Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen
1960
suom Maija Westerlund 1961
Gummerus

Edellinen postaukseni koski vähän aikaa sitten edesmenneen Umberto Econ muiston kunnioittamista ja hänen merkittävän teoksensa lukemista. Jatkoin samalla linjalla, ja nyt luin myös hetki sitten kuolleen Harper Leen kuuluisimman teoksen Kuin surmaisi satakielen.

Harper Lee (1926-2016) oli kotoisin Yhdysvalloista, Alabamasta. Hän opiskeli lakia ja muutti New Yorkiin asumaan, jossa hänen kerrotaan tehneen toimistotyötä.

Lee kirjoitti ensin vuonna 1956 romaanin Go set a watchman, joka suomennettiin vuonna 2015 nimelle Kaikki taivaan linnut, mutta ensin julkaistiin hänen pitkään ainoana ollut teoksensa To kill a mockinbird, Kuin surmaisi satakielen. Tämä julkaistiin vuonna 1960, sillä hänen kustannustoimittaja piti enemmän päähenkilö Scoutin lapsuuden kuvauksesta kuin parikymmentä vuotta myöhempään aikaan sijoittuvista tapahtumista Kaikki taivaan linnut-kirjassa. Kaikki taivaan linnut-romaanin käsikirjoitus löytyi vasta vuonna 2014, ja Lee antoi lopulta luvan julkaista sen.

Kuin surmaisi satakielen oli menestys heti ilmestyessään. Se voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961 ja vuonna 1999 se valittiin Library Journal- lehden äänestyksessä vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Tänäkin päivänä se kuuluu monille "lue nämä sata kirjaa ennen kuolemaasi"- listoille.

Kuin surmaisi satakielen kertoo kahdeksanvuotiaasta Scoutista, joka asuu 1930-luvulla Maycombissa, Alabamassa asianajajaisänsä ja muutamaa vuotta vanhemman veljensä kanssa. Hän on villi poikatyttö eikä sovi muottiin. Pidin siitä miten rehellisesti teoksessa kuvataan Scoutin heikkojakin puolia, kuten nujakointia ja typeriä leikkejä. Scout opettelee oikean ja väärän eroa, ja näkee ihmiset ihmisinä ihonväristä riippumatta.

Teos oli todella helppolukuinen ja luin sen kahdessa, kolmessa päivässä. Romaanissa suurin osa on dialogia, toisin kuin vaikkapa viimeksi lukemassani Ruusun nimessä, jossa oli pitkiä tarinoita uskonnosta. Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu yli  50 vuotta sitten, mutta on kylmäävää, miten ajankohtainen se on tänäkin päivänä. Maycombissa tuomittiin ihonvärin perusteella, tänään uskonnon, kotimaan tai etnisen taustan takia.

Helmet-lukuhaasteessa Kuin surmaisi satakielen menee kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja

Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco
Ruusun nimi
1980

Kuten varmaan tiedätte, italialainen kirjailija ja professori Umberto Eco kuoli noin kuukausi sitten. Minulla on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa lukea Ruusun nimi, joten nyt sain viimeinkin viimeisen sysäyksen kirjaan tarttumiseen.

Ruusun nimi on romaani 1300-luvun luostareista. Nuori noviisi Adson matkustaa mestarinsa Williamin kanssa kirjastoltaan siihen aikaan maailman mahtavimpiin pidettyyn luostariin, jossa on tapahtunut salaperäinen kuolema; teräväpäinen William on pyydetty selvittämään tapausta. Kuolemia alkaa kuitenkin ilmaantua lisää, ja parivaljakolle tulee kiire selvittää salaperäinen murhaaja.

Aloitin Ruusun nimen innokkaasti, mutta aloitus on suoraan sanottuna todella latistava. Ensimmäiset 70-80 sivua ovat tyyliltään täysin erilaiset kuin vajaat 500 sivua niiden jälkeen. Minulta meinasi usko loppua kesken noiden ensimmäisten sivujen aikana: kerronta oli todella puuduttavaa. Jotain kertoo se, että luin kirjaa kolmena päivänä päiväsaikaan, edistyin yhteensä noin 50 sivua ja nukahdin joka kerta kirjaa lukiessani. Aioin todella jättää kirjan kesken, ja se on paljon sanottu, sillä luen paljon ja olen jättänyt vain yhden kirjan ikinä kesken.

