Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Kerro minulle jotain hyvää on ehdottomasti yksi vuoden kaunokirjallisista tapauksista. Se kertoo neliraajahalvaantuneen Willin ja hänen henkilökohtaisen avustajansa Louisan välisen rakkaustarinan.


Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Me before you 2012
Gummerus 2015

Will oli menestyvä, täysillä elävä liikemies ja maailmanmatkaaja, kunnes jäi moottoripyörän alle ja halvaantui. Sen jälkeen hän ei ole voinut tehdä mitään itse, ja hänen maailmansa synkkeni kokonaan. Louisa taas oli aina asunut samassa pikkukaupungissa ja pyörinyt koko elämänsä samojen ihmisten parissa tutuissa ympäristöissä. Kun Louisa meni töihin Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi, alku ei todellakaan ollut lupaava. Mitä yhteistä olisi pyörätuoliin loppuelämäkseen sidotulla kiipeilijällä ja tytöllä, joka kykenisi mihin tahansa, muttei halua tehdä mitään? Lopulta päähenkilöiden kemiat alkavat kohdata, ja he alkavat vaikuttaa toisiinsa.

Teoksessa pidin sen aitoudesta. Lukiessani Will ja Lou tuntuivat läheisiltä ihmisiltä, jotka olen aina tuntenut. Willillä oli ollut kunnianhimoa, ahkeruutta ja päämäärätietoisuutta, nyt hän oli katkera. Lou taas oli turvallisuudenhakuinen ja piti siitä mitä hänellä oli. Vaikka hän oli aina asunut pikkukylässä, hän oli kuitenkin innovatiivinen keksiessään Willille ohjelmaa. Hahmot heittelivät mielikuvituksellisia kommentteja, ärsyyntyivät ja ihastuivat. Se kaikki on elämää.

Teoksessa on kuitenkin eräs tärkeä juonenkäänne, joka panee Loun ahtaalle. Hänen on keksittävä jotain hyvää Willille- ja pian. Hän on alkanut välittää Wlillistä, eikä työpaikka ole enää samantekevä.

Minä nauroin ja itkin tätä romaania lukiessani. Noin puolessa välissä oli vakuuttunut, että se olisi uusi lempikirjani ja haluaisin juosta saman tien kirjakauppaan ostamaan sen omakseni, mutta nyt en enää ole niin varma. Mielestäni kirja olisi saanut loppua muutamaa kymmentä sivua ennen kuin se tuli päätökseensä.

Romaani oli koskettava ja aito. En oikein tiedä mitä muuta voisin sanoa siitä yhtä varmasti.

"Puoli kahdelta äiti lähetti minulle tekstiviestin kertoakseen, ettei isä päässyt autolla kadulle. "Älä lähde kotimatkalle soittamatta meille ensin", hän ohjeisti. En ollut varma, mitä hän aikoi tehdä soitettuani- kenties lähettää isän minua vastaan kelkan ja berhandinkoiran kanssa?"

"Rouva Traynor seisoi ihmisjoukon laidalla tuijottaen kaaosta kuin kapinoivia talonpoikia kummasteleva Marie Antoinette."  

Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani

Charlotte Bronte
Kotiopettajattren romaani
Jane Eyre
1847

Kotiopettajattaren romaani on Charlotte Bronten toinen oma proosallinen teos, ja ensimmäinen joka julkaistiin. Hän kirjoitti sisarustensa Emily ja Anne Bronten kanssa pienen runoteoksen nimeltään Poems, joka jäi melko huomaamattomaksi. Tästä sisarukset saivat energiaa kirjoittaa omia romaanejaan: Emily kirjoitti Humisevan harjun, Anne Agnes kotiopettajattaren ja Charlotte The Professorin. Ensimmäiset kaksi julkaistiin, toisin kuin Charlotten The Professor. Hän vaihtoi aihetta ja kirjoitti Jane Eyren, Kotiopettajattren romaanin, ja se julkaistiin jo kuuden viikon kuluttua, samana vuonna 1847  kuin Humiseva harju ja Agnes kotiopettajatarkin. Ilmestyessään Kotiopettajattaren romaanista tuli jättimenstys, aikansa "bestseller" aidon kertojan, muodin mukaisen kolmiosaisen rakenteen, tarkan luontokuvauksen, rehellisen, kunniallisen ja työteliään sankarittaren, ja tietenkin kaiken voittavan rakkaustarinan ansiosta.

