Fiilistelyä: Nälkäpeli

 

Fiilistelyä: Harry Potter

 

Ahern: Täydellinen

Aiemmassa postauksessani käsittelin irlantilaisen Cecelia Ahernin ensimmäistä nuorille aikuisille suunnattua romaaniaan Viallista. Tämä postaus käsittelee sen toista osaa Täydellistä.

takakansi:

Celestine North elää maailmassa, jossa vaalitaan täydellisyyttä. Oli aika, jolloin hän itsekin sai nauttia täydellisille ihmisille lankeavista eduista. Sitten häneen lyötiin viallisen leima.

Tuomari Crevan on julistanut Celestinen yhteisön suurimmaksi uhaksi, ja nyt Celestine elää maan alla. Hänellä on yksi luotettu: salaperäinen mutta vetovoimainen Carrick. Ja hänellä on yksi valtti: tieto, joka voi romauttaa koko epäoikeudenmukaisen järjestelmän.

Kun tuomari Crevan saa yliotteen, Celestinen täytyy tehdä päätös. Pelastaako hän itsensä vai kaikki vialliset?

Täydellinen päättää Viallisessa alkaneen huikean YA-dystopian. Se muistuttaa, että vasta kun me hyväksymme viallisuutemme, meistä voi tulla täydellisiä.

Viallisessa seitsemäntoistavuotias Celestine North tekee pienen teon, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Hyvästä perheestä lähtöisin oleva, etuoikeutettu opiskelijatyttö julistetaan yhteiskunnan pohjasakaksi. Täydellisessä Celestinen on aika muuttaa radikaalisti mielipiteitään ja identiteettiään.

Viallisessa oli monia puolia, joista en pitänyt. Kuvasin teosta pinnalliseksi ja lukijan älykkyyttä aliarvioivaksi, koska Celestine tuntui ylimieliseltä. Hän oli etuoikeutettu joka joutui kohtaamaan syrjimiensä ihmisten todellisuuden eikä silti muuttanut mielipidettään heistä. Koin teoksen myös yksiulotteisena, koska siinä oikeastaan kuvattiin vain Celestinen henkilökohtaista järkytystä statuksen pudotessa. Kuten mainitsin aiemmin, tämä on uudenlainen näkökulma sortamista käsittelevään romaaniin, mutta sen olisi silti voinut toteuttaa paremmin. Täydellisessä taas kuvataan paljon laajemmin sorron vaikutuksia ja tapahtumien välisiä syy-yhteyksiä. Kirjailijalle Ahernille siis kiitokset täältä: Celestine löytää oman äänensä ja voiman käyttää sitä muiden puolesta. Mukaan mahtuu sopivassa suhteessa jännitystä, juonittelua ja pohdintaa perheen merkityksestä. On kissa ja hiiri-leikkiä ja sukulaisuussuhteiden kuvausta.

Kännöstyön on tehnyt Sirpa Parviainen.

Crevan Median radiokanavilla kerrotaan tarinaa, jonka mukaan olen karkuri, jota tulee pelätä ja vältellä. Muilla kanavilla sen sijaan käydään keskustelua siitä, miksi kahdeksantoistavuotiasta nuorta naista jahdataan niin tiiviisti ja onko järjestelmän vältteleminen todella noin helppoa. Onko järjestelmä itsessään viallinen? Onko viallisen noin herkeämättömälle etsinnälle mitään syytä, jos kerran elelen hissukseni enkä aiheuta ongelmia? Mitä Kilta oikein yrittää todistaa? Kaikki oikein hyviä kysymyksiä.

Carrick on oikeassa: olen väsynyt, ja turvassa olemisen tunne on harvinaista herkkua, jotakin niin kaunista, että minun pitäisi haluta taistella sen puolesta myös näiden seinien ulkopuolella.

"Enya Sleepwell sanoo uskovansa, että tämän maan kansalaiset elävät pelossa. Sitäkö te pidätte ihmisten muuttumisena? Sitä, että ihmiset ovat oikeasti kauhusta jäykkänä, eivät uskalla tehdä ainuttakaan virhettä, ainuttakaan päätöstä, eivät uskalla ottaa ainuttakaan riskiä siinä pelossa, että heitä rangaistaan, että heidät heitetään yhteiskunnan ulkopuolelle?"