Uskoa minuun valoivat ihanan aktiiviset facebookin Kirjallisuuden ystävät-ryhmän kommentoijat. Sain päivän sisällä monta kymmentä kommenttia tuskaillessani kirjan alkua. Niiden voimalla jaksoin sitten jatkaa loppuun asti.

Mainittakoon myös, että melko suuressa osassa kirjassa on myös tuon ajan suurimmat uskonkysymykset. Luostariin esimerkiksi saapuu ulkopuolisia munkkeja toisen aatteen kirkosta. Teoksessa upotaan välillä liiankin syvälle uskonnollisiin kiistoihin, mikä kertoo kyllä kirjailijan perehtyneisyydestä asiaan mutta on aika raskasta luettavaa lukijalle. Lukijan on myös hankalaa pysyä perässä kuka kukin hahmoista on kun välillä ollaan nykyajassa ja välillä kerrataan monta kymmentä vuotta vanhoja asioita. Milloin kukakin hahmo paljastuu pitäneen jossain vanhassa taistelussa jotain puolta, ja lukijan oletetaan osaavan yhdistää mitä se merkitsee suuremmassa mittakaavassa.

Luostareista ja munkkien kaksinaismoralismista oli mielenkiintoista lukea, mutta toisaalta jonkun vastakkainasettelun lukeminen on melko puuduttavaa. Kirjassa ei voida keskittyä ainoaastaan ratkomaan murhamysteeriä vaan sen lisäksi lukijalle tuputetaan vielä uskonhistoriaakin.

Romaani on jaksotettu hyvin. Siinä kuvataan Williamin ja Adsonin seitsemää päivää luostarissa, ja yksi luku käsittää aina yhden hetken luostarin päivästä: yörukous, vesper, kompletorio ja niin edelleen. Välillä taas itse tekstissä on lukijalle raskaita pitkiä lauseita ja luetteloita.

Ruusun nimessä on yksi kummallinen puoli: se, mihin kirjan´nimi viittaa, selviää vasta viimeisillä sivuilla. Näinollen lukija joutuu ihmettelemään koko teoksen läpi mihin teoksen nimi oikein viittaa.

Kaikkiaan Ruusun nimi on kiinnostava tarina luostarista ja murhamysteeristä, mutta helppoa luettavaa se ei ole raskaan ja hämmentävän teologisen problematiikkansa ja lauserakenteidensa takia. Se ansaitsee paikkansa klassikkona tarkkuutensa, vivahteisuutensa ja monipuolisuutensa takia, mutta en voi kyllä valitettavasti teosta suositella, samantyylisiä kirjoja voi lukea helpomminkin.
Onneksi romaanissa oli kuitenkin hieman pinnan alta pilkahtelevaa huumoria, josta on alla pari esimerkkiä.

"Entäs mitä sinä sitten siitä sanot, että kun Herramme oli Jerusalemissa, hän palasi joka ilta Betaniaan?"

"Jos kerran meidän Herramme halusi mennä Betaniaan nukkumaan, niin mikä sinä olet hänen päätöksiän arvostelemaan?"

"Entä jos apotti löytää meidät?"

"Tekeydymme kahdeksi kummitukseksi."

Ruusun nimi menee helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6. Kirjastosta kertova kirja ja osallistuin sillä 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä- blogin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Alan Weisman
Maailma ilman meitä
Atena/2008
suom. Ulla Lempinen
&Tiina Ohinmaa

Alan Weismanin teos Maailma ilman meitä on tietokirja vuodelta 2008. Se on Weismanin kuuluisin teos. Hänen toinen suomennettu teoksensa on Maailma täynnä meitä vuodelta 2013, ja täältä löydät ajatuksiani siitä kirjasta.