Kotiopettajattaren romaani kertoo Jane Eyrestä, ensin lapsuudesta sisäoppilaitoksessa ja sittemmin rikkaan herra Rochesterin holhokin kotiopettajattarena. Jane rakastuu isäntäänsä, mutta tällä on synkkä salaisuus. Jane kohtaa vastoinkäymisiä, päätyykö hän lähetyssaarnaajaksi Intiaan, herra Rochesterin puolisoksi vai kenties jotain muuta?

Romaanissa on monia aineksia, jotka tekevät siitä klassikon. Kertoja on aito, häneen voi luottaa. Minäkertoja kuvaa rehellisesti vaikeuksia ja taisteluita oikein tekemiseksi. Päähenkilö Jane Eyre on rehellinen ja älykäs, ja hän ei valitse helppoa osaa itselleen sellaisen saadessaan vaan haluaa olla kunniallinen ja pitää kiinni periaatteistaan, vaikka se tuottaa suurta luopumisen tuskaa. Siksi hän on kunnioitettava hahmo.
             Teoksessa on selkeästi kolme eri osaa: Janen lapsuus, aika Thornfieldin kartanossa ja aika hänen sieltä lähdettyään, joten siinä on monia eri tapahtumia eikä koko ajan vain jankata yhtä ja samaa. Siksi teosta on mukavaa lukea. Juonenkäänteitä on paljon, ja se luo romaaniin ennalta-arvaamattomuutta. Toisaalta jotkut juonenkäänteistä eivät vaikuta niin uskottavilta "itsenäisiltä tapahtumiltaan", jotka johdattaisivat tarinan tiettyyn suuntaan, vaan pikemminkin tuntuu siltä kuin ne olisi ollut pakko sisällyttää tarinaan, jotta se saataisiin kulkemaan tiettyyn suuntaan.

Ennalta-arvattavuudesta tai -arvaamattomuudesta päästäänkin teoksen dramaattisuuteen. Minun mielestäni romaania voisi sanoa jopa hiukan melodramaattiseksi: siinä esiintyy jopa mystisiä tapahtumia: on enneunia, ja kuullaan rakastetun sanat satojen mailien päästä. Myös valitettavasti teoksessa tuntuu olevan vain yksi totuus. Kaikki muut voivat tehdä Janelle vääryyttä ja erehtyä, mutta Jane aina taipuu marttyyrimaisesti tai sitten hän taistelee itselleen oikeutta vääryyden ikeen alta. Jane voi saavuttaa lasten luottamuksen ja toimia loistavana opettajattarena, hän on ahkera ja rakastettava. Milloin Jane tekisi virheen? Sivuhenkilöt tuntuvat omaavan vain yhden ominaisuuden, jonka perusteella Jane voi suhtautua heihin jollain tavalla. Esimerkki: rouva Reed on itsekäs paskiainen, joka kohtelee aina pikku-Janea huonosti, jopa estää tätä lähtemästä rikkaan sukulaisen luokse. Helen Burns taas on lempeä ja Jumalaan luottava, joka ei lavantaudin riehuessakaan pelkää kuolemaa. Janen serkut Mary ja Diana ovat viehättäviä ja älykkäitä, mutta heille ei suoda sen suurempaa osaa. Rochester valehtelee aika tärkeästä aisasta vain saadakseen Janen omakseen. Yhteenvetona: Jane on liian täydellinen, muut hahmot ovat liian yksiulotteisia. Kuten sanoin aiemmin joidenkin juonenkäänteiden olevan liian selviä, olevan olemassa vain johtaakseen tarinaa johonkin tiettyyn suuntaan, niin yhtälailla tuntuu siltä, että sivuhahmot ovat olemassa vain saadakseen Janen näyttämään paremmalta.

