Kristine Barnett: Ihmeellinen mieli- poikani tarina

Kristine Barnett
Ihmeellinen mieli-
poikani tarina
otava
2013

Teoksessa Ihmeellinen mieli- poikani tarina Kristine Barnett kertoo autistisesta pojastaan: tämän lapsuudesta, autismiterapiasta ja pinnan alta paljastuvasta älykkyydestä. Jacob Barnett on matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakas, ja hän alkoi saada 12-vuotiaana palkkaa yliopiston kvanttifysiikan tutkijana. Tämä kaikki tapahtui huolimatta siitä, että Jacobilla todettiin taaperona autismi. Hänen äidilleen, kirjan kirjoittaja Kristine Barnetille sanottiin, ettei Jacob oppisi ikinä solmimaan kengännauhojaan tai lukemaan.

Kirjaa lukiessani huomasin ikään kuin kaksi osiota: "ensimmäisessä osiossa" Jacob on autistinen lapsi. Hän saa paljon terapiaa, jopa niin paljon, että äiti Kristine Barnettin mielestä se on haitallista Jacobille: K.Barnett pelkäsi Jacobin jäävän kokonaan ilman normaalia lapsuutta. Myös hänen mielestään terapia ei ollut siksi hyväksi Jacobille, että siinä keskitytään siihen, mitä Jacob ei osaa. Tämän takia Kristine Barnett ottaa pojan pois terapiasta ja alkaa terapoida tätä itse. Kristinellä on päiväkoti kotonaan, eli hän on ikään kuin perhepäivähoitaja. Tämän takia hänen ei tarvitse miettiä töistä poisjäämistä lapsensa hoitamisen takia, kun lapsen voi ottaa mukaan hoitolasten seuraan. Tässä osassa keskitytään nimenomaan autismiin: sen piirteisiin, vaikutuksiin sairastuneelle itselleen ja tämän lähiympäristölle.

"Toisessa osiossa" Jacob aloittaa koulun, ja hänen erikoislahjakkuutensa alkaa tulla pikku hiljaa esille. Tässä osassa puhutaan taas paljon enemmän lahjakkuudesta, älystä ja oppimisesta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää vielä kirjan loppupuolellakin autismin jokapäiväisistä vaikutuksista.

Ihmeellinen mieli- poikani tarina aiheuttaa wow-elämyksen. Teos on mielenkiintoinen ja helppolukuinen, ja se pitää jännitteen yllä loppuun asti. En oikein halua ottaa kantaa Kristine Barnettin valintoihin, koska en tunne autismia sairautena kovinkaan hyvin saatika sitten hoitosuunnitelmia tai terapiamuotoja arvostellakseni niitä. Kaduntallaajan näkökulmastani kuitenkin on loistavaa, miten hyvin asiat loppujen lopuksi järjestyivät. Autistista ei tullut yhteiskunnalle taakka vaan hyöty! K. Barnett vaikuttaa kirjan perusteella sitkeältä, sitoutuneelta, omaperäiseltä ja lapsen tarpeet huomioon ottavalta. Toivon todella kaikkea hyvää näille ihmisille :)

Vaikka täällä blogin puolella onkin ollut tammikuun vähän hiljaista, voin vakuuttaa että olen silti lukenut! Luin Veronica Rothin Outolinnun, siitä päivitystä myöhemmin. Lisäksi luen nyt Albert Espinosan Keltaista maailmaa ja aloittelen Gayle Formanin juuri filmatisoitua romaania Jos vielä jään. Pysykää siis kuulolla :)

Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson:
Kuvanveistäjän tytär
WSOY
1968

Heippa taas kaikki! Tässä olisi vähän ajatuksia Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttärestä.

Kuvanveistäjän tytärtä voisi kuvailla Tove Janssonin lapsuudenmuistelmiksi. Kertomuksessa seurataan suoraan lapsensilmien läpi kesiä merellä Pellingissä ja kuvanveistäjä-isän työskentelyä 20-luvun Katajanokan ateljeessa. Juututaanpa sitä muutamaksi päiväksi lumen saartamaan taloonkin, ja seurataan geologien työtä.

