Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

En muista enää kultapalmun hoito-ohjeita, mutta aion googlata ne, koska haluan saada huonekasvini pysymään hengissä. Toivon saavani onnistumisen edellytyksiä kasvien hoidosta, minkä seurauksena voisin innostua yrittämään muitakin asioita elämässäni. Saisin aikaan positiivisuuden kierteen, josta terapeuttini niin usein puhuu. Tai pääsisin edes jotenkin elämän syrjään kiinni.

Mielestäni Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on  kirja masentuneen helsinkiläisnaisen arjesta olematta kuitenkaan kirja masennuksesta. Aikaisempaan aktiivisuuteen viitataan kuin ohimennen, kuin se olisi jo muisto kokonaan toisen ihmisen, joka ei mitenkään liity tähän hetkeen, elämästä.

Oli aika, jolloin minulla oli oma treeniohjelma ja takareidet vatsamakuulla, pystypunnerrukset käsipainoilla ja ylätaljat olivat osa elämääni.

Kertojaääni on herkkä, ja on mukavaa vaihtelua, ettei päähenkilö ole aina niin tulta ja tappuraa. Muistuttaa siitä, että myös hiljaisemmat ihmiset jotka eivät pidä itsestään ääntä, ovat arvokkaita ja yhtä hyviä päähenkilöitä. Ovathan he omankin elämänsä päähenkilöitä.


Ajattelin yhteistä tulevaisuuttamme, mutta toisin kuin aiemmin se ei rauhoittanut minua. - - Kuljin hänen perässään ja toivoin, että olisin jossain muualla. Tältäkö seurusteleminen tuntui?

Teoksessa esiintyvät tunteet eivät ole niin käytettyjä kuin kirjoissa yleensä. Ylläoleva katkelma on ainakin minulle tuttu, mutten muista lukeneeni sitä aiemmin kaunokirjallisuudessa.

Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Hän jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen, jotka kadehtivat hänen täydellistä parisuhdettaan. Mutta hän on elänyt suuressa valheessa. Kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän naimisiin ja saavan vauvoja, mutta hänen poikaystävänsä ei halua edes seksiä. Kun Torin paras ystävä Dee - ainoa, joka ymmärtää tätä hulluutta - sitten rakastuu, Tori pelkää putoavansa kokonaan kelkasta. Jos kolmekymppiselle naiselle varattu muotti tuntuu ahtaalta, vaatii kanttia luoda oma. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan? (takakansi)

Mutta en halua kertoa hänelle. En halua korostaa heikkouttani, kun minusta tuntuu jo niin heikolta.

Katsokaa miten onnellinen olen on kirja, joka minun piti lukea kertaistumalta loppuun. Minäkertoja on niin rehellinen ja kuvaa 2010-luvun ilmiöitä todella osuvasti. Erityisesti pinnalle nousee pohdintaa sosiaalisesta mediasta: miksi kaikki, Tori itse mukaan lukien, julkaisevat siloiteltuja kuvia ja tapahtumia elämästään? Miksi kukaan ei myönnä olevansa epävarma ja vieläkin välillä hukassa, vaikka on jo kolmekymppinen?

Tunnen kuinka onnellisuus täyttää minut päästä varpaisiin. Olen täpinöissä ja hyvällä mielellä itsestäni, ja minusta tuntuu että olen sittenkin esikuva. Vaikka en kertonutkaan että otin yli viisikymmentä kuvaa minusta ja Hermanista ja valitsin sen jossa näytin näteimmältä. Vaikka meikkasin valokuvaa varten. Vaikka olen jo googlannut harjoituksia, joilla voin pienentää Hermania.