Fiilistelyä: Harry Potter

 

taiteilija: Sophie Cowdrey

Ahern: Viallinen

 Cecelia Ahern on irlantilainen kirjailija ja tuttu P.S.Rakastan sinua-teoksestaan. Viallinen on hänen ensimmäinen nuorille aikuisille suunnattu romaaninsa.

Celestine elää täydellistä elämää hyvän perheen tyttärenä ja mallioppilaana. Tulevaisuus on valoisa ja esteetön unelmien poikaystävä Artin kanssa. Eräänä päivänä Celestine kuitenkin rikkoo sääntöä jota ei saisi rikkoa, ja siitä alkaa lumipalloefekti, joka paisuu isommaksi kuin hän itse.

Teoksen mielenkiintoisuus piilee siinä, että järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta kuvaa hahmo, joka on ennen käännekohtaa kannattanut tätä epäoikeudenmukaisuutta. Ennen teoksen alkamista hän ei ole joutunut kokemaan järjestelmän sortoa, vaan hän on nauttinut sen suosimista eduista. Siihen mielenkiintoisuus valitettavasti tuntuu minusta jäävän, ja teos tuntuu pinnalliselta. Yksiulotteiseksi sitä ei sinänsä voida sanoa, sillä tärkeään osaan nousee eri tahojen haluama hyötyminen Celestinen kustannuksella, ja se on vahvasti esillä. Mutta mielestäni teos ei kuulu nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, sillä siitä tuntuu puuttuvan inhimillisyys, ja se aliarvioi lukijan älykkyyttä. Se ei tarjoa lukijalle tarpeeksi haastetta. Paljon tästä johtuu varmasti siitä syystä, että päähenkilö nimenomaan ei ole joutunut kokemaan sortoa aiemmin, ja hän varmasti kehittyy seuraavassa osassa Täydellisessä. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun lukijana tekisi mieli ravistella Celestineä. Hän tuntuu ylimieliseltä ja norsunluutornissa kasvaneelta.

Suomentaja Terhi Leskinen on tehnyt moitteetonta työtä, alkuteksti tuntuu sen verran yksinkertaiselta että siinä ei jää paljoa liikkumavaraa olla omintakeinen.

Hän on ollut viallinen melko pitkään, ja pohdin, tarkoittaako se, että että hän on nykyään entistä turmeltuneempi, tuleeko viallisista ajan mittaan vielä pahempia, vai estääkö polttomerkki, viallisuuden palajstaminen kaikille, ongelmaa leviämästä ja laajenemasta.

Ensimmäistä kertaa mietin, miltä viallisista mahtaa tuntua elää samassa maailmassa kaikkien rakkaidensa kanssa, kun he joutuvat noudattamaan eri sääntöjä. Asia ei ole juolahtunut mieleeni koskaan ennen.

- - Koska en ole ikinä välittänyt, siksi. Koska ihmiset ansaitsevat rangaistuksen, jos he ovat tehneet jotain väärää. 

"Pidätkö sinä kamalana sitä, mitä Angelina teki?" ksyn hiljaa. Hän katsoo minua. "Minä nimittäin olen miettinyt tätä juttua. Koko yön. Eikä se minusta ole niin kamalaa. Ei, jos kerran hänen äitinsä halusi sitä. Osaan kyllä luetella paljon pahempiakin tekoja."

"Tottakai on olemassa paljon pahempiakin tekoja."

