 |
Hanya Yanagihara
Pieni elämä
suom. Arto Schroderus
Tammi |
Pieni elämä on yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan (s. 1974) toinen romaani. Hän on kotoisin Havaijilta, asuu nyt New Yorkissa ja on toimittaja kirjailijanuransa lisäksi. Naisen esikoisteos
The people in the trees on vuodelta 2013 ja tämä romaani on julkaistu vuonna 2015.
Pieni elämä on kertomus neljästä yliopisto-opiskelijakaveruksesta, jotka muuttavat New Yorkiin. Köyhinä kuin kirkonrotat, he toivovat unelmiensa toteutuvan: JB haluaa taidemaalariksi, Willem näyttelijäksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Neljäs mies, Jude, on vähemmän kunnianhimoinen näkyvyytensä suhteen ja tekee töitä lain parissa.
JB
JB oli ateljeessa viidettä kuukautta, ja hän rakasti sitä, rakasti enemmän kuin oli osannut odottaa. Hän piti siitä, että kaikki hänen ateljeetoverinsa olivat aitoja taiteilijoita ja tosissaan; hän ei olisi ikinä voinut työskennellä Ezran luona,-- koska Ezran luona työskentely tarkoitti jatkuvasti ympärillä pyöriviä diletantteja. Siellä taide oli vain tietynlainen elämäntavan somiste. Maalattiin tai tehtiin veistoksia tai paskoja installaatioita, koska silloin oli oikeutettua käyttää likaisia farkkuja ja kuluneen näköisinä ostettuja T-paitoja- -.
Täällä taas tehtiin taidetta, koska se oli oikeastaaan ainut missä koskaan oli ollut hyvä ja koska se oli oikeastaan ainut asia, mitä ajatteli silloin, kun ei välähdyksenomaisesti ajatellut samaa kuin kaikki muutkin: seksiä ja ruokaa ja unta ja ystäviä ja rahaa ja kuuluisuutta.- -
Jokaisen maalauksen kanssa tuli hetki - niin sitä ainakin toivoi- jolloin maalauksesta tuli todellisempi kuin jokapäiväisestä elämästä: silloin vain istuu jossain eikä ajattele muuta kuin ateljeehen palaamista, hädin tuskin tietoisena siitä, että on kaatanut pöydälle kasan suolaa, johon piirtelee kaavioita ja kuvioita ja suunnitelmia, valkoisten kiteiden liikkuessa sormenpäiden alla kuin hiesu.
MALCOLM
Jo pienenä poikana hän oli aina piirrellyt mielikuvitusrakennuksia, pystyttänyt mielikuvitusrakennelmia: ne olivat lohdullisia ja latautuneita - kaiken sen, mitä hän ei kyennyt pukemaan sanoiksi, kaiken sen, mitä hän oli kykenemätön päättämään, hän näytti pystyvän ratkaisemaan rakennuksissaan.
He kiistelivät rakennuksista joita rakastivat ja rakennuksista joita inhosivat. He väittelivät tämän gallerian valokuvanäyttelystä ja tuon gallerian videoinstallaatioista. He huusivat toisilleen kriitikoista ja ravintoloista ja filosofiasta ja materiaaleista.
WILLEM
Mutta näinä itsensä toteuttamisen aikoina tyytyminen johonkin ei-aivan-ensisijaiseen valintaan vaikutti heikkotahtoiselta ja häpeälliseltä. Jossain vaiheessa taipuminen siihen, mikä näytti kohtalolta, oli muuttunut arvokkaasta ratkaisusta pelkuruuden merkiksi. Toisinaan paine onnen saavuttamiseen tuntui ikään kuin musertavan kovana, ikään kuin onni olisi ollut kaikkien saavutettavissa ja pakkokin saavuttaa, ja että kaikenlaiset kompromissit sen tavoittelussa olivat jotenkin oma vika.
Työskentelisikö Willem Ortolanissa vuodesta toiseen, menisikö samoilla junilla koe-esiintymisiin, lukisiko käsikirjoituksia yhä uudellen ja uudelleen ja uudelleen ja hivuttautuisiko ehkä jonain vuonna tuuman tai kaksi eteenpäin, edistyen niin minimaalisesti ettei sitä oikeastaan voitu edes edistykseksi laskea? Olisiko hänellä jonain päivänä rohkeutta luovuttaa ja huomaisiko hän hetken koittaneen, vai havahtuisiko hän jonain päivänä katsomaan itseään peilistä huomatakseen olevansa vanha mies, joka yhä vain koetti kutsua itseään näyttelijäksi, koska ei uskaltanut tunnustaa, ettei ehkä ollutkaan, ettei ehkä koskaan olisikaan?
