin liittyen, mutta lukija jää lopulta ilman mitään tietoa käytännön tasolta. Tämä on vähän sääli, koska ihminen on niin paljon enemmän kuin uransa, oli urallaan miten iso Äijä hyvänsä.

Olin tosissani, helkkarin keskittynyt. Sanoin kavereilleni:"Lakatkaa kuulkaa puhumasta tytöistä. Minulla on töitä."

Teos tuntuu vähän pintaraapaisulta, ja jään odottamaan, josko hänestä vielä tehtäisiin kattavampi elämäkerta. Boltista tehty elokuva I am Bolt on ilmestynyt vuonna 2016, ja katsonkin sen seuraavaksi.

Luin hetki sitten toisenkin kirjan juoksemisesta: Dean Karnazesin Ultramaratoonarin. (tästä blogikirjoitukseeni siitä.)  Mielestäni hän osasi pohtia juoksemista enemmän: teoksessaan hän kuvaa, kuinka juostessaan miettii minne on menossa tai mitä on pakenemassa. Boltilla ei ollut mitään tällaisia ajatuksia, ja hän sanoo suoraan tuntevansa yleisurheilun historiaakin aika huonosti. Joten jos haluatte yleismaailmallisemmin lukea juoksemisesta, suosittelen tarttumaan Ultramaratoonariin.

Lady Lipstick: Lipstick mafia stories

Reilu kuukausi sitten vietettiin Taiteiden yötä. Minä osallistuin siihen lähinnä kiertelemällä katsomassa erilaisia tapahtumia, mutta paikallisesta Suomalaisen Kirjakaupan myymälästä ostin pari "sokkotreffikirjaa". Eli Suomalainen möi viidellä eurolla kiinni nidotussa paperipussissa kirjoja muutaman aihesanan avulla, ilman että ostaja tietää minkä kirjan tulee ostaneeksi. Kirjaimellisesti sika säkissä, mutta yllätyksestä ja jännityksestä maksaa mielellään muutaman euron. Minä en osannut valita kahden pussin väliltä, joten ostin ne molemmat.

Ensimmäisestä pussista kuoriutui Lipstick mafia-blogiin perustuva Lipstick mafia stories. Se on Kariston kustantama teos viiden naisen whatsapp-ryhmästä, jossa ruoditaan parisuhteita, seksuaalisuutta ja lapsiperhe-elämän arkea. Kirjailija pysyy Lady Lipstick-nimimerkin takana. Peperipussissa olivat nämä tunnisteet:


1) perustuu naisten Whatsapp-ryhmään
2) suomalainen Sex and the city
3) elämää ja erotiikkaa
4) makeita nauruja ja
5) lyhyitä tarinoita.

Näillä eväillä kuvittelin saavanaí jotakin Henriikka Rönkkösen kirjojen tyylistä, mutta vain parisuhteesta ja lapsiperhe-elämästä. Olen aiemmin blogissani kehunut Mielikuvituspoikaystävän olevan "hervottoman hauska kuvaus sinkkuelämän todellisuudesta likaisiakaan sattumuksia kaunistelematta."

En saanut paperipussin ja kustantajan lupailemia makeita nauruja ja hauskoja tarinoita seksuaalisuudesta. Sain lähes inhorealistisia keskusteluja käytetyn tamponin huuhtelemisesta vessanpöntöstä alas ja pohdintoja, kuinka syöttää lääke rakastajalta saatuun klamydiaan aviomiehelle tämän ihmettelemättä. Ero rehellisen, suoran puheen, jossa on mukana huumoria ja johon lukija voi samaistua, ja inhorealismin välillä on hiuksenhieno. Naistenvälisen alapääkeskustelun ei tarvitse olla tabu kirjallisuudessa, mutta monta kymmentä euroa maksavalta kaunokirjalta lukija odottaa kyllä vähän enemmän kuin vauva.fi-sivuston tyylisiä juttuja.

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. On ihanaa, että naiset puhuvat seksuaalisuudestaan. En kuitenkaan halua tietää toisten ihmisten pieruista loppuraskauden aikana, enkä monista muista kirjassa käsitellyistä aiheista. Ehkä en vain kuulu ihan kohderyhmään, ehkäpä naureskelen 35-vuotiaana näille jutuille ja koen vahvaa samaistumista. Mutta se päivä ei ole vielä, eikä edes ihan vähään aikaan.