 Naisen kuusi vuotta sitten megasuosioon johdattanut elämäntaitokirja Kuka V*ttu Minä Olen? päättyy Torin itsensä löytämiseen, ja huipentuu täydellisen miehen tapaamiseen. Nyt kuitenkin parhaan ystävän Deen löytäessä ihanan kumppanin, jonka kanssa suhde vakavoituu nopeasti, Tori joutuu kohtaamaan oman parisuhteensa ongelmat. Hän kokee asemansa takia velvollisuudekseen pitää yllä kulissia täydellisen parisuhteen saavutettavuudesta, sillä jos hänen ja Täydellisen Miehen suhde ei toimi, Tori pelkää olevansa vähemmän inspiroiva faneilleen ja näiden lopettavan uskonsa löytää elämänsä rakkaus. Ja mitä Torille itselleen jää, jos kuuden vuoden jälkeenkään hän ei ole julkaissut seuraavaa kirjaa, eikä hänellä ole hajuakaan, mistä hän kirjoittaisi? Mitä tehdä, kun hän sai jo onnellisen loppunsa, muttei olekaan enää onnellinen? Mitä tehdä, kun tuntee olevansa ansassa, eikä tiedä miten päästä sieltä pois? Teos on mainio esimerkki siitä, että on ihan ok jos ei vielä kolmekymppisenä ole valmis. On ihan ok, jos kolmekymppisenä ei ole häitä, taaperoa, asuntolainaa ja uraputkea. Tätä viestiä monet tämän hetken kolmekymppiset varmasti kaipaavat.

Sain teoksen luettua neljän jälkeen aamuyöstä.
Sitten muutama tunti unta ja töihin.

Nurminen: Kiira - ehjäksi särkynyt

Kiira - Ehjäksi särkynyt on pitkän linjan urheilutoimittajan, nykyisin Ylen viestintäpäällikön Jere Nurmisen kirjoittama elämäkerta taitoluistelija Kiira Korvesta. Korpi ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, hän on yksi Suomen menestyneimmistä taitoluistelijoista ja kasvot ovat maitopurkin kyljestäkin tutut. Nainen on kuitenkin valoisan ja kauniin pintakerroksensa alla kulkenut henkisesti ja fyysisesti rankan matkan kilpaurheilijana, oma itsensä rajuimpana kritisoijanaan. Kokonaisvaltaisen loppuunpalamisen seurauksena Korpi lopetti ammattilaisuransa vuonna 2015, ja siitä asti hän on tehnyt töitä löytääkseen lempeämmän asenteen itseään kohtaan. Koko tämä matka avataan nyt suomalaisille sydämille, ja Korpi toivoo pystyvänsä tämän kirjan myötä kannustamaan muita jaksamaan ja antamaan oivalluksia vaikeassa elämäntilanteessa.

Olin sisäisesti niin rikki, että luistelu ei enää ollut ykkösarvoni elämässä. Tärkeintä oli toipua uupumuksesta hyväksi ihmiseksi, ja muut määritelmät olivat loppujen lopuksi turhia.

Vaikka Kiira Korpi on ollut lapuusidolini, ja odotin innokkaasti hänen kirjaansa, pelkäsin näillä spekseillä saavani ympäripyöreää, mitäänsanomatonta liibalaabaa itsensä löytämisestä ja harmonisesta tasapainosta. Teoksen teemoja, Korven rehellisyyttä ja oivalluksia, olisi voinut mielestäni mainostaa paljon nykyistä selkeämmin. Tähän voisi Otavan markkinointiosasto kiinnittää huomiota, Otava ei esitä kirjaa ollenkaan instagram-sivullaan, ja sen omalla sivulla kerrotaan kirjasta vain muutamalla lauseella. Otavan sivuilla ei myöskään löydy kirjailijasivua Jere Lahtisesta, miksiköhän? Mielestäni on vähän outoa, että takakansiteksti on paljon kattavampi kuvaus kuin inforointi kustantajan sivuilla, kaikki mahdolliset lukijat kun eivät saa ensin kirjaa käteensä ja pääse takakansitekstin perusteella tekemään päätöstä lukemisesta. Näin lukija ei saa tarpeeksi informaatiota ja mielikuva kirjasta lähtee syntymään kansikuvan ja nimen perusteella. Itsekin lainasin kirjan kirjastosta, joten kirjastoteippaus peittää vieläpä ison osan takakansiteksistä. Toisekseen terveisiä kustantajalle ja kirjan tekoon osallistuneille, että teoksen nimi ei ole mielestäni paras mahdollinen. Suomen kielessä ehjäksi ei vain voi särkyä näiden ollessa vastakohdat toisilleen. Ymmärrän Korven prosessin ja symbolismin nimen takana, mutta mielestäni teoksen työryhmä olisi voinut vielä vähän pyöritellä ehjä- ja särkynyt-termejä.