Vielä pari muuta teemaa romaanista. Kotiopettajattaren romaani on aika uskonnollinen, mikä tuntuu oudolta nykyajan lukijasta. Esimerkiksi samalla vuosisadalla kirjoitetut Jane Austenin romaanit eivät ole läheskään yhtä uskonnolllisia. Kai se on kuitenkin yksilöstäkin kiinni, olihan toisaalta Bronten isä pappi, joten eipä se ole ihmekään.

Viimeisenä täytyy mainita vielä tarkasta miljöökuvauksesta. Esipuheessa kerrotaan Bronten itsensä pitäneen luonnon tarkkailusta, joten siinä lienee syy miksi Jane Eyrekin kiinnittää huomiota luontoon. Kuvaus auttaa lukijaa kuvittelemaan Englannin maaseudun, mutta kuvaus on ehkä hiukan liian tarkkaa sen suhteen, missä kohtaa maisemaa mikäkin kanervikko oli. Enemmän pidin kun kertoja kertoi miten maisema vaikutti häneen.

Lopuksi voidaan todeta, että Kotiopettajattaren romaani on ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa rehellisen kuvauksensa ja juonenkäänteidensä ansiosta. Valittettavasti on sanottava, että melodramaattisuutensa ja jopa tietynlaisen yksiulotteisuutensa takia olisin pitänyt tästä enemmän 13-vuotiaana. Vähän kehittämällä sivuhenkilöitä ja juonenkäänteitä moniulotteisemmiksi tästä olisi voinut saada todellisen aarteen.

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

John Green
Arvoitus nimeltä Margo/2015
Paper towns/2008
WSOY

John Greenin tunnetumpi, valtaisan suosion saavuttanut teos Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi vuonna 2012 (suomeksi 2014), ja Arvoitus nimeltä Margo on hänen aiempaa tuotantoaan (alkuperäisteos Paper towns vuonna 2008, suomeksi vasta nyt 2015). Ajatukseni tässä oli vähän se, etten lue ensin "ykköshittiä", vaan jonkun toisen teoksen kirjailijalta, jotta osaan sitten paremmin arvioida "ykköshittiä". Järkevääkö, ehkä ei, mutta näin nyt toimin kuitenkin. Päätökseeni vaikutti myös traileri, jonka näin kirjasta tehdystä elokuvasta ja sain teoksesta positiivisen käsityksen.

Arvoitus nimeltä Margo kertoo Quentinistä, aivan tavallisesta nörttipojasta, joka on aina ollut ihastunut naapuriinsa Margo Roth Spiegelmaniin. Margo on upea, ja hän tekee eri asioita kuin tavalliset kuolevaiset, margojuttuja. Kaikki alkaa siitä, kun pitkään Quentinille niin etäisenä pysynyt Margo ilmestyy keskellä yötä pojan ikkunaan ja pyytää tätä mukaansa koko yön kestävälle kostoretkelle, jossa muun muassa murtaudutaan SeaWorldiin ja piilotetaan kissakala vaatteiden sekaan. Q lähtee mukaan ja innostuu uudesta läheisyydestään tytön kanssa, mutta aamulla Margo on kadonnut. Alkaa vihjeiden tulkitseminen, selvittäminen minne tyttö on mennyt. 

Teos on nuortenkirja, ja sen kyllä huomaa. Teemat, kuten oman paikkansa etsiminen ja rakkaudenkaipuu liittyvät nuorten jokapäiväiseen elämään ja aikuiseksi kasvamiseen. Välillä kirja saa synkkiäkin sävyjä, mutta pääasiassa romaani etenee melko kevyesti, nimenomaan nuoren ajatusmaailmasta katsottuna. Kieli on jouhevaa, henkilöhahmot ovat eläväisiä ja huumoria löytyy. Tästä syystä suosittelisinkin kirjaa esimerkiksi sellaisille nuorille, jotka eivät lue niin paljoa, ja haluaisivat lukea jotain tavallista ja mukavaa. Tähän tarinaan on todella helppoa hypätä mukaan.