Mielipiteitä jakavien aiheidensa lisäksi teos ei mielestäni muutenkaan toiminut. Kustantaja kertoo tarinoiden saaneen alkunsa whatsapp-sovelluksessa käydyistä keskusteluista, mutta se ei oikein paistanut läpi. Tuntui, ettei näitä keskusteluja olisi oikeasti käyty, vaan tarinat olisi suoraan käsikirjoitettu tällaisiksi. Se varmaan johtuu siitä, että kirjailija on poistanut keskusteluista epäolennaisina pitämiään asioita, ja näinollen tarinat ovat jääneet raakileiksi alkuperäisestä herkullisuudestaan. Tämä on minun arvaukseni.

Joyce: Ulysses

Irlantilaisen James Joycen (1882-1941) kirjoittama yhdenpäivänromaani Ulysses julkaistiin vuonna 1922. Se sijoittuu Dubliniin 16. kesäkuuta 1904, ja seuraa kolmen päähenkilönsä päivän kulkua: Leopold ja Molly Bloomin ja Stephen Dedaluksen. Lukija pääsee niin Dedaluksen pitämälle oppitunnille kuin hautajaisiin Bloomin kanssa, ja tajunnanvirta on välillä selkeämmin,välillä vähemmän selkeästi ymmärrettävää.

Ulysses on muunnelma Homeroksen Odysseiasta, sillä sen jokaisen jakson teema, tyyli, henkilöt, symbolit, tapahtuma-aika ja -paikka perustuvat vastaavaan kohtaan Odysseiassa. Itse en lukenut Odysseiaa tämän rinnalla, mutta uskoisin sen helpottavan rakenteen ymmärtämistä.

Ulyssesta on sanottu tärkeimmäksi 1900-luvulla kirjoitetuksi romaaniksi, ja sitä pidetään modernin proosan kivijalkana. Kuitenkin ennen kustantajan löytymistä se oli hylätty 87 kertaa! Kuvitella, miten yleistä todella hyvien romaanien hylkääminen alkuun on ollut: Ulysseksen lisäksi esimerkiksi Harry Potterin ja Typerysten salaliiton.

"-´Valtuuskuntaan, joka oli saapuvilla täysilukuisena, kuuluivat commendatore Bacibaci Beninobenone- -

alaviite: (ital.) komentaja pusi-pusi Kovin-hyvin-oikein-hyvin"

James Joyce

Romaanista on parikymmentä editiota, joista virheettömimpänä pidetään vuonna 1984 julkaistua gabler-versiota. Tämän version pohjalta kääntäjä Leevi Lehto on suomentanut teoksen. Gabler-versio on saanut nimensä siitä, että professori Hans Gablerin johtama kansainvälinen tutkijaryhmä keräsi yhteen erilaisia todisteita luodakseen mahdollisimman virheettömän version Ulysseksesta. Kun tämä versio julkaistiin, sen luomista pidettiin huikeana saavutuksena, ja nähtiin, että teos on nyt helpommin luettavissa kuin koskaan.

Minä päädyin lukemaan Ulysseksen Antti Värtön aloituksen jälkeen: hän ehdotti jossakin facebookin kirjallisuusryhmässä, että luettaisiin Ulysses nettilukupiirinä. Värtölle iso kiitos lukuryhmän luotsaamisesta! Hänen blogikirjoituksensa tästä urakasta pääset lukemaan tästä.

Ensimmäisen käännöksen teki Pentti Saarikoski (1937-1983) vain puolessa vuodessa, ja se ilmestyi vuonna 1964.  Uuden käännöksen tehnyt Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, ohjelmoija, kustantaja ja kääntäjä. Hän käytti käännöstyöhön aikaa kymmenen vuotta, ja hänen suomennoksensa ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana vuonna 2012.

Leevi Lehto

Ulysseksessa on erittäin, erittäin paljon yhteyksiä ja assosiaatioita. Lainaan tähän esimerkiksi Antti Värtöltä yhden tapauksen:

"Herra Deasyn puhuessa juutalaisten vaeltamisesta maan päällä siirrytään Dedaluksen tajunnanvirtaan, joka alkaa ajatuksella Pariisin pörssistä. Tämä tuntui aika randomilta, mutta alaviitteessä tiedettiin kertoa, että Pariisin pörssin julkisivu on kopio Vespasianuksen temppelistä. Vespasianus puolestaan oli se keisari, joka valloitti juutalaiskapinan jälkeen Jerusalemin ja tuhosi toisen temppelin, minkä voi sanoa aloittaneen juutalaisten diasporan. Jösses! Kyllä on läpinäkymättömiä viittauksia. Ihan satunnaisen kuuloisessa assosiaatiossa olikin selvä logiikka taustalla, mutta en olisi ikimaailmassa tajunnut tätä yhteyttä ilman alaviitteitä."