Juuri epätäydellisenä ja rikkinäisenä voin olla ihmisenä kokonainen.

Lukukokemus oli kuitenkin onneksi rosoista ja elämänmakuista. Korven avoin kuvaus tyhjyydestä ja ja ankarasta itsekritiikistä puhuttelee varmasti lukijoita. Hän kertoo rehellisesti tunnistettavista ja samaistuttavista kokemuksista, mikä murentaa kiiltokuva-Kiiran kuvaa ja tuo hänet lähemmäs oikeana ihmisenä. Teoksesta välittyy vahva viesti: itsekriittisyys on hyvä asia, mutta armollisuutta itseään kohtaan ei saa unohtaa sen kustannuksella. Mikään maailmassa ei loppujen lopuksi ole tärkeämpää kuin itsensä ja läheistensä rakastaminen.

Pidin teoksessa esiintyneestä avoimesta pohdinnasta: sain tunteen että Korpi haluaa kertoa kaikesta mielessään olevasta, myös sellaisista asioista joihin hän ei tiedä vastausta.

Minulla joustoa ei ollut, ja uskon että vammoja alkoi kasaantua juuri siksi.

Rakas Kiira. Jotta pääset eroon uupumiskierteestä, ylisuorittamisesta ja tyhjästä tunteesta ulkoisen menestyksenkin hetkellä, anna mulle, todelliselle persoonallesi nyt tilaa ja aikaa pohtia asioista ja ohjata sua oikeaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, jossa ihmisen olemisessa on pelkoa, epävarmuutta, riskejä, empimistä, epäröintiä, pettymystä ja surua, mutta jossa on myös aitoa rakkautta, hyväksyntää, yhteyttä luontoon, toisiin ihmisiin, Universumiin, omaan itseesi, ja ennen kaikkea siellä kaikki on todellista ja siksi sielä on niin vapauttavaa ja hyvä olla.

Lahtinen: Norsunluukoira Rokka ja maalaispojan matka myrskyn silmään

Norsunluukoira Rokka on teos Daavidista ja Goljatista. Toni Lahtinen ei tunne oikein löytävän paikkaansa maailmassa, hän työskentelee niin poliisina Suomessa kuin koiratarhoilla Romaniassa. Elämä saa kuitenkin selvän suunnan, kun Lahtinen päättää lähteä Afrikkaan koiransa Rokan kanssa taistelemaan salametsästystä vastaan pysäyttämällä laitonta norsunluukauppaa. (Linkki on kustantaja Tammen sivulle.)

Hyvin pian selville käy, kuinka isoa vihollista vastaan koirakko taistelee. Muun muassa norsujen, sarvikuonojen ja tiikereiden salametsästys on neljänneksi suurin laittoman kaupan muoto maailmassa. Lahtinen luopuu kaikesta auttaakseen villieläimiä, mutta kapuloita vain työntyy rattaisiin. En mene enempää yksityiskohtiin, jotta Sinulla olisi jotain jännitettävää ja odotettavaa kirjan suhteen. Salametsästys on muutenkin juuri nyt esillä: Arman ja viimeinen ristiretki-sarjan viimeisin jakso (tullut 13.3.) käsittelee sarvikuonojen salametsästystä. Ruutuun ohjelman katsomaan pääset tästä.