JUDE
"No, minullakin on kysymys", sanoi Harold, joka oli kuunnellut heitä hiljaa. "Miten ja miksi ihmeessä päädyit opiskelemaan oikeustiedettä?"
Kaikki nauroivat, myös hän. Häneltä oli usein kysytty samaa- - ja hän muutti vastausta yleisön mukaan, sillä oikea vastaus - se että hän halusi hankkia suojautumiskeinon ja varmistaa, ettei kukaan enää koskaan pääsisi häneen käsiksi- tuntui liian itsekkäältä ja pinnalliselta ja mitättömältä ääneen lausuttavaksi.
Mutta sinä iltana hän sanoi: "Mutta ei kai laki lopultakaan ole niin erilaista kuin puhdas matematiikka - siis eikö sekin teoriassa voi tarjota vastauksen jokaiseen kysymykseen? Kaikenlaisten lakien kestävyyttä pitää testata, niitä pitää venyttää, ja jos laki ei ratkaise kaikkia niitä asioita, joita se väittää sääntelevänsä, eihän se oikeastaan ole laki eikä mikään, vai mitä?"
Teoksessa seurataan nelikon ystävyyttä vuosikymmenten ajan: parikymppisten ahtaista asunnoista ja hanttihommista viisikymppisten uriin, puolisoihin, ulkomaanmatkoihin ja suuriin taloihin. Vaikka työpaikat ja ideat, kodit ja puolisot vaihtuvat, ystävyys pysyy. Se venyy ja testaa rajojaan; tutkii vuosi vuodelta toimivaltaansa. Joissakin suhteissa tehdään jotain anteeksiantamatonta ja ystävyyden side katkeaa, toisissa suhteissa se taas lujittuu lujittumistaan.
Romaania oli välillä hyvin pelottavaa lukea erään päähenkilön epäinhimillisten kokemusten ja itsensä vahingoittamisen takia. Järkyttävintä oli nähdä, miten syvälle traumat voivat iskostua ja miten ne pitävät vuosia otteessaan.
Joten varoituksena: jos olet kokenut väkivaltaa tai sinulla on muita traumoja tai sairastat psyykkistä sairautta, tämä kirja ei välttämättä ole hyväksi sinulle. Jos pystyt samaistumaan näihin tunteisiin, se saattaa viedä sinut liian pimeään paikkaan. Muista, että apua on aina saatavissa! Puhu läheisillesi tai terveydenhuollon edustajalle, tai soita Suomen Mielenterveysseuran maksuttomaan kriisipuhelimeen (010195202) tai hätänumeroon 112.
"Miksi teet tällaista itsellesi?"
Pitkän aikaa hän oli hiljaa, niin minäkin. Kuuntelin merta. Lopulta hän sanoi: "Muutamastakin syystä."
"Mistä esimerkiksi?"
"Joskus se johtuu siitä, että minulla on niin hirveä olo tai että minua hävettää niin, ja minun on pakko tehdä tunteet fyysisiksi", hän aloitti ja vilkaisi minua ennen kuin katsoi taas alas. "Ja joskus se johtuu siitä, että tunnen niin monia juttuja ja tarvitsen pelkkää tyhjää - se auttaa minua siivoamaan kaiken pois."
Ja sitten hänen mielensä täyttyi kuvilla, pahat henget vaativat hänen huomiotaan, riuhtoivat ja repivät häntä pitkillä terävillä sormillaan. Caleb oli päästänyt hänen mielessään jotain irti, eikä hän pystynyt maanittelemaan petoja takaisin vankityrmään - hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka paljon ajastaan hän itse asiassa kulutti muistojensa hallitsemiseen, kuinka paljon keskittymistä se vaati, kuinka heikko hänen käskyvaltansa niihin oli alun perinkin ollut.
Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa.
Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä nousta ja yrittää vielä kerran.
Pidin kirjan yksityiskohtaisuudesta: koko ajan toistuvat äärimmäisen tarkat yksityiskohdat saivat minut tuntemaan kuin todistaisin tapahtumia paikan päällä ja kuinka henkilöt olisivat kuin omia läheisiäni. Miten niin nuo ihmiset eivät voisi kävellä minua vastaan? Miten niin noita taloja, matkoja ja keskusteluja ei ole ikinä ollutkaan? Mutta totta kai kaikki nuo asiat ovat tapahtuneet monillekin meistä seitsemästä miljardista, Yanagihara on vain koonnut neljälle ihmiselle sen, mistä useiden, ehkä jopa kymmenien ihmisten elämä koostuu.