Alan Weisman (s. 1947) opetti vuoteen 2013 asti journalismia ja Latinalaisen Amerikan opintoja Arizonan yliopistossa. Hän on uransa aikana myös kirjoittanut viisi kirjaa, joista kaksi edellämainittua on suomennettu. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon artikkeleita eri lehtiin. Tuottelias mies siis!

Menkäämme aiheeseen: Maailma ilman meitä tutkii, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihmiskunta jostakin syystä häviäisi huomenna viimeistä yksilöä myöten. Kirja yrittää vastata Discover-lehden toimittaja Josie Glausiuszin Weismanille esittämään kysymykseen "Mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat joka paikasta?" Alun perin vastauksesta piti syntyä artikkeli, mutta perinpohjaisena miehenä Weisman tutki niin koralliriuttoja kuin ydinvoimaloita, ja laajasta vastauksesta syntyikin kirja.

belaveskaya pushcha

Weisman lähestyy kysymystä useasta eri näkökulmasta; hän käsittelee niin kaupunkien luhistumista, maatilojen metsittymistä, eläinpopulaatioiden elpymistä kuin merien hajoamatonta muovijätettä ja ydinjätettäkin. Mies matkusaa aina ikimetsästä Tshernobylin kautta Panaman kanavalle ja koralliriutoille.

Laitan tähän muutamia lainauksia kirjasta ja kerron mitä ajatuksia nämä tiedot minussa herättivät:

Richard Thompson, Plymouthin yliopiston tutkija ja meribiologi puhuu ihon kuorinta-aineista, jotka eivät ole 100% luonnontuotteita, toisin kuin vaikkapa jojobansiemenet: "Eikö ole uskomatonta? Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäväksi."
Täytyy myöntää, etten ole ikinä ennen ajatellutkaan tätä. Ja miten miljoonat ihmiset kuitenkin käyttävät joka päivä tätä tavallista ihonhoitotuotetta. Miten paljon siinä kertyykään merten pieneliöiden sisuksiin näitä rakeita.

"Fosfaatit ja nitraatit eivät kuitenkaan ole haitallisimpia pelloilla vaan siellä, minne ne pelloilta valuvat. - - Makean veden levistä kehittyy tonnien painoinen kukkiva levämassa, joka imee vedestä niin paljon happea, että siitä kuolevat kaikki uiskentelijat. Levien romahdettua niiden mätäneminen vain kiihdyttää prosessia. Kristallinkirkkaat laguunit muuttuvat rikinhajuisiksi mutalammikoiksi, rehevöityneistä jokisuistosita tulee hetkessä suunnattomia kuolleita vyöhykkeitä."
Tällaisenko ympäristön me todella haluamme jättää jälkeemme?

"Yhtä lukuunottamatta kaikki Yhdysvaltain ydinjätevarastot ovat väliaikaisia. Jos jäte jää näihin aktiivisiin varastoihin, tulipalot lopulta murtautuvat niihin, ja radioaktiiviset tuhkapilvet lipuvat mantereen poikki, kenties yli valtamertenkin."
Ja miten monien kasvien ja eläinten soluihin nämä tuhkapilvet ehtivät vaikuttaa? Vielä lähtömme jälkeenkin ihminen totisesti pystyy turmelemaan elämää.

"Ydinjätteen loppusijoituspaikassa WIPP:issä-- Yhdysvaltain energiaministeriön on lain mukaan karkotettava seuraavan 10 000 vuoden aikana kaikki liian lähelle pyrkivät."
Tämä oli mielestäni ehkä kauhein kohta koko kirjassa ja tuntuu kuvaavaan täydellisesti ihmisen oman edun tavoittelua: jotta me saamme energiaa nyt, synnytämme myös jätettä, joka on myrkyllistä vielä tuhansien vuosienkin päästä. Jos me emme nyt tiedä mitä tehdä myrkylliselle jätteelle, kuka sen sitten tietää ja milloin? Miten kukaan voi taata ettei vaikkapa kahden tuhannen vuoden päästä kukaan menetä henkeään tai terveyttään siksi että harhautuu liian lähelle meidän kaatopaikkaamme?