Näitä selventämään Lehto on  kirjoittanut on yli 5000 alaviitettä, joiden seuraaminen tekee lukemisesta todella pirstaleista. Itse tein alkuun niin, että luin aukeaman aina kahteen kertaan: ensin sellaisenaan katsomatta alaviitteitä, ja sen jälkeen alaviitteiden kanssa. Tällä tavoin kirjasta olisi saanut parhaan käsityksen, mutta en jaksanut tuota lukutapaa kovin pitkään. Tyydyin lukemaan kirjaa katsoen alaviitteistä arviolta noin puolet, sillä koin vähän turhaksi tietää, oliko joku kauppias tai ravihevonen oikeasti ollut olemassa vuoden 1904 Dublinissa niin kuin kirjassa sanottiin.

16.6. on Ulysseksen ihailijoiden vuosittain pitämä
juhlapäivä, jonka aikana kerrataan romaanin tapahtumia.

Lähteenä olen käyttänyt Antti Värtön blogin lisäksi Helsingin Sanomien artikkelia Liki kilo lisää James Joycea, jonka on kirjoittanut toimittaja Janna Kantola 14.6.2012.

Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina -
Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY
2015

Satu Rämö oli toisena yliopistovuotenaan kesätöissä Kreetalla, kun hän kuuli Islannista ensimmäisen kerran. Rämö houkutteli sisäänheittäjänä ravintolaan nuorten ja kauniiden islantilaisten opiskelijoiden seurueen, ja hummerinsyönnin lomassa nämä nuoret ylistivät Rämölle Islannin lämmitettyjä hiekkarantoja. Hän otti pikku hiljaa selvää tuosta tulen ja jään maasta ja lähti sinne vaihtoon. Lukuisten reissujen jälkeen Rämö löysi nykyisen miehensä Islannista, ja hän muutti sinne pysyvästi. Islantilainen voittaa aina on kertomus suomalaisen näkökulmasta saarivaltion tapoihin sopeutumisesta.

"Luulin jo menneeni keskustelussani liian tuttavalliseksi, mutta mitä vielä. Vigdis kohensi ryhtiä tuolissaan ja tarjosi innoissaan lisää pullaa."

Rämö käsittelee Islantia monipuolisesti: läpi käydään niin vuoden 2008 talouskriisi, vuoden 2010 tulivuorenpurkaus ja tuhkapilvi, luontoa kuumine lähteineen ja tulivuorenpurkauksineen sekä jäätikkövaelluksineen, historiaa, kulttuuria, perinneruokia ja sananlaskuja. Ja tietysti islantilaisten tapoja ja ajatusmaailmaa. Näihin kuuluu muun muassa ylitsepursuava itseluottamus ja mahdollisuuksien näkeminen uhkakuvien sijaan, pienessä maassa lähes kaikkien tunteminen, peikkoihin uskominen sekä Islannin maailman parhaana maaana pitäminen.

"Sirot avokkaat ovat käypä kenkävalinta talvellakin, koska ne nyt vaan näyttävät hyvältä. Maailman paras ei anna sään vaikuttaa tyyliinsä. Hän pitää ohjat omissa käsissään ja pukeutuu ballerinatossuihin vaikka sitten räntäsateessa."

Voin lämpimästi suositella tätä teosta monille eri lukijoille: Islanninsta tai suomalaisen elämisestä ulkomailla kiinnostuneelle, kevyttä lukemista kaipaavalle, tositarainoiden ystävälle. Pidä varasi, tämän kirjan luettuasi saattaa kummasti alkaa tehdä mieli lähteä tutkimaan tuota ystävällisten ihmisten ja upeiden luonnonilmiöiden maata!

"Suomen kaikuvat käytävät varmistavat, että ovikello ei ole ensimmäinen merkki televisioupatarkastajasta, Jehovan todistajasta tai muusta pelottavasta vieraasta. Islantilaisen sydämen saa sykkimään yllätys. Ovikello voi soida koska tahansa, mikä sen ihanampaa!"

Islannissa on kuvattu lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja,
tässä on kartta muutamien kuvauspaikoista.

Erityisesti mieleeni jäi Rämön viimeinen kehu Islannista: kirjakaupat ovat auki iltakymmeneen ja jäätelökioskit yhteentoista. Voisiko olla parempaa paikkaa elää!

"Reykjavik 101 on paikka, jossa kohtaavat kaikennäköiset jumalat, opiskelijat, viikingit, pyykkääjäeukot, kummitukset, pultsarit, pankkiirit ja vapaailtapäivää viettävät suomalaiset maahanmuuttajat."

Osa Walter Mittyn ihmeellinen elämä-
elokuvasta on kuvattu Islannissa.

Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa-
Kiinan salavauvat,
pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret
Atena

Yhden lapsen kanssa-teoksen kirjoittanut Mari Manninen on muutaman vuoden Pekingissä virkavapaata viettänyt Helsingin Sanomien toimittaja. Sieltä käsin hän kirjoitti Kiinan nopeasta muutoksesta eri lehtiin, kuten Suomen Kuvalehteen.


Kustantajan sivulta:
Yhden lapsen kanssa kertoo Kiinaa monin tavoin muokanneesta laista, jonka mukaan perheet saivat vuosina 1979-2015 hankkia tietyin liennytyksin vain yhden lapsen. Politiikan seuraukset ovat raskaat, vaikka ne tehtiinkin ilmeisen hyvin aikein. Tätä nykyä Kiinassa on paljon yksinäisiä ja hemmoteltuja lapsia, mutta myös suurin odotuksin stressattuja ainokaisia. Kiinalaiset naiset tuntevat pakkoabortit, sterilisaation ja salasynnytykset. Toimittaja Mari Manninen asuu Kiinassa ja kokoaa kirjassaan erilaisten kiinalaisperheiden tarinat yhteen.

Manninen esittelee teoksessa kaikki kuviteltavissa olevat kokijat yhden lapsen politiikkaan:
paperittomat, vauvat, joita ei voinut rekisteröidä ollenkaan olemassa oleviksi ihmisiksi lapsikiintiön ollessa jo täysi. Näin he eivät voineet mennä naimisiin tai hankkia työpaikkaa.
syntymättömät, jotka pakkoabortoitiin jopa raskauden viimeisinä vaiheina tai vastasyntyneet tyttölapset, jotka hukutettiin tai hylättiin.
perheettömät, pienet esimerkiksi vammaiset tai vakavasti sairaat lapsets, jotka hylättiin lastenkodin portaille tai lämpimiin vauvan jättökoppeihin.
kurittomat, nämä otsikossa mainitut pikkukeisarit, joita on koko perhe passaamassa.
veljettömät, tytöt jotka pääsivät pitkälle koska pojan koulutukseen varatut rahat tulivatkin heidän koulutukseensa.
vaimottomat, nuoret miehet, joille ei riitä vaimoja
lapsettomat, perheet joiden ainoa lapsi kuolee.
ja armottomat, kirjassa esitellään kylänsä lapsilukua valvova paikallisviranomainen.


Teoksessa pidin siitä, että Manninen ei tyydy pelkästään kauhistelemaan yhden lapsen politiikkaa ja mustamaalaamaan Kiinan hallitusta, vaan hän nimenomaan haluaa kertoa meille suomalaisille tämän politiikan kaikkien osapuolten näkökulman, myös vihattujen viranomaisten ja siitä hyötyneiden.

Teos oli oikein mielenkiintoinen ja selkeä sekä vaikuttava. Opin valtavasti uutta Kiinan yhteiskunnasta, esimerkiksi vahvan eron maalais- ja kaupunkilais-Kiinan välillä. Välillä Manninen kuitenkin esittää mielestäni väitteensä ristiriitaisesti: hän kertoo esimerkiksi tyttöjen kouluttautuvan korkeammalle ja isommassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin, mutta toisaalta väkimäärän olevan edelleen niin suuri, etteivät kouluttautuneet silti välttämättä saa kunnon työtä. Koko ilmiö on niin ristiriitainen: naisia on Kiinassa miljoonia vähemmän kuin miehiä, mutta silti kaupunkilaisnaiset eivät löydä kumppania. Manninen vuorotellen kehuu optimistisesti vanhemmille olevan nykyään sama, syntyykö tyttö vai poika, ja seuraavassa kappaleessa alavireisemmin muistuttaa lukijaa vuosisatoja vanhojen asenteiden muuttuvan hitaasti. Tähän olisin ehkä kaivannut sitä, että Manninen ja teoksen toimitustiimi olisivat oikaisseet nämä ristiriitaisuudet esimerkiksi toteamalla yhdessä ja samassa lauseessa, että asenteet muuttuvat näin henkilökohtaiseen elämään vaikuttavan politiikan ansiosta, mutta vuosisatoja vanhat perinteet eivät muutu yhden sukupolven aikana. Näin lukijan ei olisi tarvinnut itse päätellä tätä lopputulosta kuin palapelin paloja yhdistellen.


Yhden lapsen kanssa voitti vuonna 2016 Finlandia-palkinnon parhaasta tietokirjasta. Jörn Donner, palkinnonsaajan valitsija, kehuu teosta riipaisevaksi ja liikuttavaksi. Olen itse samaa mieltä, oikeiden ihmisten aidot kokemukset kuitenkin faktat mukana on vaikuttavaa luettavaa.


lähteet: https://atena.fi/kirjailijat/mari-manninen