Pienenä kuriositeettina mainittakoon päänelikon runsaat homosuhteet, ilman että tämä olisi mikään merkittävä asia. Lopulta aika harvoin saa lukea päähenkilöillä olevista homoseksuaalisista suhteista niin ettei tarina kuitenkaan kerro sinänsä homoudesta. Juuri näin seksuaalivähemmistöistä pitäisikin minusta kirjoittaa: rakkaus on rakkautta, eikä sitä tarvitse selitellä.
Takakannessa kehutaan teoksen välttävän ylilyöntejä, mutta olen asiasta vähän eri mieltä. Mielestäni tarinassa tulee esiin kaikista pahimmat asiat mitä ihmiselle voi elämän aikana tapahtua: on oman pienen lapsen kuolemaa, ystävän pettämistä, vammaisen lapsen rakkauden puutetta vanhemmilta, itsetuhoisuutta, pedofiliaa ja väkivaltaa. Konkreettiset itsemurhasuunnitelmat ja toistuvat kertomukset lapsen hyväksikäytöstä ovat mielestäni ihmiskunnan pahuudella mässäilyä, päin vastoin kuin ylilyöntien välttämistä.
Toivon, ettei tästä kirjasta edes yritetä tehdä elokuvaa, sillä kahteen tuntiin on yksinkertaisesti mahdotonta saada mahtumaan edes puolet näistä 935 sivun tärkeistä tapahtumista. Hienon, moniosaisen tv-sarjan tästä kyllä saisi, sillä tärkeitä ovat pitkän ajan kuluessa kehittyvät suhteet, tunteet ja vivahteet. Romaani on pitkä, yli 900 sivua, mutta siinä ei jaaritella yhtään turhuuksia eikä kerronta polje paikallaan. Valintoja ja tapahtumia pohjustetaan reilusti, ja näin lukijana elää mukana eläytyen täysillä. Hahmoista tulee rakkaita, ja heidän menestyksensä tekee onnelliseksi ja onnettomuutensa saavat itkemään elämän julmuutta.
Teoksen kieli on mielestäni äärettömän kaunista, melkein runollista: sillä ei ole kiire minnekään, se kuvailee, tarkastelee rauhassa tilanteita. Pienessä elämässä ei ole vain tapahtumia toisensa jälkeen, vaan Yanagihara ottaa lukijan mukaansa matkalle: tarkastelemaan elämän yksittäisiä kohtia ja hengittämään samaan tahtiin päähenkilöiden kanssa.
Toinen puoli näissä hänen rakkaissa arki-iltojen matkoissaan oli itse valo, miten se täytti junan elävänä vaunun kolkutellessa sillan yli, miten se huuhtoi uupumuksen hänen vierustoveriensa kasvoilta ja toi heidät ilmi sellaisina kuin he aikoinaan olivat tulleet maahan, kun he olivat olleet nuoria ja Amerikan valloitus oli tuntunut mahdolliselta. Hän katsoi, kun lempeä valo valui vaunuun kuin siirappi, katsoi kun se sumensi uurteet otsilta, silasi harmaat hiukset kullalla ja jalosti halpojen kankaiden räikeän kiillon himmeäksi laadun hohteeksi.
Romaani on ehdottomasti synkkä, jopa vaarallinen, mutta silmät täytyy todellakin osata pitää auki pilkahtelevalle kauneuden valolle. Kaikesta pahuudella mässäilystään huolimatta Pieni elämä muistuttaa toivosta kauniilla valonpilkahduksillaan.
Hän olisi halunnut karjua vanhemmilleen, lyödä heitä, saada heistä irti jotain - jonkinlaista vaipumista suruun, jonkinlaista mielenmaltin murenemista, jonkinlaista myöntämistä, että oli tapahtunut merkittävä asia, että he Hemmingin kuollessa olivat menettäneet jotain elintärkeää ja elämälleen välttämätöntä. Hän ei välittänyt, tunsivatko he todella niin vai eivät: hän vain halusi, että he sanoisivat sen, hän halusi tuntea, että tuon rikkumattoman tyyneyden alla piili jotain, että jossain heidän salaisissa syvyyksissään virtasi nopea ja vilvoittava vesi, joka kuhisi haurasta elämää, pikkukaloja ja heiniä ja pienenpieniä valkoisia kukkia,, jotka kaikki olivat niin herkkiä ja helposti vahingoittuvia, ettei niitä voinut katsella ilman että sydämeen sattui.
Pienen elämän on kääntänyt Arto Schroderus, ja pääosin hänen työnjälkensä on mielestäni hyvää. Ainoa huomautus tulee selkeästi huolimattomuusvirheestä: drugstoren seinällä oli- -, kun puhe oli tietenkin apteeksta. Mutta muuten kiitokset hänelle!
Helmet- lukuhaasteessa Pieni elämä menee kohtaan 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta, sillä näitä suhteita on itse asiassa useampia.