Tove Jansson on syntynyt vuonna 1914, ja teos on ilmestynyt 1968. On erittäin merkillepantavaa, miten Jansson on onnistunut luomaan koko kirjan läpi kestävän vaikutelman minäkertojan nuoruudesta. Jansson oli 54-vuotias teoksen ilmestyessä, mutta kertoja ei ole ala-aste-ikäistä vanhempi.

..."Minä kuulin kyllä kun isä sanoi äidille, että se oli lahjakas runo. Ehkä se runo vähentää isän surua. Ehkä se auttaa minuakin. Muuten variksen henki vainoaa minua kuolinpäivääni saakka. Mutta vähät siitä, minä se voitin."

Vaikutelma nuoresta kertojasta luodaan minäkertojaa käyttämällä sekä siten, että mielikuvitus ja satu ovat suuressa osassa. Kuitenkin myös realismia ja tiettyä lasten ehdottomuutta on mukana.

..."Jumala asui vuorella kivikkopuutarhan takana, sielläpäin oli suo jonne pääsy oli kielletty. Aurongon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä.. Hän oli muuten ukin näköinen."

Kuvanveistäjän tytär on erittäin kaunis kertomus taiteilijan lapsuudesta: taiteilijavanhemmista, rakastavan ja yhtenäisen perheen merkityksestä, varhain opituista merelläliikkumistaidoista. Kaikkein tärkeinpänä teemana esiin nousee muumeistakin huokuva Tove Janssonin koko elämäntyyli: mielikuvitus, sadut, rakkaus, huumori, työnteko ja hyväksyminen.

..."Ei sitä koskaan tiedä, miksi ja millä tavalla ihminen tulee iloiseksi ja työnteko alkaa häntä huvittaa. Ja basillit, niistäkään ei oikein tiedä."...

Kyrö: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö:
Iloisia aikoja,
mielensäpahoittaja
WSOY
2014

Viimeisiä päiviä viedään vuodesta 2014! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut enemmän hyvä kuin huono vuosi ja voitte pitää lomaa nyt ja rentoutua vaikkapa joululahjakirjoja lukien. Tässä on pieni vuoden viimeinen postaus!

Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja on Tuomas Kyrön tuorein romaani, se on tämän vuoden heinäkuulta ja järjestyksessään neljäs Mielensäpahoittaja-aiheinen teos. Romaani on hienoa luettavaa, sillä nyt siirrytään eteenpäin mielensäpahoittamisesta, muttei yhtään sen elämäniloisempaan asiaan, nimittäin arkunveistoon ja testamenttiin. Mielensäpahoittaja ehtii kokea monenlaista aina Meilahden kuntoutuksesta iPadin käyttämiseen.Yhdistellään siis päähenkilön kehittymistä ja samanlaisena pysymistä, ylipäätään luonnetta valotetaan tarkemmin.

Teoksena Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja kruunaa koko sarjan. Se näyttää lähemmin kuin mikään aikaisempi teos päähenkilön ajatuksia maailmasta. Romaanissa on paljon yllättäviä juonenkäänteitä, nokkelaa sananvaihtoa ja tuttua "ennen kaikki oli paremmin"-asennetta. Lukunautinto on taattu :)

Teosta lukiessani tulin ajatelleeksi sellaista, että Kyrön on täytynyt tehdä todella iso taustatyö kaikkia teoksiaan tehdessään, ja tämä romaani vahvistaa säännön. Kyrö laittaa päähenkilönsä pahastumaan asioista, jotka hänen täytyy itse ensin selvittää hahmoa varten. Se on mielestäni kunnioitettavaa.

Mitäs sieltä kellarin uumenista löytyikään, ellei vuoden 1991 painokset Tove Janssonin muumikirjoista Taikatalvi, Näkymätön lapsi, Muumipappa ja meri, Vaarallinen juhannus, Muumilaakson marraskuu, Taikurin hattu ja Muumipapan urotyöt. Ihanasta kirjanmerkistä kiitos kuuluu ystävälleni Emilialle. :)

Elikkä homman nimi oli se, että keksin syksyllä, että tänä vuonna voisin lukea Tove Janssonin teoksia hänen 100-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Ehdinkin lukea muutaman muumikirjan, ja  esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär odottaa valmiina. Pidin todella paljon Janssonin muumiteoksista, ja aion jatkaa hänen töihinsä tutustumista :)

kuva osoitteesta https://tiedebasaari.wordpress.com/tag/ilotulitus/

Hyvää uutta vuotta 2015!