Kirjassa tärkeä huomio on se, että emme oikeastaan voi tietää ikinä kaikkea toisista ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on tutustaan, vaikkapa Margosta, erilainen kuva. Nämä kuvat eivät kuitenkaan ole ikkunoita kyseiseen ihmiseen, siihen mitä hän todella on, vaan peilejä tuttuihin, katsojiin, siihen miten he näkevät toisen ihmisen ja se kertoo nimenomaan heistä enemmän kuin varsinaisesta kohteesta. Itse kukin varmasti tietää käyttäytyvänsä eri tavoin eri ihmisten seurassa, joten kuva itsestä on eri eri katsojille.

P.S. Hain tänään kirjastosta Tähtiin kirjoitetun virheen, katsotaan onko se yhtä hyvä ;)

..."Minusta oli aina tuntunut siltä, että piti olla tärkeä saadakseen vihollisia. Esimerkki: historiassa Saksalla on ollut enemmän vihollisia kuin Luxembourgilla. Margo Roth Spiegelman oli Saksa. Ja Iso-Britannia. Ja Yhdysvallat. Tsaarin Venäjä. Minä olen Luxembourg. Istun vain aloillani, hoitelen lampaita ja jodlaan."...

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones
Ehkä rakkaus oli totta
(The Fallout)
2014/2015
Otava
suom. Marianna Kurtto

Ehkä rakkaus oli totta on britti Sadie Jonesin läpimurron tehnyt romaani. Se on järjestyksessään neljäs, aiemmat ovat The Outcast (2008), Small wars (2009) ja The Uninvited Guests (2012).

Kustantajan sivulta kopioitu:

Nämä ihmiset muuttavat sydämeesi. Neljä nuorta etsii paikkaansa 1970-luvun Lontoon teatterimaailmassa. Syvälle syöpyvä romaani nuoruudesta ja taiteesta, rakkaudesta ja intohimon tuhovoimasta.

Luke kirjoittaa yökaudet. Kun hän sattumalta kohtaa teatterilaiset Paulin ja Leighin, hän tietää tulleensa kotiin. Poikkeuksellisen lahjakkaasta Lukesta tulee Lontoossa tähti.

Sitten Luke rakastuu hurjalla voimalla. Toissijaisilta tuntuvat niin sitoumukset ja oma ura kuin ystävätkin. Minkä kaiken Luke on valmis uhraamaan pitääkseen Ninan ihollaan?

Teoksen päähenkilö on 25-vuotias Luke, joka tavattuaan teatterilaiset Paulin ja Leighin lähtee pikkukylästä etäisen isän ja mielisairaan äidin luota Lontooseen kokeilemaan siipiään teatterissa. Kolmikko muuttaa yhteen, ystävystyy ja aloittaa yhteisen elämän: Leigh toimii näyttämömestarina muualla palkkatyössä, kun Paul perustaa omaa teatteria tuottajana ja Luke kirjoittaa näytelmiä. Sitten Luke näkee Ninan ja rakastuu jerjettömästi. Hän on valmis antamaan mitä tahansa Ninan vuoksi, mutta mihin Nina on valmis?

Ihmissuhteet ovat tärkeä teema teoksessa. Luke rakastaa Ninaa järjettömästi, mutta se ei ole hyväksi hänelle; hän kamppailee itsensä toteuttamisen ja muille antamiensa lupausten ja Ninan välillä. Luke päätyy jopa haavoittamaan parhaita ystäviään Paulia ja Leighiä Ninan vuoksi. Nina taas haluaisi kaiken: sekä menestyksellisen uran että rakkauden ja hyväksymisen. Vaikka Ninan avioliitto ei ole onnellinen, hän ei kuitenkaan osaa lähteä. Nousee esiin kysymys siitä, että miten paljon voi tehdä rakkaansa eteen? Voiko olla onnellinen ihmisen kanssa, joka pyytää ehtona yhdessäololle jättämään kaiken muun? Rakastaa voi silloinkin, mutta onko se pidemmän päälle sen arvoista?