"Joten vaikka on pahempiakin tekoja, kaikki polttomerkitään siitä huolimatta?"

https://www.cecelia-ahern.com/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/9b6ZhfA2Q5q8J53bwXjhBA/suosikkikirjailija-cecelia-ahern-tekee-uuden-aluevaltauksen-yadystopialla/

Obama: Minun tarinani

Odotin Michelle Obaman elämäkertaa kirjaston jonossa pari kuukautta, ja sain sen nyt luettavakseni pikalainana. Rakastuin tähän kirjaan! Se henkii ihanasti vilpittömyyttä ja toivoa. Obamat tuntuvat parhailta mahdollisilta johtajilta, jota toivoa saattaa

Toisaalta Minun tarinani kuulostaa kuitenkin suomalaiseen korvaan vähän vieraalta: esimerkiksi suku ja asuinalue muodostavat tiiviin ja lämpimän yhteisön, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kokoontuvat yhteen. Huippuyliopistoihin on mahdollista päästä, kun vain yrittää tarpeeksi. Sain nyt samoihin aikoihin Minun tarinani kanssa luettua suomalaisen naisen omaelämäkerran: Maria Veitolan Veitolan. Veitolassa tunnistin ilmapiirin suomalaiseksi ja Minun tarinani alkoi tuntua ennemminkin kauniilta sadulta kuin arkitodellisuudelta.

Toivon mahdollisimman monen amerikkalaisen lukevan tämän teoksen, koska Obama nostaa tässä esiin äärimmäisen tärkeitä huomioita koko kansakuntaan liittyen seurattuaan tapahtumia aitiopaikalta.

Amerikkalaisten mielessä oli etualalla terrorismin uhka, joten monilta jäi huomaamatta maatamme repivä rasismi ja heimokuntaisuus.

Lontoossa olin kyyneliin asti liikuttuneena astunut alas lavalta puhuttuani Elizabeth Garrett Andersonin koulun tytöille ja kuullut, että muuan tapahtumaa seurannut toimittaja oli ensimmäiseksi kysynyt alaiseltani: Kenen suunnittelema hänen mekkonsa on?

Inspiroiduin Michellen peräänantamattomasta halusta tehdä hyvää ja luovuudesta keksiä keinoja siihen: hän istututti Valkoisen Talon pihalle kasvimaan ja rupesi viljelemään vihanneksia koululuokkien kanssa tutustuttaakseen lapsia prosessoimattomaan ruokaan. Kuinka monta nykyistä johtajaa tai heidän puolisoaan näkee möyrimässä sormet mullassa lasten lihavuuden vähentämiseksi? Lisäksi hän nosti esiin muun muassa sotaveteraanien elinoloja ja loi kampanjan Reach Higher kannustaakseen nuoria opiskelemaan ja parantamaan siten tulevaisuuttaan.

Kirjan mukaan Michelle Obaman ideologia pääsi käyttöön myös heidän omassa perhe-elämässään:

Minulle tässä aikataulussa oli paljon enemmän järkeä kuin siinä, että lykkäisin illallista tai panisin tytöt odottamaan iltahaleja, vaikka heitä nukuttaisi. Pohjalla oli toiveeni, että heistä kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.

Tiesin kyllä, millaista roolia minun odotettiin esittävän, viimeisen päälle puunattua nukkevaimoa, jolla oli teräshymy kasvoilla ja joka katsoi kirkkain silmin miestään kuin kuuntelisi herkeämättä tämän joka ikistä sanaa, mutta minusta ei ollut siihen eikä tulisi koskaan olemaankaan. Olin valmis tukemaan miestäni, mutta en esittämään robottia. Teeskentely ei hyödyttäisi ketään.

Teoksessa Obama nimeää niin monta kunnioittamaansa ja arvostamaansa tahoa, että on vaikeaa pysyä perässä. Tämä osoittaakin pariskunnan omasta mielestäni täydellisen johtajuuden: pitää tuntea kansansa ja historiansa, jotta tietää mitä ja ketä johtaa.

Barack oli usein sanonut pyrkineensä nousemaan Valkoisen talon portaita, koska Little Rock Nine oli rohjennut nousta Central High Schoolin portaita. Kaikista jatkumoista, joihin me kuuluimme, tämä oli kenties tärkein.