Korruptio nousee teoksessa keskeisenä tekijänä esiin. Ilmiö on tuttu, mutta vasta tätä teosta lukiessani tajusin taas miten hyvin asiat Suomessa ovat. Meillä asiat tapahtuvat niin kuin sanotaan ja virkavaltaan voi luottaa. Toisin on kuitenkin maailmalla: esimerkiksi Transparency Internationalin listauksessa Suomi on sijalla kolme vähiten korruptuneena maana, mikä tarkoittaa sitä, että taakse jää 177 maata. 177 valtiota, joissa hallinto on huonoa ja instituutiot heikkoja. Lisäksi korruptio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo vahvistavat toisiaan, kun rikkaat ja vaikutusvaltaiset hyötyvät yhteisen hyvän kustannuksella. Tällä samalla listalla Tansania, Tonin ja Rokan kohdemaa, on vasta sijalla 99/180. Kirjan konkreettiset esimerkit saivat minut surulliseksi kehitysmaiden tilanteesta, sillä tästä paistaa selvästi läpi miten vaikeaa avun on mennä sinne mihin se on tarkoitettu. Mitä järkeä suomalaisen pienituloisen opiskelijan on yrittää tukea kehitysprojekteja, jos raha katoaa matkan varrelle ja hyödyttää täysin eri ihmisiä kuin joille se on tarkoitettu?

Tonin ja Maijan päättäväisyys on sentään lohdullista luettavaa. Vaikka seinät kaatuisivat päälle, sängystä jaksetaan silti nousta joka aamu niin hoitamaan omia koiria kuin turvaamaan villieläimille parempaa huomista. Tälle nostan hattua: Team Rokka tekee uskomattoman suuren työn vain hyvää hyvyyttään. Lisäksi on ihailtavaa, kuinka Tonilla pysyy pää kylmänä työkeikoilla: ensin tarkistetaan huolellisesti tutkittavan alueen turvallisuus, koiran annetaan levätä välillä, lentobokseihin hankitaan lisävesipullot ja niin edelleen. Arvostan. Team Rokan omat nettisivut löytyvät täältä.

Team Rokasta on julkaistu tänä keväänä Yle Areenassa seitsenosainen sarja. Minä en ole sitä katsonut, katson mahdollisesti myöhemmin. Sarjan löydät täältä.

Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: "Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä."

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, jossa eurooppalaisista arvoista on tullut totalitäärisiä totuuksia, mutta myös tarina rohkeasta yrityksestä luoda vaihtoehtoisia versioita hirveälle tulevaisuudelle.

Johannes Anyuru (s.1979) on ruotsalainen kirjailija, runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Esikoisrunoteoksessaan hän kuvasi maahanmuuttajien kaupunginosia Homeroksen Ilias inspiraationaan. Anyurun kansainvälinen läpimurtoteos Myrsky nousee paratiisista voitti Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon vuonna 2017. Minua alkoi kiinnostaa Myrsky nousee paratiisista, ja odotan hänen seuraavia teoksiaan!

Romaanin on suomentanut Outi Menna, ja hän on onnistunut työssään erinomaisesti! Hän on onistunut välittämään suomeksi lukijalle omanlaisensa ilmapiirin, josta lisää vähän myöhemmin.

Mielestäni teoksessa kuvattu terrorismihyökkäys Hondon sarjakuvaliikkeeseen muistuttaa terroristien hyökkäystä 7.1.2015 ranskalaisen Charlie Hebdon satiirilehden toimitukseen. Kummassakin tilanteessa ei-muslimi on tehnyt pilakuvia muslimien jumalasta Allahista, ja terroristijärjestöjen jäsenet ovat kostaneet tämän. Meidän maailmassamme isku johti Je suis Charlie-iskulauseen käyttöön sananvapauden puolesta ja väkivaltaa vastaan pidettyihin mielenosoituksiin, teoksessa taas yhteiskunnan totalitääristumiseen ja muslimien erikoisvalvontaan.