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun Lontooseen, ja aikakausi onkin elävästi kuvattu. Teosta lukiessaan tuntee todella katsovansa toiseen aikaan. Jones on siis tehnyt taustatyönsä hyvin. Luin juuri Riikka Pulkkisen Totan, joka sijoittui myös 60-luvulle, mutta siinä kuvaus oli paljon, paljon ylimakaisempaa. Tässä romaanissa todella tunsi seuraavansa eri aikakauden tapahtumia.

Sivuhenkilöt jäivät valitettavasti vähän yksiulotteisiksi. Hahmot olivat mielenkiintoisia, heidän luomiseensa oli nähty vaivaa ja he todella tuntuivat oikeilta ihmisiltä. He kuitenkin olisivat voineet olla esillä enemmänkin, olisin mielelläni lukenut lisää Luken äidistä ja isästä, Leighistä, Ninan tädistä ja Ninan puolisosta Tonysta. He tuntuivat valitettavasti vain yhden ominaisuuden omaavilta. Pääasiassa kirjassa siis keskityttiin Luken ja Ninan suhteeseen, kun olisin halunnut tietää heidän elämästään enemmän kaikkien näiden muiden ihmisten ympäröiminä. Toisaalta ehkä kirjoittaja juuri siksi teki heidät "ohuiksi", jotta lukija voisi itse täydentää loput aukoista.

Kaiken kaikkiaan minusta Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä teos, mutta kaiken kuulemani kehun jälkeen odotin siltä enemmän. Teos vähän junnaa paikoillaan; tuntuu kuin siinä toisteltaisiin samoja asioita. Mainiota kesälukemista se on siitä huolimatta.


http://www.otava.fi/kirjat/9789511284987/#.Va9i9Pntmko

Riikka Pulkkinen: Totta

Totta on Riikka Pulkkisen toinen teos, ja hänen ensimmäistä teostaan Rajaa kehuttiin todella paljon. Totta ilmestyi vuonna 2010 Otavan kustantamana.

Totta kertoo Ahlqvistin perheen historiasta ja nykytilanteesta: isoäiti Elsa on arvostettu psykologian professori, joka on sairastunut syöpään. Hän haluaa viettää viimeiset hetkensä kotona perheensä kanssa. Isoisä Martti taasen on jo eläköitynyt taiteilija, arvostettu sellainen. Heidän lapsensa on Eleonoora, lääkäri joka kätkee huolensa äidistä komenteluun. Eleonooran lapset ovat Anna ja Maria; Maria opiskelee äitinsä tavoin lääkäriksi, Anna taas kirjoittaa graduaan. Anna on teoksessa yksi tärkeä kertoja; hän saa kuulla oman äitinsä lastenhoitajana toimineesta Eevasta, isoisänsä entisestä rakastajattaresta. Lukija sukeltaa monimutkaiseen kuvioon, jossa linkittyvät 1960-luku ja nykyaika: kuka teki ja mitä, kuka rakasti ja ketä.

Teoksen teemoina ovat kielletty rakkaus, läheisen kuolemaan valmistautuminen, rakkaus hoitolapseen ja nuorena oman maailmankuvansa rakentaminen. Pidin jäsennystavasta: Anna saa kuulla 2010-luvulla asioista, joista seuraavassa luvussa kerrotaan Eevan näkökulmasta niiden tapahtumahetkellä 1960-luvulla. Välillä se on vähän sekavaa, mutta pääasiassa se toimii. Tarinaan jää aukkoja, mikä vähän harmittaa ainakin minua. Esimerkiksi mitä Annalle ja Lindalle kävi, mikä Eevalle tuli, miksi yksi maalaus oli toisen alla, miksi Kerttu ei ollutkaan oikeasti nimeltään Kerttu. Kaikenkaikkiaan rakenne kuitenkin on toimiva.