Vaikutuin myös siitä, miten Obama puhui rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä suoraan niitä koskeville ihmisille:

"Totta puhuen, aloitin, minä tiedän, miten rankkaa teillä on, mutta kukaan ei tule pian pelastamaan teitä. Suurin osa Washingtonin päättäjistä ei edes yritä. Monet eivät edes tiedä, että te olette olemassa." Kerroin oppilaille, että edistys on hidasta, että heillä ei ole varaa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa muutosta. Monet amerikkalaiset eivät halua veronkorotuksia, eikä kongressi pääse yksimielisyyteen edes budjetista saati nouse kahden puolueen kinastelun yläpuolelle, joten luvassa ei ollut miljardien dollarien lisärahoitusta kouluille tai taianomaista käännettä parempaan päin heidän yhteisölleen. Jopa Newtownin tragedian jälkeen kongrssi näytti päättäneen estää kaikki toimenpiteet, joilla voitaisiin estää aseiden päätyminen vääriin käsiin; lainsäätäjiä kiinnosti enemmän kerätä vaalirahoitusta Kansalliselta kivääriyhdistykseltä kuin suojella lapsia. Totesin, että politiikka oli yhtä sotkua. Siltä osin minulla ei ollut mitään toiveikasta tai kannustavaa sanottavaa. Jatkoin kuitenkin pitämällä toisenlaisen mainospuheen, joka perustui täysin minuun South Siden kasvattina. Käyttäkää koulua hyväksenne, minä neuvoin.

Hän myös ainakin tuntui vilpittömältä omista vajavaisuuksistaan, kuten seuraava katkelma Afrikan-matkasta osoittaa. Tosin jäin kuitenkin miettimään, että lukijalle annettu kuva on melko yksipuolinen muiden ihmisten kommenttien puuttuessa. Tällöinhän kirjailija voi sanoa oikeastaan mitä tahansa ja maalata itsestään niin virheettömän kuvan kuin haluaa.

En ollut suinkaan odottanut, että olisin heti kuin kala vedessä, mutta taisin naiivisti luulla, että tuntisin perille päästyäni jotain syvällistä yhteyttä maanosaan, jota olin pienestä pitäen oppinut ajattelemaan myyttisenä isänmaanani, ihan kuin saisin siellä kokea jonkinlaisen täyttymyksen. Mutta Afrikka ei tietenkään ollut meille mitään velkaa. On ihmeellistä tuntea afroamerikkalaisena itsensä erilaiseksi Afrikassa. Minussa virisi vaikeasti selitettävä haikeus, tunne että olin juureton kummassakin paikassa, niin Amerikassa kuin Afrikassakin.

Turunen: Mulkerot - patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja

Mulkerot on tietokirja merkkihenkilöistä joille on omistettu patsaita, mutta joiden kuvaa on kiillotettu ja romantisoitu. Monet henkilöt muistetaan kotimaissaan sankareina mutta naapurimaissa julmina ja häikäilemättöminä valloittajina. Teos kyseenalaistaa monien sankarihahmojen, kuten Martin Lutherin ja Che Guevaran ihailun, ja muistuttaa muun muassa Maon julmuuksien mittasuhteista.

Tässä kirjassa tuli esiin moniakin piirteitä jotka haluan ottaa esiin. Huomasin aivan käsittämättömiä kauheuksia, ja mikä pahinta, tuntuu ettei niistä olla opittu mitään eikä näistä ihmisistä puhuta ollenkaan.

Ensimmäinen huomio jonka haluaisin nostaa esiin, on naisten asema. Diktaattorit ovat pitäneet haaremeja, raiskanneet sotamatkoillaan ja itsepäisesti naineet (usein itseään huomattavasti nuoremman) naisen kyselemättä paljon tämän mielipidettä.

Joitakin miehiä palautettiinkin myöhemmin, mutta kaapatut naiset katosivat iäksi.

Miten niin katosivat? Minne? Mietitäänpä, että iso ihmisryhmä on ryöstetty, eikä heistä kuulla enää koskaan. Miten paljon heidän perheenjäsenensä ovat mahtaneet kaivata heitä? Minkälaista epätietoisuutta on täytynyt sietää vuodesta toiseen, ja lopulta luopua toivosta näiden löytymisestä saati terveyden ja kohtalon tietämisestä.

Maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lähettiläs kertoi, että 60 000 nuorta naista oli hypännyt kaupunginmuureilta kuolemaan välttääkseen joutumasta mongolien käsiin. 