Ehkä kuvat näyttivät miltä näyttivät ainoastaan siksi, että sotilaat oli valokuvattu kaukana aavikon tiheässä ja kaiken läpäisevässä valossa.

Ehkä väkivalta oli niin tyhjää, ettei siinä ollut edes tyhjyyttä.

Romaani oli ehdottomasti vaikuttava lukukokemus, mutta lukuasu ei ollut kaikista helpoin. Teoksessa vuorotellaan kahden kertojan välillä, Tundra-tytön ja tätä haastattelevan kirjailijan. Vaihdokset voivat kestää yksittäisen luvun ajan tai sitten vaihtua kappaleen jälkeen, mikä kyllä hankaloitti lukemista. Lisäksi teoksessa hypitään usealla aikatasolla; teos alkaa tunnista ennen iskua, kirjailija tulee haastettelemaan tyttöä kahden vuoden kuluttua, välillä ollaan lapsuudessa, välillä tulevaisuudessa ja kaikkea siltä väliltä. Jo pari päivää kirjan luettuani suunnittelin sen lukemista uudelleen sisäisten viittausten ja aikajanojen ymmärtämiseksi.

Maininnan ansaitsee myös ehdottomasti romaanin kieli: se vei omaan maailmaansa ja loi tunnelman, jota on yllättävän vaikeaa kuvailla sanoin. Viimeisen sivun luettuani tavallinen arki iski kovana vasten kasvoja turvallisuudestaan huolimatta, joten kieli ehdottomasti vaikutti minuun. Vaikka teoksen maailma oli synkkä, asu jolla siitä kerrottiin oli kaunis.

Elävät muistan vain kuiskauksina, seinään piirtyvinä varjoina.

Rantala: Parintaju - Parisuhde lapsiperheessä

Janna Rantala, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pari- ja perhepsykoterapeutti, käsittelee toisessa kirjassaan Parintaju - parisuhde lapsiperheessä parisuhteen ja vanhemmuuden ongelmia. Lapset käyvät läpi kehityskriisejä, jotka vaikuttavat parisuhteeseen ja parisuhteen vaikeudet vaikuttavat lapseen. Näitä sitten ratkotaan selkein esimerkein.

Teoksessa Rantala astuu ikään kuin askeleen kauemmas ja katsoo isompaa kuvaa, mikä tuo lukijalle hengitystilaa. En oikeastaan ole lukenut kasvatus- tai parisuhdeoppaita, joten en tiedä miten yleistä tämä on, mutta tuntuu mukavalta ettei teoksessa ainakaan käytetä mitään self help-kirjojen yksinkertaisia iskulauseita tai ohjeita, vaan katsotaan mietityttävää asiaa monelta kantilta.

Ei enää roskakiista vaan kamppailu huolenpidosta, toive huomioimisesta, uupumuksen jakaminen, tilan tarjoaminen tai myötätunnon herääminen.

kohtaamisenkuutio

Rantala luo kirjassa minun mielestäni asian ymmärtämistä helpottavia mallikuvia, mutta joidenkin lukukokemusta se voi häiritä (katso esimerkiksi Marikan ajatukset Kinttupolut-blogissa tästä.) 

Olen koostanut malliin ajatuskulut ja kommunikoinnin tavat, jotka tavallisimmin vaikeuttavat parin keskinäistä suhdeta ja asioiden selvittelyä. Siksi kohtaamisenkuution malli on erityisen hyödyllinen silloin  kun suhde uhkaa jumiutua.