Kyrö: 700 grammaa

Tuomas Kyrö:
700 grammaa
WSOY
2009

Täytyy myöntää, että  olen aika sanaton luettuani Tuomas Kyrön romaanin 700 grammaa. Nyt jo muutaman Kyrön kirjan lukeneena voisin sanoa, että hänen romaaneissaan toistuu eräs piirre: tykitys. Juonenkäänteitä on paljon ja ne ovat odottamattomia. Henkilöhahmot ovat hyvin erilaisia keskenään, ja hahmojen välillä onkin jännitteitä. Asioita rinnastetaan yllättävästi keskenään. Sama piirre toistuu Kerjäläisessä ja jäniksessä ja Kunkussa.

700 grammaa on teos isästä ja pojasta, Ilmarista ja Rainerista. Yleisurheilusta, pituushyppäämisestä ja Varsovan liitosta. Äidin ajan jakamisesta kirjoittamisen ja lapsien välillä. Jumalan kaikkivoipaisuudesta. Kaksoisveljesten elämästä. Elämästä ylipäätään, yksityisestä yleiseen, kaikesta maan ja taivaan, Muumäen ja lähiön takapihan välillä.

Teos kertoo isän ja pojan sopimuksesta: koska poika painoi syntyessään vain 700 grammaa ja eloonjäämistodennäköisyys oli pieni, lupasi Ilmari hypätä yli seitsemän metriä pituutta jos poika selviäisi. Tätä tavoitetta yritetään sitten täyttää keinoilla millä hyvänsä. Teoksessa vahva teema on vastuun kantaminen; Ilmarilta uhkaa koti lähteä alta, ja jotain pitää keksiä.

..." Ennen määräpaikkaan kotiutumistani minun oli päätettävä elämäänpuuttumisajankohta. Se on iso ja peruuttamaton päätös, liian aikaisista tahi myöhäisistä puuttumisista on seurannut Kolmas valtakunta, mikroateriat ja Forssa."...

..." Tutkimusteni mukaan nälkäinen ihminen on kiukkuinen ja kiukku ei edesauta kuin avioeroja ja vanhempien totaalista kyrpiintymistä lapsiinsa."...

Seierstad: Yksi meistä- Kertomus Norjasta

Åsne Seierstad:
Yksi meistä.
Kertomus Norjasta
WSOY
2014

22.7.2011 Norjassa tapahti traaginen terrori-isku. Oslossa räjäytetyssä autopommi-iskussa kuoli kahdeksan ihmistä, ja Utoyassa kuoli 69 nuorta ammuskelussa. Kaiken tämän takana ei ollut kukaan ulkomaalainen, ei al-Qaida, ei maahanmuuttaja, ei somali, kurdi tai muslimi. Nämä 77 ihmistä kuolivat norjalaisen Anders Behring Breivikin surmaamina. Hän on tavallinen norjalainen, Yksi meistä. Tavoitteena tekoa tehdessään hänellä oli saada maahanmuutto poistettua. Tätä tekoa kuvaa Åsne Seierstad: teoksessaan hän kertoo Breivikin taustasta, idelogiasta, poliittisesta ajattelusta, motiiveista ja pomminrakentamisesta. Hän kuvailee heinäkuun iskun minuutti minuutilta, mitä Breivik teki mihinkin aikaan. Samalla hän kertoo myös uhreista ja selviytyjistä.

Teos on erittäin monipuolinen ja kattava, Seierstad ei jätä mitään arvailun varaan. Kirjaa voisi kuvailla tyhjentäväksi, aivan kaikkiin kysymyksiin selvitetään vastaus. Teos on avartava, ja tietyssä mielessä sitä on huojentavaa lukea. Tämä on mielenkiintoinen huomio: huomasin, että tietämättömyys terrori-iskusta, sen motiiveista ja seurauksista aiheutti pelkoa ja pelko ilmeni minulöa vihana Breivikiä kohtaan. Nyt, teoksen ljettuani, voin sanoa tietäväni mitä tapahtui, ja siksi tietämättömyys ei pelota minus enää. Lähteet ovat luotettavia. Ainoa miinus tulee mielestäni rakenteesta: välillä oli vaikeaa muistaa kuka kukin oli, koska teoksessa käsiteltiin vuorotellen tekijän ja uhrien elämää.