Tämä tapahtui Tsingis-kaanin valloittaessa Zhongdun kaupungin. Ensinnäkin maaperäosa: veri virtaa ja ruumiit kasaantuvat, ja sama toistuu. Miten me ihmiset olemme selvinneet tähän asti tappamatta toisiamme sukupuuttoon?

Toisekseen itsemurhaosio. Määrä vastaa suunnilleen esimerkiksi Rovaniemen kaupungin asukaslukua. Mietitäänpä, että Suomeen hyökättäisiin, ja joka ikinen rovaniemeläinen valitsisi mieluummin kuoleman kuin raiskatuksi tulemisen, pahoinpitelyn, orjuuttamisen ja tappamisen. 60 000 ihmistä vastaa reippaasti yhden vuoden aikana syntyvien suomalaisten lasten määrää. Ja tähän lukuun lisätään vielä ne naiset, jotka eivät hypänneet. Lapset, miehet, vanhukset. Kaikki tapettiin, ja sama toistui kaupungista toiseen. Ja silti me Suomessa laulamme iloisesti Frederikin tahtiin Tsingis-kaanista, "kaikkien naapurikansojen alistajasta".

Toinen, erilainen näkökulma naisten osuuteen oli 700-luvun lopulla Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan alueella hallinneen Harun Al-Rasidin äiti.

Harunin äiti, entinen orja Jemenistä, oli vahvatahtoinen persoona, joka vaikutti paljon siihen, miten kalifaatin asioita hoidettiin. 

Nainen on varmasti yhtä kykenevä antamaan tappokäskyjä kuin mieskin ja ne ovat aivan yhtä väärin, mutta harvemmin kuulee naisen olleen jotakin muuta kuin yksi diktaattorin vaimoista tai tanssijoista, saatika sitten kulissien takana vaikuttamassa. Tästä haluaisin tietää lisää!

Toinen huomio: lapset. Lähes kaikkien diktaattorien kohdalla toistui, ettei lapsia säästetty. Timur Lenk kokosi yhteen yhden kaupungin kaikki alle kouluikäiset lapset, ja käski sotilaidensa ratsastaa näiden yli. Sotilaiden kieltäytyessä Lenk ratsasti itse ensimmäisenä noiden yli seitsemän tuhannen lapsen päältä. Minkälainen eläin tappaa omat jälkeläisensä? Lisäksi oli vielä lasten sieppaaminen orjiksi, esimerkiksi tämä tapaus Mehmet II aikaan:

Kahdeksanvuotiaat pojat vietiin kastroitavaksi Abou Gerben luostariin. Yksi kymmenestä jäi henkiin, ja tämä kymmenys myytiin osmaneille.

Mietitäänpä: kahdeksanvuotiaita siepataan, ja 90% heistä kuolee. Jäljelle jäävä kymmenen prosenttia myytiin. Näkivätkö he koskaan enää vanhempiaan? Eivät. Saivatko he lämpöä, turvaa ja huolenpitoa? Eivät.

Kolmas huomio on aivan järkyttävä arvostelijoiden ja kriitikoiden suun sulkeminen. Tämä esimerkki on Mao Zedongin ajalta:

Liun lapset joutuivat todistamaan vanhempiensa julkista pahoinpitelyä. Liu ja hänen vaimonsa laitettiin vankilaan, eivätkä he enää koskaan tavanneet. Liu kuoli kidutettuna vankilassa.

Tämä muistuttaa minua Yksin Berliinissä-teoksen päähenkilöistä, Otto ja Anna Quangelista. Teos kertoo heidän pienen ihmisen kamppailustaan Gestapoa vastaan Hitlerin ajan Saksassa. Ja kas kummaa, teos perustuu oikeiden ihmisten Elise ja Otto Hampellin maahanalaiseen työhön ketäs muuta kuin Hitleriä vastaan. Sattumaako? Ei, vaan hirveiden diktaattorien useammin kuin kerran käyttämä kunnioitukseton rääkkäys.

Entä minkälainen tilanne on nykyään?