Sitten pari sanaa henkilöhahmojen yhteiskuntaluokasta. He kuulunevat ylempään keskiluokkaan akateemisine kuolutuksineen ja Stockmannin Delin lounassalaatteineen. Näen kuitenkin teoksen todellisuuden aika yksinkertaistettuna ja jopa kärjistettynä: mitään muuta kauppaa ei mainita nimeltä, mutta Stockmann tai sen Deli mainitaan ainakin viidesti. Anna kirjoittaa graduaan, mutta hän vain huokailee ystävälleen puistossa että pitää lukea enemmän. Itsekin vain muutaman yliopisto-opintopisteen suorittaneena voin sanoa, ettei todellisuus ole noin helppoa.  Ei sanaakaan ahdistuksesta, pitkiksi venyvistä illoista lukien, ei opiskelutavoista, ei professoreista. Aika outoa, koska kirjailijan omien nettisivujen mukaan Pulkkinen itse opiskelee Helsingin yliopistossa, joten ammennuspohjaa luulisi riittävän. Kokonaan toinen asia on vielä syöpäsairauden kuvaaminen. Teoksessa Elsa alkaa olla aika loppuvaiheessa, häntä ei leikata tai mitään. Siitä huolimatta hän vain järjestelee puutarhajuhlia, tekee salaattia korkokengät jalassa ja ui meressä. Totta kai syöpää on erilaista ja sairaus etenee eri ihmisillä eri tavoin, mutta koin kuvauksen epärealistisena. Kaksi läheistäni ovat kuolleet syöpään vuoden sisällä, eivätkä he todellakaan juoneet viiniä puutarhassa loppuaikoina.

Teoksesta ei voi puhua puhumatta sen kielestä. Pikaisen gallupin jälkeen romaanin lukeneihin kieli joko iskee tai sitten ei. Jotkut pitävät siitä kovasti, minä valitettavasti en. Ehkä olen vain liian proosallinen.

 ..."Taivaalla on alkukesän ujosteleva kuu. Nauru ulottuu sen hullunkurisesti vinkottavaan sirppiin"...

"Hämmästyneet männyt..."

Miksi kuu on ujo? Se on taivaankappale, joka on kiertänyt maapalloa aina; sen asema on täysin varma. Mitä männyt taas hämmästelisivät? Ne ovat pitkäikäisiä ja nähneet jo yhtä jos toista. Kieli tuntuu mutenkin liian laskelmoidulta ja tarkkaan harkitulta, kuin jokaista sanaa olisi erikseen harkittu. Se on "täydellinen", ja juuri siksi sitä ei ole niin miellyttävää lukea, koska elämäkään ei ole täydellistä. Ihmiset sanovat vahingossa väärin, ja he korjaavat sitten.

Kaikkineen en valitettavasti pitänyt Totasta. Aion kuitenkin lukea myös Pulkkisen Rajan ja Vieraan

laajentaakseni näkökulmaani. Suosittelen myös sinua, tämän postauksen lukijaa tutustumaan ja päättämään itse :)

kuva: http://riikkapulkkinen.com/

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Hans Fallada
Yksin Berliinissä
1946/2011
Gummerus

Eletään vuotta 1940, ja natsit ovat vallassa. Jablonskikatu 55:n asukkaat yrittävät kukin selvitä eteenpäin: Persicket kumartavat Hitleriä ja haluavat itselleen valtaa, Barkhausen haluaisi olla konna muttei ihan onnistu, vanharouva Rosenthal lukittautuu asuntoonsa, eläköitynyt tuomari Fromm on hiljainen mutta tekee rohkeita siirtoja ja Otto ja Anna Quangel tekevät töitä ja yrittävät jatkaa arkeaan kuin ennen sotaa.