Teos oli mielestäni oikein mainio, ja suosittelen sitä kaikille joita mietityttää parisuhteen riitatilanteet, oli sitten suhteessa tai sinkku. Teos vain pysyttelee tosiaan vähän abstraktimmalla tasolla kuten aiemmin sanoin, joten mitään selkeitä ohjeita esimerkiksi jo riitantuneille siinä ei anneta. Siksi kirja kannattaa lukea ennemminkin vastaisuuden varalle, ei välttämättä akuuttia kriisiä helpottamaan.

Kustantajan sivuille pääset tästä: https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512402571/parintaju/

Janna Rantalan omille kotisivuille pääset tästä: http://www.jannarantala.fi/

Saarikoski: Lauri - Läheltä ja kaukaa

Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti kirjan tähtiin singonneesta koripalloilijasta, Lauri Markkasesta. Nuori mies valittiin ensimmäisellä varauskierroksella maailman suurimmassa koripalloliigassa NBA:ssa kesällä 2017, ja hän onnistui ensimmäisellä kaudellaan ammattiurheilijana vakiinnuttamaan asemansa joukkueensa Chicago Bullsin kivijalkaan. Saarikoski seuraa teoksen nimen mukaisesti läheltä ja kaukaa tätä Markkasen kasvua ammattiurheilijana. Lauri Markkanen ei ole itse osallistunut tämän kirjan kirjoittamiseen, eikä tämä ole elämäkerta. Tämä on kattava kuvaus Lauri Markkasesta koripalloilijana ja koripallon asemasta ja roolista Yhdysvalloissa. Uskoisin teoksen kuitenkin sopivan myös vähän enemmän koripallosta jo tietävälle, jos lukija on yhtään kiinnostunut Lauri Markkasen pelaamisesta.

Teosta on hauskaa lukea, koska Saarikoski on leikitellyt kielellä koko matkan ajan: tämä pitää lukemisen mukavan kevyenä kokemuksena kaikista prosenttiluvuista ja tilastoista huolimatta.

Voiton arvoa nosti se, etteivät Disney Worldin kaupungin pelaajat olleet mitään helinäkeijuja.

Erittäin paljon minä pidin näin koripalloa ja NBA:ta tuntemattomana lukijana Saarikosken kertomuksista: opin paljon uutta ja sain jonkinlaisen käsityksen koripallosta niin urheilulajina kuin viihteen tarjoana Yhdysvalloissa, suomalaisen lukijan mielenkiinnon pysyessä yllä oman pelaajamme toimiessa vähän vertailukuvana.

Niin Bird ja Magic saavuttivat lopulta suurimman voittonsa yhdessä: he veivät NBA:n vanhasta ajasta uuteen aikaan ja tekivät samalla Yhdysvalloista hiukan paremman maan niin mustille kuin valkoisille.

Tämä kirja oli niin mukavaa luettavaa, että lukisin mielelläni muistakin urheilijoista tai vaikkapa taiteilijoista tällaisen teoksen! Elämäkerroissa kun käsitellään yleensä jo niin merkittävästi pidempää aikaa, kuten vuosikymmeniä, joten niissä ehtii kasvaa ja muuttua. Tällaisessa kirjassa ehtii ymmärtää paremmin henkilöä kun keskitytään pienempiin kokonaisuuksiin. Yksi pohdittava tekijä on kuitenkin se, ettei ihminen itse osallistu kirjan tekemiseen: uskoisin, että näin jotain erittäin oleellista jää tavoittamatta. Mutta siihenkin auttanee se, ettei tällaisessa kirjassa yritetäkään kertoa kaikkea jostakusta ihmisestä, vaan kerrotaan ihmisestä sekä ilmiöstä, jonka takia ilmiö on merkittävä ja mahdollisesti lukijalle vieras. Näinollen tällaisen kirjan voisi kirjoittaa esimerkiksi tutkijasta ja vaikkapa hänen tutkimusvuodestaan, koska silloin lukija oppisi jälleen uudesta asiasta ihmisen kautta.

Nuorukainen tuntuu usein siltä kuin haluaisi olla omissa oloissaan,mutta se ilo on häneltä kielletty.