Kirjallisuudessa muodissa nyt: sota ja dystopia

Olen huomannut, että tällä hetkellä todella moni kirja käsittelee joko vanhoja sotia tai sitten dystopiaa, nykyhetkeä pahempaa tulevaisuutta. Käsite on siis utopian, paremman tulevaisuuden vastakohta.

suomenkuvalehti.fi

Huoli maailman nykytilanteesta innoittanee kirjailijoita kirjoittamaan dystopioita. Maailmassa on tällä hetkellä paljon isoja ongelmia: jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät  ilmastonmuutoksen seurauksena, kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon liikakalastuksen, järvien kuivumisen ja metsien liikahakkuun seurauksena, maailmassa soditaan, on terrorismia ja vihaa. Monet joutuvat jättämään kotinsa ja etsimään turvaa muualta. Tässä on paljon syitä olla huolissaan tulevaisuudessa. (mainittakoon tähän väliin, että tiedän maailmassa olevan totta kai paljon hyvääkin ja uskoa tulevaisuuteen, mutta käsittelen nyt dystopiaa, jolloin on                                                              oleellisempaa miettiä huonoja asioita.)

Nälkäpeli- Vihan liekit

Kuuluisia dystopiateoksia ovat esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia, Johanna Sinisalon Auringon ydin, Veronica Rothin Divergent-sarja ja James Dashnerin Labyrintti-sarja. Kaikissa näistä lähdetään siitä, että nykymaailma on lähes tuhonnut itesensä ja tulevaisuudessa täytyy elää totalitaristisemmin, esimerkiksi Nälkäpelissä Panemin valtio luotiin sotien ja luonnonkatastrofien jäljelle jääneistä rippeistä, Divergentissä jokaiselle on määrätty tarkasti oma paikkansa ja tehtävänsä järjestelmässä ja Labyrintissä Roihu uhkaa tappaa hirveällä tavalla kaikki ihmiset, minkä takia kokeita järjestetään.

Outolintu- Kapinallinen

On mielenkiintoista huomata, miten paljon varsinkin nuortenkirjallisuudessa käsitellään totalitarismia ja nuorta päähenkilöä, joka nousee tarinan sankariksi. Voidaanko tästä päätellä, että nykymaailma johtaa tuhoutumiseen ja tuhosta selvinneet perustavat totalitarismin ehkäistäkseen uuden tuhon? Ei mitenkään kovin kaukaa haettu teoria.

Dystopia, totalitarismi ja nuori sankari tietysti vetoaa nuoriin lukijoihin ja on mielenkiintoisempi alkuasetelma kuin jos kaikki olisi hyvin. Mutta kun monet bestseller-nuortenkirjat alkavat kertoa nimenomaan huonommasta tulevaisuudesta (poikkeuksena John Greenin kirjat), tästä voisi alkaa päätellä jotain. Ehkä se on kirjailijoiden varoitushuuto nuorille: näin voi tapahtua ihan oikeasti, ja haluatko todella olla siellä?

Otto ja Elise Hampel,
 joista kertoo teos
Yksin Berliinissä

Toinen puoli samassa ilmiössä on vanhojen sotien aiheina käyttäminen kirjallisuudessa, ennemminkin aikuisten kirjoissa, kuten Katja Ketun Kätilö, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Hans Falladan Yksin Berliinissä ja niin edelleen. Nämä kirjat pohjautuvat aikaisempiin sotiin. Ne ovat historiaa, ja ehkäpä nyt niistä on kulunut tarpeeksi aikaa jotta niitä voidaan käsitellä miljöönä kirjoissa. Tosiaalta sota on ajankohtaisempaakin ajankohtaisempi aihe nyt Pariisin terrori-iskujen ja Syyrian sodan aikakaudella. Kirjailijat kirjoittanevat nyt niin paljon sotaan sijoittuvia kirjoja, sillä suuri yleisö haluaa ymmärtää yksittäisen ihmisen asemaa niin ison mullistuksen keskellä; esimerkiksi Yksin Berliinissä-teoksessa valotetaan tavallisen saksalaispariskunnan arkea ja heidän omaa taisteluaan Hitleriä vastaan ja Kaikki se valo jota emme näe-romaanisssa kerrotaan sotaa pakenevasta ranskalaistytötä ja sodassa taistelevasta saksalaispojasta. Sota muutti kaikkien siihen aikaan eläneiden ihmisten elämän hyvin toisenlaiseksi kuin mitä se olisi ollut ilman sotaa, ja tämä kiinnostaa meitä jotka emme ole sitä kokeneet.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kirjailija: Anthony Doerr, s.1973
alkuperäinen nimi: All the light we cannot see
alkuperäinen kustantamo: Scribner, USA
alkuperäinen julkaisuvuosi: 2014
kääntäjä: Hanna Tarkka
kustantamo Suomessa: WSOY
julkaisuvuosi Suomessa: 2015

Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti loistava teos. Se voitti Pulitzer-palkinnon ja on New York Timesin bestseller. Tämä teos oli kauneinta mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo kahdesta erityisestä lapsesta toisen maailmansodan aikana. Sokea Marie-Laure asuu lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa. Päivät kuluvat isän työpaikalla Pariisin luonnontieteellisessä museossa kuljeksien, pistekirjoituksella kirjoitettua Jules Verneä lukien ja kaupungissa kulkemista opetellen. Isä veistää Marie-Laurelle pienoismallin kaupungista, jotta tyttö tietäisi missä mikäkin paikka on. Werner taas elää saksalaisessa orpokodissa siskonsa kanssa ja kuuntelee iltaisin ranskankielisiä radiolähetyksiä luonnontieteestä. Hän haaveilee koulusta ja tekniikasta, Mekaniikan perusteet on hänen lempikirjansa. Sodan syttyessä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista maaseudulle isosedän luokse, kun taas 14-vuotias Werner pääsee opiskelemaan valtakunnan parhaimpiin kuuluvaan kouluun sotilaaksi: juoksua, matematiikkaa, tekniikkaa, marsseja. Vuosi vuodelta Marie-Laure ja Werner kulkevat lähemmäksi toisiaan.

Kaikki se valo imaisee ehdottamsti mukaansa. En voinut laskea romaania kädestäni hetkeksikään kun luin sen, ja varsinkin loppupuolella tuntuu siltä etten edes pysähtynyt miettimään sanojen merkityksiä vaan oli kova kiire päästä vain eteenpäin ja tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja on todella kaunis, se maalaa taitavasti kuvan kasvavan nuoren uteliaisuudesta ja elämännälästä, se kuvaa todellisuuden niin luontevasti: Marie-Laurelle munakasta paistava taloudenhoitajatar isosedän luona Saint-Malossa, linnuista kiinnostunut Frederick, Wernerin ystävä koulussa, vääpeli von Rumpel kärsivällisyys aseenaan maailman arvokkainta timanttia etsimässä jäljennösten joukosta.

Romaanissa hieno asia oli helppolukuisuus. Marie-Laure ja Werner vuorottelevat kertojina vain pari sivua pitkissä luvuissa, joissa kuitenkin kirjailija onnistuu luomaan kokonaisen maailman. Koska luvut ovat lyhyitä ja aina vuorotellen kerrotaan toisesta henkilöstä, kirjaa on miellyttävää ja mielenkiintoista lukea. Ainoa huono puoli lienee se, että aikajärjestyksessä myös hypitään. Vuorotellen kerrotaan esimerkiksi Werneristä 14-vuotiaana koulussa ja 17-vuotiaasta Werneristä sodassa. Tämä aiheutti lukemiseeni vähän takkuamista, sillä kun olin päässyt kirjassa tiettyyn osaan, piti palata taaksepäin lukeakseen uudestaan tietty luku jotta sen ymmärsi kunnolla.

Minusta hyvän kirjan merkki on se, ettei siihen lisäisi mitään tai ottaisi mitään pois, ja että se herättää tunteita. Kaikki se valo jota emme näe täyttää jokaisen kategorian; siitä näkee että se on huolella viimeistelty, siihen ei voisi enää lisätä mitään mikä tekisi siitä paremman. Myöskään kirjassa ei olla sorruttu "täydellisyyteen", jota valitettavasti oli Riikka Pulkkisen teoksessa Totta. Siinä jokainen sana tuntui kuin se olisi laskettu matemaattisella kaavalla paikalleen ja silloin siinä ei ollut enää jäljellä mitään oikean maailman spontaaniudesta ja muuttuvaisuudesta. Kaikki se valo taas on niin luonnollinen kuin vain voi kirja olla, minun on vaikeampaa uskoa että Marie-Laure ja Werner eivät ole oikeita ihmisiä kuin että he ovat.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Jonas Jonasson
Lukutaidoton joka
osasi laskea
WSOY
2014

Jonas Jonassonin tunnetumpi teos on Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2009). Hänen toinen romaninsa Lukutaidoton joka osasi laskea on kyllä painonsa arvoinen kultaa. Teos on ehdottomasti yksi parhaimmista lukemistani romaaneista.