Maailma ilman meitä on saanut lukuisia palkintoja, kuten esimerkiksi Time-lehden vuoden paras tietokirja-tunnustuksen.

Vaikka teoksen aihe olikin synkähkö, oli kirjassa kuitenkin huumoriakin viljelty pieninä hitusina. Tässä pari esimerkkiä:

"Suuri koko suojaa eläimiä lämpötilojen vaihtelulta, ja ne pysytvät vaeltamaan pitkiä matkoja. Eivät ehkä yhtä pitkiä kuin linnut, mutta aika pitkiä vaikkapa hiiriin verrattuna. - - Sen lisäksi kasvit, jotka eivät pysty liikkumaan senkään vertaa - -"

Doug Erwin, Smithsonian-instituutin luonnontieteellisen kansallismueon paleobiologisen osaston kuraattori: "Paleotsooinen maailmankausi oli kestänyt jo lähes neljäsataa miljoonaa vuotta. Ei siinä mitään, mutta oli jo aika kokeilla jotain uutta."

Panaman kanava

"Tällä Scrippsin merentutkimuslaitoksella työskentelevällä paleoekologilla (Jeremy Jackson) on niin pitkät raajat ja poninhäntä, että hän tuo mieleen evoluution polulla oikaisseen kuningasravun joka on kipaissut suoraan merestä ihmisen muotoon."

"Ohitse lyllertää kookosrapu--"

Teoksessa esiintyvät kysymykset eivät ole helppoja, ja toisaalta informaatio on lähes kymmenen vuotta vanhaa. Kuten totesin Maailma täynnä meitä- kirjaankin liittyen, olisi mukavaa tietää kokonaisuudessaan mihin suuntaan kirjassa esitetyt ongelmatapaukset ovat kehittymässä; esimerkiksi aurinkovoiman, biohajoavien muovipussien ja luomutuotteiden käyttö on lisäntynyt suuresti vuodesta 2007. Olivat tapaukset sitten yhä voimassa tai eivät, kirjan tärkein tehtävä vuodesta riippumatta onkin lukijan ravisteleminen ajattelemaan omia kulutustottumuksiaan ja esimerkikisi ydinvoiman käyttöä yhteiskunnassa.

Helmet-lukuhaasteessa Maailma ilman meitä menee kohtaan 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin Minun maisemani maalla ja kaupungissa- sopiva kirja

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Helmikuun 28. päivänä vietetään Kalevalan päivää. Kalevala on kansalliseepoksemme, ja se on niin tärkeää kirjallista perintöä, että se lasketaan kuuluvaksi maailmankirjallisuuteen.

Kalevalan kokosi Elias Lönnrot, yksi Suomen oppineimmista miehistä, 1800-luvulla. Hän teki useita runonkeruumatkoja ja kokosi suomalaista kansanrunoutta yhteen. Nämä kansanrunot olivat kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisesti, ja vuonna 1835 ne olivat ensimmäistä kertaa paperilla. Lönnrot keräsi viidentoista vuoden aikana muistiin noin 60 000 runonsäettä, jotka kertoivat koko elämän kirjosta: arjesta ja juhlasta, loitsuista, surunvalitteluista ja tervetulotoivotuksista.

     

Yousafzai & Lamb: Minä olen Malala

Minulla on uusi idoli. Nimittäin pakistanilaistyttö Malala Yousafzai. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnnon vuonna 2014 ja YK:n ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2013. (Samana vuonna sen sain myös suomalainen Liisa Kauppinen kuurojen hyväksi tehdystä elämäntyöstä, vau!)

Malala Yousafzai
& Christina Lamb
Minä olen Malala
Tammi/2014
Salarzai Limited/2013
Suom. Jaana Iso-Markku

Luin siis Malala Yousafzain Christina Lambin kanssa kirjoittaman kirjan Malalan tarinasta. Näin kirjan kirjakaupassa, ja ajattelin sivistää itseäni parin vuoden takaisesa Nobelvoittajasta ja lukea kirjan. Teos löytyi lähikirjastosta, ja luin sen vain parissa päivässä!