Jos jokin kirja herättää tunteita, niin tämä. Itkin monesti kirjaa lukiessani. Mainitsen muutamia päällimmäisiä tunteitani teoksesta:

Viha. En sano Breivikiä hirviöksi, vaan itsekkääksi. Hänen mielestään hänellä oli suurempi oikeus toteuttaa ideologiaansa kuin muilla ihmisillä oli oikeus elää. Mielestäni Breivikillä oli oikeus poliittiseen kantaansa, mutta hän ei ottanut huomioon sitä, että myös muilla ihmisillä on oikeus heidän poliittisiin mielipiteisiinsä. Jos demokrataattisessa valtiossa enemmistö on maahanmuuton puolella, ei yksi ihminen voi silloin asettua sen kannan yläpuolelle ja tarttua aseisiin. Enemminstön pätöksien kanssa pitää elää, ja jos ei pidä niistä, se on ilkeästi sanottuna voi voi.

Hämmästys. Tapahtumia ikään kuin sivusta seuraten ei voi muuta kuin ihmetellä poliisin saamattomuutta. En haluaisi heittää ensimmäistä kiveä, mutta kymmenien nuorten henki on aivan liian kova hinta välinpitämättömyydestä. Kyseessä on siis se, että tiesulkuja ei pysäytetty, tekijän tunnusmerkkejä ei välitetty eteenpäin, helikopterilentäjän avuntarjous kiellettiin.

Halveksunta. Lopussa oli lyhyehkö kuvaus Breivikistä vankilassa. Hän oli kuulemma valittanut vääränlaisesta kynästä ja juoksumatosta. Eikö tuo mies lainkaan ymmärrä mitä hän teki? Samoin AUF esitetään melko tylyssä valossa iskun jälkeen. Teoksessa esitetään, että uhrien vanhemmat eivät meinanneet päästä saarelle muistojuhlaan. En tiedä, mikä on totta ja mikä ei, mutta tämän poliittisen järjestön toimet näyttävät erittäin tylyiltä uhrien omaisia kohtaan,

Järkytys. Kuinka tuo oli mahdollista? Miten kukaan ei huomannut mitä oli tapahtumassa? Miksi poliisi suoraan sanottuna sähläsi? Miksei Breivikiä otettu huostaan lapsena, vaikka kotiolot olivat huonot? Miksi joku tappaa armoa anelevan alaikäisen? Kysymykset seuraavat toisiaan.

Suru. Olen niin pahoillani uhrien ja heidän omaistensa puolesta. Kaikki ne elämät, tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki vain pyyhkäistiin pois.

Suzanne Collins esitää teoksessaan Matkijanärhi ajatuksen, joka sopii mielestäni niin hyvin asiayhteyteen, että kirjoitan sen tähän:
(Katniss)..."Minusta Peeta oli oikeilla jäljillä puhuessaan siitä, että me tuhoamme toisemme, ja jokin säällisempi laji nousee valtaan. Sillä olennossa, joka uhraa jälkeläistensä hengen ratkaistakseen kiistansa, on jotakin pahasti pielessä. Sitä voi käännellä miten päin vain..."
Niinpä.

Mittakaava on tärkeää muistaa. Eihän länsimaissa tapahdu terroritekoja kovin usein, mutta toisaalta yksikin on liikaa. Muualla maailmassa niitä tapahtuu vielä useammin.
... Niin.

Lopuksi en voi todeta mitään hienoa tai maatamullistavaa. Voin vain toivoa, ettei tällaista tapahtuisi ikinä enää. Make love, not war. Pidetään läheisistämme huolta.

Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö
Kerjäläinen ja jänis
Siltala
2011

Kerjäläinen ja jänis on tarina Vatanescusta ja citykanista. Vatanescu lähtee venäläisen ihmiskauppiaan Jegorin matkaan Suomeen kerjäämään toiveenaan nappulakengät pojalle ja edes vähän paksumpi lompakko kuin lähtiessä. Kani taas meinaa päätyä hansikkaiksi, mutta Vatanescu nappaa sen vaatteisiinsa suojaan. Niinpä siitä tulee Vatanescun seuralainen, inhimillisyys kovassa maailmassa.