Lukutaidoton joka osasi laskea kertoo täysin uskottavasti tapahtumasta, jonka todennäköisyys on kirjailijan laskelmien mukaan 1: 45 766 212 810. Eli: Etelä-Afrikan suurimmassa slummissa 70-luvulla syntynyt ja aikuiseksi kasvanut lukutaidoton tulee jonakin päivänä teljetyksi perunankuljetusautoon yhdessä Ruotsin kuninkaan ja pääministerin ja atomipommin kanssa.

Kirjassa seurataan useampi kymmenen vuosi Nombekoa, eteläafrikkalaista tyttöä. Hänen matkansa on uskomaton: slummin vessansiivoajasta toteuttamaan ydinohjelmaa ja rakentamaan atomipommeja ja lopulta Ruotsiin pakolaiseksi pommin kanssa, jota ei ole virallisesti olemassa.

Lukutaidoton on aivan mahtava kirja. Ihan totta, lukekaa tämä kirja. Siinä riittää huumoria, uskomattomia juonenkäänteitä ja loistavia henkilöhahmoja. Vaikka asoita siinä voisi kutsua jopa absurdeiksi, kaikki tuntuu täysin luontevalta. Aina kun tuntuu siltä, ettei tilanne voi kääntyä enää huonommaksi niin sitten niin kävi. Hahmot ovat niin eläviä, että he tuntuvat omilta tutuiltani.

Teos on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 2013 nimellä Analfabeten som kunde räkna, Piratförlagetin kustantamana. Suomennoksen on tehnyt Laura Jänisniemi vuonna 2014 WSOY:n kustantamana.

 "Pääministeri voi fyysisesti pahoin miettiessään, että oli muutaman tunnin sisällä varastanut perunoita ja nyt oli lähettämässä humalaisen miehen liikenteeseen ja ties mitä muuta."

Kuulumisia!

Moikka kaikki lukijat! Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa viime aikoina, mutta ei hätää, hengissä ja kirjojen parissa ollaan! Julkaisin hetki sitten tällä hetkellä nuortenkirjallisuuden kuumimmasta puheenaiheesta, Poltetusta maasta oman postauksensa, käykääpä lukemassa sekin :) Lähipäivinä laitan mietteitä myös Jonas Jonassonin mahtavasta teoksesta Lukutaidoton joka osasi laskea. 

Olen ostanut viime aikoina pari kirjaa itselleni, mikä on aika harvinaista, sillä opiskelijan budjetti ei oikein anna myöden tällaiseen huvitukseen kovin usein... Adlibriksessä oli synttäritarjouksessa joitakin kirjoja aivan naurettavan halvalla, ja minä tilasin Tove Janssonin elämäkerran, jonka luin viime vuonna. Suomalaisesta kirjakaupasta taas ostin Hans Falladan teoksen Yksin Berliinissä, jonka luin vähän aikaa sitten. Pidin teoksesta niin paljon, että täytyihän se sitten omaksi ostaa. Olen ostanut myös James Dashnerin Maze runner- sarjan toisen osan, Scorch trialsin, koska en jaksanut odottaa suomennoksen ilmestymistä vaan piti päästä lukemaan sitä, vaikka sitten alkuperäiskielellä :)

Tällä hetkellä luen vihdoinkin Donna Tarttin Tikliä. Vastahan se on varmaan kuukauden odottanut vuoroaan... :) Toinen kuvassa näkyvä kirja on tietokirja koskien liikakansoittumista ja maapallon kantokykyä, Alan Weismanin kirjoittama Maailma täynnä meitä- viimeinen yritys ihmiskunnan pelastamiseksi. Bongasin kirjasta esittelyn Helsingin Sanomissa, ja pakkohan se oli sitten saada omiin käsiini.

Muut tällä hetkellä lukuvuoroa odottavat kirjat ovat Renate Dorrensteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa, Chet Raymon Yötaivaan alla, Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja National Geographicin Kaupunkimatkailijan kävelyopas- Berliini. Ensimmäisen teoksen haluan lukea, koska se on valitettavasti ajankohtainen, seuraan läheltä erään läheiseni kunnon huonontumista. Toista minulle suositeltiin facebookin kirjaryhmässä, kolmatta suositteli kirjastontäti, ja neljäs on sokerina pohjalla ruokkimassa haaveitani Berliiniin matkustamisesta.