Kirjailija Turunen oli hyvin huolissaan nykyisestä valloittajien romantisoimisesta, hän nostaa esimerkiksi esiin Che Guevaran: hän teloitti Kuuban vallankumouksessa ja sen jälkimainingeissa ihmisiä, mutta esimerkiksi Robert Redfordin tuottamassa elokuvassa Moottoripyöräpäiväkirja kuvataan lähinnä "lääketieteen opiskelijoiden romanttista haihattelua ja seikkailunjanoa", kuten Turun Sanomien arvostelija Kari Salminen kertoo. Turunen nostaa myös esiin Carlos Santanan: jos  Santana, joka mielellään poseeraa Che Guevara- t-paidassa, olisi asunut Chen Kuubassa, hänet olisi viety pitkätukkapopparina uudelleenkoulutusleirille.

Suomessa Aleksanteri toisen, Venäjän keisarin, patsas on Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa hänet muistetaan vuosien 1863-1864 kapinan kovaotteisena kukistajana. Yhdysvalloissa taas presidentti Donald Trump pitää seitsemättä presidenttiä Andrew Jacksonia inspiraation lähteenään ja tämän muotokuvaa esillä. Eihän siinä mitään, mutta Jackson oli syyllinen Kyynelten tie-nimiseen seminoli-intiaanien pakkosiirtoon. Ja entäs Tsingis-kaani? Hänelle pystytettiin patsas Mongoliaan tämän vuosituhannen puolella, vuonna 2008. Sama mies, jonka jäljilta maaperä oli rasvaista ihmisten jäännöksistä. Lisäksi Turunen kertoo, että intialainen nettikirjoitus puolustelee Mysoren johtajaa ja diktaattoria  Tipu Sultania: päitä nyt katkoivat muutkin hallitsijat kaikkialla maailmassa. Tipu ei siis ollut niin paha kuin jotkut väittävät, ja samanlaisia puolustuskirjoituksia on julkaistu kaikista muistakin kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Turunen kirjoittaa näin:

"Se, mikä näissä suhteellisuutta ja ymmärrystä anovissa kirjoituksissa kauhistuttaa, on täydellinen myötätunnon puute siviiliuhreja kohtaan. Ikään kuin Tipu Sultanin ja muiden mulkeroiden uhrien kärsimykset laimentuisivat anteeksiannon armollisee historiaan ajan kuluessa. Uhri tunsi 2000 tai 10 000 vuotta sitten aivan samanlaista kauhua ja tuskaa kuin tänäänkin. Uhri ei ole kiinnostunut siitä, onko vainoamisessa kyseessä maan tapa."

Tämän saman asian olen itsekin huomannut siinä, että vankilan kuolemaantuomittujen viimeisistä aterioista on tehty valokuvanäyttelyitä, kuten Henry Hargreavesin No seconds. Nämä herättävät myötätuntoa vankeja kohtaan ja inhimilistävät, tuovat lähemmäs katsojaa. Kuoleman läheisyys herättää myötätuntoa. Mutta entäs uhrit? Mitä he söivät viimeiseksi ateriakseen? Emme saa tietää, koska kukaan ei ollut dokumentoimassa kun he söivät viimeiseki jääneen ateriansa ja kuolivat jonkun sekopään takia.

Tsingis-kaanin patsas Mongoliassa

Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kirjassa kerrotaan näin:

"Tammikuussa 2018 kahdeksassa kaupungissa marssittiin ja vaadittiin kolonialismin ajan symbolien poistamista Belgian julkisilta paikoilta. ( tätä oli edeltänyt myös patsaan maalaaminen verenpunaiseksi). Vuosina 1880-1920 kuningas Leopoldin liiketoimien ja "sivistystehtävän" seurauksena kuoli ainakin 10 miljoonaa kongolaista, puolet koko 1800-luvun lopun Kongon väestöstä."

Lopuksi Turunen koskettavasti omistaa teoksen

"kaikille niille sadoille miljoonille tavallisille ihmisille, jotka joutuivat kärsimään kunnianhimoisten ja vain omaan asiaansa uskovien "sankarijohtajien" tekojen seurauksista."