Keikasta ei tulekaan niin helppo kuin aluksi luultiin, kenenkään mielestä. Vatanescu päätyy kiinalaisen ravintolan tiskialtaan kautta Lappiin hillasoille, saunomaan suomalaisen miehenkörilään kanssa, Kansallis- Ideaparkin rakennustyömaalle, ja takaisin etelään lähtökohtaansa paljon suurempaan lopputulokseen.

Teos on aika mielenkiintoinen ja sitä ei ihan ymmärrä heti takakannen kiinni painettuaan, sitä täytyy pureskella. Siinä uskottavuus ja epäuskottavuus kietoutuvat yhteen muodostaen kuitenkin viakuttavan kokonaisuuden. Näinä vaikuttavina asioina pidin teoksessa kerjäämisen kuvausta kerjääjän näkökulmasta: siitä näkökulmasta ei vain puhuta ikinä, ja Kyrö saa sankarinsa eläytymään siihen luontevasti. Kani on yllättävä lisä kirjaan, mutta ilman sitä tarina ei olisi kertomisen arvoinen. Myös yksityiskohdat tekevät kirjasta ehdottomasti mukavaa luettavaa: Miten Sanna Pommakka päätyi taikuriksi ja syrjäytyi, Ming Pon elämänkatsomus, kahvittelevat konduktöörit... Samaan aikaan kaiken uskoo siltä istumalta ja kieltää mahdottomana.

Jansson: Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson
Muumilaakson marraskuu
WSOY
1970

Heippa! Marraskuu tuli ja kohta se on myös mennyt, joten pakkohan se oli sitten lukea Muumilaakson marraskuu. Teemana teoksessa on ajattelun voima, ja se on hyvin erilainen kuin muut muumikirjat. Kun yleensä Muumilaaksossa on kesä ja romaani kertoo muumiperheen elämästä, niin nyt olikin syksy, ja koko perhe ei ollut ollenkaan paikala koko kirjan aikana. Teos kertoo siis sarjan sivuhenkilöistä, kuten Vilijonkasta ja Nuuskamuikkusesta, eikä lainkaan muumiperheestä. Tämä oli omasta mielestäni aikamoinen repäisy, enkä itse pitänyt siitä erityisesti.

Sivuhenkilöistä paljastuu Muumilaakson marraskuussa uusia puolia. Vilijonkka väsyy siivoamiseen, hemuli asioiden järjestelyyn ja Ruttuvaari holhoukseen. Kaikki suuntaavat Muumitaloon vapauden ja seuran toivossa, mutta he kohtaavat vain hylätyn talon. Alkaa työn tekeminen: pitää toimia yhteisönä. Kaikkien pitää ajatella muitakin kuin itseään, ja kuukauden loputtua he ovat kenties paremmin kehittyneitä kuin jos olisivat olleet mumumiperheen "hoidettavina".

Ajattelun voimasta kirjassa myös puhutaan paljon, etenkin erään homssun Tuhdon suhteen. Hän lukee kirjasta mummuliitista, ja luo sen omalla ajattelullaan. Tämä osio oli mielestäni vähän outo, en oikein loppujenkaan lopuksi ihan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Ruttuvaari taas luo itselleen ystävän peilikuvastaan, jota hän luulee muumiperheen esi-isäksi. Tämä oli hauskaa luettavaa, mutta se myös herättää huolta vanhuudesta: olenko minä vanhana tuollainen, etten muista omaa nimeäni tai tunnista peilikuvaani? Toisaalta unohdus myös toi helpotusta Ruttuvaarille: ei häntä haitannut yhtään asioiden unohtaminen, jollakin tasolla se teki hänen olostaan jopa levollisemman kun sai vain päättää kuka on eikä ole kenellekään vastuussa.

Vilijonkka taas kokee omassa kodissaan traumaattisen kokemuksen siivotessaan; hän melkein putoaa katolta ikkunoita pestessään. Hän hakee muumitalosta turvaa ja loppujen lopuksi hän voittaa pelkonsa; hän pystyy taas siivoamaan ja saa näin rauhan.

Nyt muutaman muumikirjan luettuani tulen siihen tulokseen, että ne ovat klassikoita. Muumitarinat käsittelevät vakavia aiheita kevyesti mutta tarkkaavaisesti, ja niiden vetovoima elää aina uusissa sukupolvissa.