Minulla syksy menee toivottavasti tällaisissa merkeissä. Ihanaa syksyä kaikille teille siellä ruuden toisella puolella! :-)

James Dashner: Maze runner II- Poltettu maa

James Dashner
Poltettu maa
suomennos 2015
suomentanut Jussi Korhonen
Basam books

James Dashner
Scorch trials
2011
The Chicken House/GBR
Delacorte Press/ NYC

James Dashnerin Maze runner- sarjan toisesta osasta Scorch trialsista on ilmestynyt aivan hiljattain elokuva ja kirjan suomennos. En mennyt katsomaan elokuvaa, koska halusin ensin lukea kirjan ja katsoa vasta sitten elokuvaversion, näin sitten kirjaa lukiessa ei "spoilaantuisi" eikä tarvitsisi miettiä, että mitenköhän asioiden oikeasti kuuluisi olla.

Maze runner- sarjasta on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa: Maze runner, Scorch trials, Death cure ja Kill order, suomeksi kaksi ensimmäistä ovat Labyrintti ja Poltettu maa. Olen lukenut aiemmin ensimmäisen osan ja pidin siitä kovasti, ajatuksia siitä löytyy täältä. Nyt luin sitten toisen osan, ostin teoksen eglanninkielisenä Helsingistä Pocket shopista ja luin englanniksi osan, sitten sain kirjastosta suomenkielisen teoksen ja luin lopun suomeksi.

Valoteteenpas vähän jos joku ei tiedä: ensimmäisessä osassa 17-vuotias Thomas kuljetetaan hissillä Labyrinttiin ilman muistoja varhaisemmasta elämästään. Labyrintissa elää muutama kymmenen nuorta poikaa, ja homman nimi on yrittää löytää sieltä ulospääsy. Asiaa vaikeuttaa se, että Labyrintin seinät vaihtavat paikkaa ja siellä vaanii hirviöitä. Thomas osoittautuu korvaamattomaksi avuksi, mutta toisaalta on asioita, joiden takia häneen ei täysin luoteta.

Poltettu maa-kirja jatkaa siitä mihin Labyrintti jäi: osa pojista on päässyt ulos, ja hetken aikaa näyttää hyvältä. Sitten kuitenkin alkaa tapahtua kummia, ja pojat joutuvat selvittämään tiensä läpi uuden koetuksen: poltetun maan. Selviää, että Labyrintti on "vaihe yksi" ja aavikon läpi kulkeminen oon "vaihe kaksi". Maapallolla riehuu hirvittävä tauti Roihu, ja pojat ovat jonkinlaisia koe-eläimiä siitä, miten taudin voisi parantaa. Tätä ei kuitenkaan voi sanoa varmasti, sillä kirjassa ei oikeastaan kerrota mitään mistään vaan harmillisesti käy ilmi kuten ensimmäisessäkin osassa, että "kaikki selittetään seuraavassa osassa." En nyt siis oikein tiedä, että montako teosta sarjaa täytyy lukea, että selviäisi, että mistä jutussa oikeastaan on kysymys...

Kokonaisuutena pidin Poltetusta maasta siis paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisestä osasta. On hienoa, että nuorille kirjoitetaan ja nuoret innostuvat lukemaan, mutta ensimmäisen osan perusteella odotin enemmän tältä teokselta.

Yksi lempirunoistani

Täytyy myöntää, että pääasiassa luen aina proosaa, paljon vähemmän runoja. Viimeisin kokonaan lukemani runoteos on Pablo Nerudan Valitut runot. Bongasin tämän runon siitä kokoelmasta ja pidin siitä kovasti. Näin sateisen päivän piristykseksi laitan runon tänne.

Haluan takaisin etelään (1941)

Sairasvuoteella Vera Cruzissa muistuu mieleeni Etelän päivä, kotiseutuni hopeinen päivä
kuin välähtävä kala taivaan vedessä.
Loncoche, Lonquimay, Carahue, korkealta
varisseet, hiljaisuuden ja juurten kietomat
istuvat vuotaisilla ja puisilla valtaistuimillaan.
Etelä on mereen vajonnut ratsu
jota hitaat puut ja kaste kruunaavat,
pisarat karisevat kun se kohottaa vihreän turpansa, sen hännän varjo kastelee laajan saariston, ja sen sisuksissa kasvaa jumaloitu hiili.
Koskaanko enää, et, varjo, koskaanko enää et, käsi, koskaanko enää et antura, portti, jalka, taistelu, hämmennä metsiä, teitä, okaita, usvaa
ja sinistä vilua joka ennen määräsi
joka ainoan altasi häipyvän askelen?
Taivas, suo minun jonakin päivänä kulkea tähdestä tähteen
Polkea valoon ja ruutiin, tuhlata vertani kunnes saavutan sateen pesät!