Quangelit saavat kuitenkin kuulla ainoan poikansa kaatuneen rintamalla. He haluaisivat sodan jo loppuvan, ja päättävät aloittaa oman vastarintaliikkeensä, Quangelit alkavat kirjoittaa postikorteille lyhyitä viestejä, kuten "Äiti! Fyhrer on murhannut minulta pojan! Hän murhaa vielä sinunkin poikasi!" Gestapo pääsee heidän kannoilleen, ja alkaa ajojahti "maanpettureiden" löytämiseksi.

Teos perustuu tositapahtumiin, oikeisiin henkilöihin, Otto ja Elise Hampelliin, jotka todella taistelivat Hitlerin hallintoa vastaan. Sivuhenkilöt ja hahmojen yksityiselämä ovat kirjailijan keksimiä, tekevät teoksesta kaunokirjallisen romaanin, mutta päähenkilöt kuitenkin perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Teos on synkkä, se kertoo sodan vaikutuksesta kahteen tavalliseen, pieneen ihmiseen. Romaanissa monia henkilöitä kuolee. En voinut laskea kirjaa käsistäni, sillä siinä kuvattiin silmukan kiristymistä Quangeleiden kaulan ympärille, ja halusin aina tietää pääsevätkö he pinteestä, keksiikö Gestapon komisario heidän henkilöllisyyttään. Yksin Berliinissä on kuitenkin teos, jota voi lukea myös historian näkökulmasta.

Vaikka Yksin Berliinissä on synkkä teos, sitä voi silti muistella lämmöllä. Quangeleiden peräänantamattomuus, halu säilyä kunniallisena ja inhimillisenä vaikka mitä kävisi on arvokasta ja rohkeaa. He eivät valinneet helppoa tietä, he eivät halunneet hyväksyä hiljaisesti sotaa ja oman maan kansalaisten vakoilua, vangitsemista ja murhia.

Teoksen saksankielinen nimi on Jeder stirbt fyr sich allein, 'jokainen kuolee itsekseen'. Suomennoksen on tehnyt Ilona Nykyri. Huomattavaa on, että kirjailija kuoli juuri ennen teoksen ilmestymistä. Romaanista on ollut liikkeellä myös lyhennetty versio, mutta tämä on suomennos alkuperäisestä kaikkine yksityiskohtineen ja raakuuksineen, ja se yltääkin kaikkiaan 766 sivun pituuteen.

..."Tuossa liian lyhyeen paitaan pukeutuneessa naurettavassa hahmossa oli enemmän vahvuutta, enemmän arvokkuutta kuin kaikissa kiduttajissa yhteensä."...

kuva: http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512089147/yksin-berliinissa/#

Kirjanmerkkini!

Olen viime aikoina saanut ja hankkinut paljon uusia kirjanmerkkejä, joten ajattelin tehdä niistä ihan oman postauksensa :)

Tämä kaunotar on ystäväni tuliainen Etelä-Koreasta :)

Nämä ovat Minna Immosen kuvittamia magneettikirjanmerkkejä, ostin toisen itse  Postista ja äitini antoi toisen . Immosen omalla sivulla maksaa näköjään 3,30e. Pidän tässä yksinkertaisesta muodosta, keveydestä ja pitävästä magneetista.

Tämän äitini antoi lahjaksi, joten en tiedä mistä on ostettu. Magneettikirjanmerkki siis myös kyseessä, teksti "koukussa kirjoihin" on aika hauska :D

Nämä kaksi ovat molemmat Pocket shopista, sain kaupan päälle ostaessani pokkarin. Muuten mustavalkoisessa kuvassa viivähtävä violetti on pocket shopin oma tunnusväri :)

Tämän sos-lapsikylän kirjanmerkin ostin samalla kun tilasin Adlibriksesta pääsykoekirjoja, hinta meni hyväntekeväisyyteen :)

Kaikki yhdessä, tulitikkurasia tuo mittasuhdetta.