Malalan tarina on uskomaton. Hän asuu Pakistanissa, käy koulua ja kampanjoi isänsä Ziauddin Yousafzain kanssa tyttöjen oikeudesta käydä koulua. Terrosistijärjestö Taliban on vallannut alaa Pakistanissa, ja se yrittää estää tyttöjen koulunkäyntiä ja muuta itsenäistä elämää muslimien pyhään kirjaan Koraaniin vedoten ja jopa kouluja räjäyttäen. Malala ei suostu jäämään pois koulusta, ja vaarasta huolimatta hän yrittää isänsä kanssa saada alueen lapsia käymään koulua. Lopulta käykin huonosti: Taleban-taistelija ampuu Malalaa ja kahta muuta tyttöä koulubussissa. Kuin ihmeen kaupalla kukaan heistä ei kuole, ja Malala kiidätetään hoitoon Isoon-Britanniaan vakavien vammojensa takia. Siellä hän asuu nykyään perheensä kanssa, käy koulua ja yrittää vaikuttaa lasten koulunkäyntimahdollisuuksiin ja rauhan edistämiseen.

Kirja itsessään on selkeästi jaoteltujen kappaleidensa ansoista helppolukuinen. Turvallisessa Pohjois-Euroopassa asuneelle elämä on kuitenkin täysin päinvastaista siellä kuin täällä: mangopuut kasvavat, joet tulvivat ja terroristit riehuvat. Köyhyys, korruptio, luonnonilmiöt ja maan sisäinen pakolaisuus ovat Pakistanissa valitettavan yleisiä. Mielenkiintoista oli lukea islamista nuoren tytön silmin: hän näki uskontonsa rauhaa, anteliaisuutta ja viisautta edistävänä uskontona, kun taas Taleban tulkitsee vanhoja kirjoituksia omiin päämääriinsä sopiviksi ja yrittää sillä oikeuttaa julmat tekonsa. Teoksen mukaan Koraanissa kehotetaan kaikkia lapsia opiskelemaan ja tulemaan viisaiksi, mutta terroristit vääristelevät tätä ja käskevät naisten pysyä sisätiloissa.

Kirjassa on eräs suomennoskummallisuus: viimeisillä sivuilla Malala kertoo haluavansa tulla tunnetuksi tyttönä, joka taisteli koulutuksen puolesta, eikä tyttönä, jota Taliban ampui, mutta silti suomenkielisen kirjan kanteen on laitettu "Minä olen Malala- Koulutyttö jonka Taliban yritti vaimentaa". Englanninkielinen alkuteos taas on I am Malala. The girl who stood up for education and was shot by the Taliban. Mietin mitäköhän suomentaja on tässä oikein ajanut takaa...?

Malala on vasta 18-vuotias, mutta kaikista maailman ihmisistä uskoisin hänen todella saavan muutoksen aikaan.

Malalan nettisivut: https://www.malala.org/

Helmet-lukuhaasteessa Malala menee kohtiin
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, koska Malala pakenee Pakistanin sisällä Talebania ja luonnonkatastrofia,
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja,
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, sillä Malala tekee niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin sellaista työtä jota moni mieskään ei tee,
26. Elämäkerta tai muistelmateos,
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja,
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

Surullisia uutisia kirjailijarintamalta

Varmasti olettekin jo kuulleet, mutta ajattelin mainita vielä täällä blogissakin, että eilen 19.2.2016 valitettavasti kaksi tunnettua kirjailijaa on menehtynyt: Umberto Eco ja Harper Lee.

Eco syntyi vuonna 1932. Hän oli italialainen, ja hän toimi kirjailijan uransa lisäksi semiotiikan professorina Bolognan yliopistossa. Hänen tunnetuin teoksensa on Ruusun nimi, mutta hän kirjoitti paljon myös muita romaaneja. Hän toimi koko uransa opettajana, ja julkaisi myös tieteellisiä kirjoja ja artikkeleita.