Haluan ylittää tuoksuvan Toltén-virran uitot,
Haluan lähteä sahoilta,
Astua kengät märkinä kanttiineihin,
kulkea läpi sähköä ritisevän pähkinäpensaikon valon,
painua pitkäkseni lehmänsontien keskelle,
Kuolla ja herätä vehnää purren uudestaan eloon.
Meri, tuo tänne etelän päivä, aaltoihisi takertunut päivä,
Kostea oksiston päivä, puhalla kylmään viiriini napaseudun sininen tuli!

Erityisesti minua kiehtoo kohta /kulkea läpi sähköä ritisevän pähkinäpensaikon valon/. Kyllä Neruda osaa.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
Tähtiin kirjoitettu virhe
The fault in our stars
2012
WSOY

Sain vihdoinkin aikaiseksi lukea tämän suuren suosion saavuttaneen nuortenkirjan (130 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla, Wall Street journalin bestseller, käännetty 46 kielelle).  Kirjailija John Greenhan on siis sama henkilö, jolta olen lukenut aiemmin teoksen Arvoitus nimeltä Margo.



Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo epätavallisista lähtökohdista syntyneen rakkaustarinan: Hazel sairastaa keuhkoihin levinnyttä kilpirauhassyöpää, ja sen takia hänen keuhkonsa eivät toimi kunnolla ja hän joutuu kuljettamaan happilaitetta mukanaan. Syöpää sairastavien lasten tukiryhmässä hän tapaa yhteisen ystävän Isaacin mukaan lähteneen Augustuksen, jolta on aiemmin amputoitu toinen jalka luusyövän vuoksi. Hazel pelkää rakastua Augustukseen, sillä hän ei halua satuttaa lähellään olevia ihmisiä kuollessaan, mutta lopulta rakkaus voittaa.

"Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska te ette mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana."

Teoksessa positiivista ovat ennalta-arvaamattomat juonenkäänteet ja nuortenkirjassa harvinaisempi syvällinen taso. Tähtiin kirjoitettu virhe on jollain tavalla runollinen, siinä käsitellään paljon erästä hollantilaisen kirjailijan teosta, joka on Hazelin ja Augustuksen lempikirja. Nuoret osaavat myös siteerata runoja ulkomuistista. Tästä päästäänkin asiaan, josta en pitänyt kirjassa: Hazel on 16- vuotias ja Augustus 17. Ainakin minä miellän heidät kyllä aivan liian viisaiksi ikäisikseen, he puhuvat asioista joista en ole kuullut kaksi kertaa heidän ikäistenkään ikinä puhuvan oikeassa elämässä, kuten "Joskus tuntuu siltä, että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi."  Hahmoihin ei oikein voi samaistua, ja surullista on, että se ei johdu heidän sairaudestaan vaan puheistaan. Esimerkiksi aiemmin lukemassani Jojo Moyesin teoksessa Kerro minulle jotain hyvää hahmoille voisi antaa syntymätodistukset, he tuntuvat niin aidoilta ja oikeilta ihmisiltä.


 Vähäpätöisempi asia, joka kiinnitti huomioni ja josta haluan tässä mainita on se, että kirjailija käytti samaa tehokeinoa kuin toisessa teoksessaan. Arvoitus nimeltä Margossa päähenkilö Quentin aina ajattelee Margoa Margo Roth Spiegelmanina, samoin kuin tässä teoksessa Augustus puhuttelee Hazelia tämän koko nimellä, Hazel Grace. Tehokeino oli hauska yhdessä teoksessa, mutta minun mielestäni se menettää aika paljon tehoaan kun siitä tulee kirjailijan "merkki", asia jota hän käyttää useammassa kirjassaan.

Kaiken kaikkiaan Tähtiin kirjoitettu virhe oli mukava ja koskettava lukukokemus. On hienoa, että kirjoja kirjoitetaan erilaisista ihmisistä, kuten tässä syöpälapsista. On myös hienoa, että nuortenkirjaan sisällytetään runoja ja syvällisempää tasoa maailmasta, jotta lukija joutuu ajattelemaan omilla aivoillaan lukiessaan.

Lopuksi haluan laittaa sitaatin, joka jää vaikuttamaan omaan elämääni eniten:

"Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas."

Minulle se merkitsee sitä, että kuten kirjassakin, unelmiaan kohti voi ja kannattaa pyrkiä, mutta joskus asiat vain epäonnistuvat. Kaikkea ei voi saada ja se kuuluu elämään, ja pitää olla kiitollinen siitä mitä on nyt eikä haluta koko ajan lisää.