18/20- Kärpästen herra

Loppu häämöttää jo! Tässä on tehtävä William Goldingin Kärpästen herrasta. Se kertoo englantilaisten koulupoikien elämästä autiolla saarella heidän pelastauduttuaan toisen maailmansodan aikana alasammutusta lentokoneesta. Sivistyksen pinnan murentuessa hyvinkasvatetut pojat muuttuvat julmiksi villi-ihmisiksi. Se voitti Nobel-palkinnon vuonna 1983 ja on sir William Goldingin pääteos. Teen tehtävän

2. Kirjoita kirjaan uusi ensimmäinen tai viimeinen tai jokin muu luku- tai epilogi tai prologi.

ja kirjoitan epilogin Ralphin näkökulmasta.

Taivaalla oli edelleen harmaita pilviä äskeisen sateen jäljiltä. Märkä maa tuoksui, ja askeleet upposivat kosteaan sammaleeseen. Kaikkialla oli hiljaista. Hiljaisuus ei ollut painostavaa, se oli vain vaikeaa; kuin liittonsa päähän tullut aviopari, kun ei ollut enää mitään sanottavaa. Puut olivat vihreitä, samoin pensaat ja nurmi. Se ympäröivä vehreys olisi ollut rauhoittavaa, jollei syyllisyys olisi painanut päätä kumaraan ja estänyt näkemästä sitä. Katsomasta maailman kauneutta, joka vakuuttaisi, että toisella on nyt kaikki hyvin, asiat tulevat parantumaan.

Ralph käveli hiljaa muistomerkin luokse. Se oli oikeastaan pystytetty sodassa kaatuneita varten, mutta Ralphilla ei ollut muutakaan järkevää paikkaa minne mennä. Kivi oli hautasmaalla melko uusi, mutta silti sen alusta oli täynnä märkiä kukkia, sammuneita kynttilöitä ja vettyneitä valokuvia. Siellä oli tälläkin hetkellä itkevä nainen, joka puristi kädessään mustavalkoista valokuvaa lasta sylissään pitävästä miehestä. Ralphia nainen ei haitannut, mutta tämä vilkaisi poikaa, nousi nopeasti ylös ja käveli pois. Loittonevien askelten ääni oli niin surullinen, tiesiköhän nainen hänet murhaajaksi? Pitikö hän tätä saastaisena sen vuoksi?

Niin Ralph otti naisen paikan ja asettui tuijottamaan kiveä. Hän olisi itkenyt, muttei vain saanut sitä enää irti itsestään. Hän oli itkenyt sielunsa tyhjäksi, eikä ollut enää mitään annettavaa. 

Ralph tiesi, ja ei tiennyt, miten kaikki olikin päättynyt näin. Hän muisteli kirvellen omaa ilkkuvaa nauruaan. Hän ei ollut tarkoittanut pahaa,eihän? Hän kuitenkin tiesi, että hänen oma naurunsa oli antanut muille rohkeuden vierittää kiven alas. Jos hän olisi toiminut toisin, jos hän olisi ollut alusta asti toisen puolella- tätä ei olisi tapahtunut. Hän ei ollut nuori poika, hän oli hirviö.

Ralph asetti rikkoutuneet silmälasit hellästi muistomerkin juurelle, eivätkä kyyneleet tainneet olla sittenkään kaukana.

Anna anteeksi Possu.

kuva: http://www.otava.fi/kirjat/9789511274285/

..."Mitä sinä teet täällä aivan yksinäsi? Etkö sinä lainkaan pelkää minua?"

Simon värähti.

"Täällä ei kukaan voi auttaa sinua. Täällä olen vain minä. Ja minä olen Peto."

Hirvittävästi ponnistaen Simon sai puhutuksi ääneen. 

"Vain sian pää seipään nokassa."

"Mikä naurettava ajatus, että Peto olisi otus, joka te voisitte ajaa uuvuksiin ja surmata!" pää sanoi. Hetken ajan koko metsä ja muu vain hämärästi tajuttava maailma kaikuivat kammottavan ivallista naurua. "Sinä olet tiennyt sen koko ajan, eikö niin? Että minä olen osa sinusta itsestäsi? Minä olen aina lähellä, lähellä, lähellä! Minä olen syy, jonka vuoksi mikään ei käy niin kuin pitäisi. Minun vuokseni asiat ovat , niin kuin ovat!"

Kammottava nauru kajahteli jälleen.

"Usko minua", Kärpästen Herra sanoi. "Juokse jo toisten luokse, niin unohdamme koko jutun."...