Harper Lee syntyi vuonna 1926, ja hän taas oli yhdysvaltalainen. Hänet tunnetaan parhaiten romaanistaan Kuin surmaisi satakielen, ja siitä hän saikin Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Hänen toinen romaaninsa Kaikki taivaan linnut julkaistiin Yhdysvalloissa vasta 2014 ja Suomessa viime vuonna, vaikka Lee kirjoitti sen  jo 1950-luvun lopulla. Sanotaan, että sen käsikirjoitus oli pankin tallelokerossa josta se löydettiin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lee eli paljon vaatimattomamman elämän kuin Eco: Lee työskenteli lentoyhtiön toimistossa lakiopintojen jäätyä kesken. En kuitenkaan halua arvostella tai vertailla kirjailijoita, eihän asia minulle kuulu miten kukakin elämänsä elää. Toivon, että he saivat kokea hienoja asioita elämässään ja olla onnellisia. Suuren jäljen he ainakin jättivät kirjallisuuteen.

Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins
Nainen junassa
Otava
2015

Paula Hawkinsin esikoisromaani Nainen junassa (The Girl on the train) on saavuttanut valtaisan menestyksen: romaani ilmestyi vasta viime vuonna, ja se on jo bestseller niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin, oikeudet kirjasta on myyty 34 eri maahan ja Dreamworks on ostanut sen elokuvaoikeudet.

Nainen junassa kertoo kolmekymppisestä Rachelista, joka matkustaa junalla joka päivä töihin Lontooseen. Joka päivä juna pysähtyy hetkeksi tiettyyn kohtaan, ja Rachelille avautuu näkymä vieraiden ihmisten elämään: hän tarkkailee tietyn talon asukkaita, Jessiä ja Jasonia, kuten hän on heidät nimennyt, elämässä täydellistä elämäänsä. Sitten eräänä päivänä työmatkallaan Rachel näkee talon pihalla jotain yllättävää ja epäuskottavaa, ja pian tämän jälkeen Jess katoaa. Päivä päivältä Rachel itse alkaa kietoutua syvemmälle ja syvemmälle mukaan tarinaan.

Nainen junassa on trilleri, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Se on todella huolellisesti kirjoitettu kokonaisuutena. Teos kiitää nopeasti kuin pikajuna, mutta pitää lukijan jännityksessä loppuun asti. Hahmoja on vähän, joten on mielenkiintoista seurata heidän suhteita toisiinsa. Hahmokenttä herättääkin ristiriitaisia tunteita: avainhenkilöitä on vain muutama joista paljastuu yllättäviä puolia, mutta ulkopuolisia hahmoja ei ole kovin montaa ja he jäävät valitettavasti ohuiksi ja stereotyyppisiksi, kuten vaikkapa Rachelin äiti ja Riley-poliisi. Koska koko kirja pyörii muutaman hahmon ympärillä, juoni toisaalta etenee nopeasti, mutta toisaalta taas hahmoista ei silti kerrota paljoakaan niitä pieniä asioita joista lukija voisi itse  päätellä millaisia he ovat. Tällöin he keikkuvat jopa vähän uskottavuuden rajoilla, koska heitä tarkastellaan vain yhdestä näkökulmasta ja lukijalle kerrotaan heistä vain siitä näkökulmasta, voisivatko he olla syyllisiä.

Mielenkiintoinen lähestymistapa on se, että päähenkilö on alkoholisti, ja kaiken lisäksi hän on ollut niin kännissä sinä iltana, kun kaikki tärkeä tapahtui, ettei hän muista mitään. Alkoholismi on valitettavan yleistä, mutta olin rehellisesti sanottununa yllättynyt lukijana, sillä en heti muistakaan muita kirjoja jossa päähenkilö kuvailisi avoimesti juomistaan ja joutuisi selvittämään mitä on tullut tehneeksi humalassa. Alkoholismi on enemmän tai vähemmän tabu meillä Suomessa, joten on ihanaa lukea kirja tästäkin näkökulmasta. Myös kuvaus on erittäin hyvin onnistunut.

Helmet-lukuhaasteessa Nainen junassa menee kohtiin 2. Matkakertomus, 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja ja 44. Kirjassa joku kuolee.

"Siitä on hyvin pitkä aika, kun minulla on viimeksi ollut syy selvänä pysymiseen."